III.
KOTI.
"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman, hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli, ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.
Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan liinavaatteita, kävi se päin männikköön — pistokset olivat kuin harakanvarpaita — mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa? Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.
Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa vapautettu käsitöistä, mutta Barbro — hänen, joka oli jo aikaihminen, olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!
"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu, ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin, niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai kävelyttämään rakasta Vahtiaan.
Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.
Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.
Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.
"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä, kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera, josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa viisitoista vuotta.
"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja kykenemätön."
"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan, "ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."
"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin vetelehdit."
Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa golfia ja tennistä.
Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa, ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.
Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja karannut tiehensä.
Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.
Ulla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan tarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien lapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli uhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään, mihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä olisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se oli.
Illalla Sonja tuli kertomaan, että hänen äitinsä ja hän aikoivat matkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja tuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.
"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!" huudahti Barbro. "Mutta en tohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen päästessäni takaisin kotiin."
"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään tulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä koetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille."
"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos saisimme matkustaa yhdessä."
"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että kainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni kuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä, joille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi, että saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä vähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee."
"Kuulehan, Sonja". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta se poltti hänen kieltään. "Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö milloinkaan ikävöi — häntä, josta puhuit?"
"Ky-yllä", venytteli Sonja, "toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni, että hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja häärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin tahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi pyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta oletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se ei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan, kun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti tarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se lempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi tuhansin liekein."
Barbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli eronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.
Täti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän mukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se oli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen kurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä mielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä kuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän takoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.
Hän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen. Tukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä oivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella seuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan niin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro sai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää kuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee juhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman seuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja Aina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta aikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti päätöksen.
"Kuulehan, isä", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin ja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, "suunnitellaanpas vähän tulevaisuutta".
"Olkoon menneeksi, typykkäni", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.
"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina edistynyt koulussa loistavasti, all right kaikissa aineissa!"
"Myönnetään kernaasti."
"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä, kohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta. Hyväksytäänkö se?"
"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä."
"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin leikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean hienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?"
Ei yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan uskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään, eikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi, kauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista periaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä "vain tyttö", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.
Fredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin, jos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju oli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta ja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja. Matematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin monessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli sula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa oli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi ja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten kysymyksessä urheilu tai luvut.
Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa, että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.
Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä "tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.
Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen, että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.
Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia. Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti, jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.
Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.
Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa kuitenkin Barbron niskoille.
"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."
Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä niin mankeloituna ja silitettynä. —
"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."
"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"
"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?"
"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta sitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää, että saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat minusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin pian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse matkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti."
"Minullapa on suunnitelma, Babi,"
"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon."
"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava kirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta sellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle, eikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas ja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan itseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa kovin surkealta."
"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että kamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen — mitä minä siellä maalla tekisin?"
"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole saanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain matkahaluisen henkesi ponnistuslautana."
"Kyllä, mutta se ei käy päinsä." Barbro ravisti päätään.
Vastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun.
"Ei maksa vaivaa."
"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on käännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata sinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni. Sinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä kotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen kuin pieni hirvenvasikka."
"Pidätkö minusta oikein paljon?" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan kaulaan. "Voinko luottaa siihen?"
"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit irti ystävyyden."
"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut häikäilemättä."
"Babi kulta, ethän toki saa halvausta post festum. Olethan antanut minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"
"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.
"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.
Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä. Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta, ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia tunteenpurkauksiaan.