IV.
SOKERILEIPURILLA.
Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten. Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä jättämään koiransa kotiin.
Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti ja Barbro lähteä matkaan.
Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.
Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman iso liinavaatekaappi sijaitsivat?
Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala. Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.
"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi
Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".
Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.
"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä, olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi, ja aioin panna — ai-ai — sen — ai-ai-ai — matkalaukkuun, mutta silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen joutuukin."
"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja jalkojaan", sanoi Barbro.
"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen tuntee. Tokko — ai-ai-ai — tokko lienee ainoatakaan eheää luuta ruumis-parassa."
Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.
Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni tyttö.
"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta. Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei joulukuusta eikä kynttilöitä!"
Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:
"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."
"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"
Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:
"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun, jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli pelkkää hellyyttä.
"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä lähtemään."
"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään minun tähteni."
Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä, kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma olivat siihen aikaan olleet.
Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.
Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen, ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni. Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.
Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.
Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena houkutuksena hänen tiellään.
Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä, mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa, tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa, kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:
"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"
"Tokihan minä Babin tunnen — neiti Barbron, piti sanomani."
"Älä viitsi olla olevinasi — Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"
"Olen, aamusta iltaan."
"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"
"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä — ja pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna, ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja kaikki."
"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?"
"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen, mutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna häitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja hänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän ottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois."
Barbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär saaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että häistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja välkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli kaikkea komeutta.
Barbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös poskeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin se olisi ollut kilpi, ja sanoi:
"Sinä pääset Kallen häihin, Olena."
"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis."
"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki kämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan ja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?"
"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään."
"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka on valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi."
"Kuka hän on?"
Barbro osoitti riemastuneena itseään.
"Siitä ei tule kerrassaan mitään", huudahti Olena hämillään.
"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?"
"Gladys Svensson."
"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva hyväksynyt minut — Gladys Svenssonin?"
"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa Ulricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on ollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan."
"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle,
Olena!"
"Niin, mutta — sittenkään ei —"
"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla on kieltämättä varsin monivuotinen ja — jokapäiväinen kokemus sokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei olisi jotakin hyvääkin."
Barbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta yksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku hänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat matkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan kaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina ostamassa mitään.
Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.
Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:
"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"
Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä, että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat ottaneet eräästä isosta laatikosta.
Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:
"Onk ne oikeita muluja?"
"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi."
"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti telkkua".
"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää anna."
Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:
"Onk' neiti nyt aina täällä?"
"En ole, ainoastaan tänään."
Taas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua, jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:
"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."
"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"
Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän on tavallinen —?
Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.
"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet, välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei saa olla liian kopea, kuuletko!"
Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen koulutoverinsa luona.
Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin. Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa. Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.
Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.
Barbro toi tarjottimen ja niiasi:
"Olkaa niin hyvät!"
Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa tehtiin.
"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli lihavampi rouva nyreissään.
"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.
"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"
"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"
Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti näppiään mielissään.
Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen, ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! — Tuo oli hän, ylioppilas, hänen tunturiseikkailunsa — Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.
— Tunteneeko hän minua? — Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:
"Mitäs saisi olla?"
Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen säälivästi.
"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette… ei, se ei ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon karamelleja."
Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei voinut olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti huomasivat hänet. —
"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".
"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.
Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi omalla äänellään:
"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."
"Olemmeko siis tavanneet toisemme — tehän se näytitte minulle tien kylään."
"Minä."
"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?"?
"Olen sijaisena."
"Te —! Anteeksi, tehän olette neiti Berting."
"Enpäs", väitti Barbro iloisesti, "Gladys Svensson — Gladys Svensson
Ulricehamnista".
Tätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti sanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän ajatteli: — Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa minut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. —
"Vai niin", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, "sitten olen kokonaan erehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?"
"Tiedän kyllä."
"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?"
"Niinkuin marja."
Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden raosta.
Ylioppilas maksoi — perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:
"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata luistinradalla."
"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän tahtoo, että istun aina hänen luonaan."
"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko täällä kaiket päivät?"
"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni sijaisena."
"Ettekö tahdo — tahdo antaa minulle osoitettanne?"
"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän tiesi, oli hän sanonut, että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa, voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti muistakin tytöistä.
Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".
Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.
"Hyvästi neiti — Gladys Svensson."
"Hyvästi."
Merkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi! Hänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi tuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata "Seikkailua". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli Sonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet mielestäänkin — kunhan vain voisi?
* * * * *
Sen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia unia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili. Milloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei ollut kertaakaan päässyt, ja huusi häntä luokseen, vaikka tarkoitti Sonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli Olenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin Sonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi kovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta, minkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.
Se oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että Sonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa oli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa puutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.
Useaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän pelkäsi tapaavansa "Seikkailun". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui, mutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon neljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma oli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian kitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.
"Ketä etsitään?" kysyi samassa utelias ääni.
Barbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas. "Seikkailu" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen tuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan selvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä juttelemaan. Barbro oli pahoillaan "Seikkailun" huikentelevaisuudesta. Hän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi varmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.
Koko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin hän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana. Ajatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki ääneen Ulla-tädille "Aron prinsessaa", sanoi hän kertomuksen sankaria Unoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien päissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään. Hänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.