Barbro Bertingin tyttövuodet

by Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

V.

MATKA LUNDIIN.

Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut, tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan sekaisin — olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut tyttärelleen rakasta äidinkieltään — ja kaikki lauseet kertoivat samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne melkein pahoittivat Babin mieltä.

Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.

"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."

"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.

"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri, rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."

Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä — nuo vapaat, valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta graniitista ja auringoton — ainakin hänen suhteensa.

"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.

"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti. Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."

Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi. Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan levottomuudesta:

"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"

"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."

Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli
Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.

"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."

Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja
Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.

Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.

"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen kapine sinun emäntäsi on."

"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä
Barbron polville.

"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi! Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä sisäisesti."

Isoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä poikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty ja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja Ainalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat kirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja karamelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat melkoisesti lyhentää matkaa.

Barbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta ikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet ilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin lumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa mieltään. Hän oli tänään "lentopäällään". "Nyt Babi lentää", oli siskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden päivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri, kaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä ja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.

Ja tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen siivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa, (vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja monet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain nuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä huvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen tielleen.

Juna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja sitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset vainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi korkealle punaisten talojen piipuista.

Barbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan taakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta ja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit ikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta, väliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.

Valkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva kaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku kädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut aika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se oli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä luokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä. Hienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko hänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri ja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja satavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia. — Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä, rupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin; mutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää seikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan, kun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa väliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli varsin vähän matkustajia.

Vihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: "Naisten osasto", astui
Barbron luo.

Barbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. "Seikkailu!" — "Pam! Tuks, tuks", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava kellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti. Seisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys ikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan Vahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka — miksi muuttaa? — Rupatella hetkinen — mitäs pahaa siinä on? — Hän kurkisti kysyvästi kirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta — Sonjasta, josta he kumpikin tavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!

Barbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös kuin pelästyneet linnut.

"Anteeksi", kumarsi samassa nuori mies, "ettekö ole neiti Svensson —"

Barbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:

"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään."

"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?"

"Kyllä."

"Ja sokerileipurilla?"

"Kyllä."

"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä itseni: Freide, kandidaatti."

"Berting, ulkoilma-pomo", tokaisi Barbro vallattomasti, "se on minun tuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te varmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista päivänä, niin että kai tunnette kotini."

"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui mainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta."

"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän, miksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin salaisuuden", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, — On sopimatonta ruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. — Sen tulee tapahtua hiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. — Hän alkoi puhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun. Lopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: "Ja tässä näette hyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?"

"Onko niitä liikenemäänkin?" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi tuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.

"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset", nauroi Barbro.

Halmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä ulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.

"Minua säälittää kovasti pikku koirani", sanoi Barbro, "mutta eihän enää ole monta tuntia jäljellä".

"Ei, ikävä kyllä", vastasi kandidaatti, "tänään viihdyn junassa erinomaisesti".

Barbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili kovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:

"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas."

"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen."

Jännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.

"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?" Suuret, tummat tytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti nuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että "Seikkailu" olisi kaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan; hän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.

"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni sievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi näyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti ja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi grand dame. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti."

"Hyi, hyi!" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät säkenöivät. "Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette hävyttömästi — juuri te — puhuessanne hänestä tuolla tavalla."

"Siksi, että hän on teidän ystävänne", pisteli kandidaatti.

"Eipäs, vaan siksi, että — ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!"

Kandidaatti nauroi poikamaisesti.

"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta näyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä pelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että tunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta nuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee vanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita ja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on, siihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas."

Barbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen vaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin hyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin olla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen tielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja tunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se, joka hänestä hiukan välitti, oli tuo "perin vaatimaton veli" eikä Sonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä salaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan mielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran ajatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno Freidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian leveä.

"Miksi olette niin hiljaa, neiti?"

"Minäkö — ei ole mitään puhumista."

"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte tehdä Lundissa?"

"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen."

"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää teille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni ummehtuneet kirjat."

"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?"

"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa toivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa nähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette eksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? — Sisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?"

"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye."

"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu oikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä globe-trotteriksi, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan. Myötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa siemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo. Oletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan."

"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on ehkä unohtanut minut."

"Se sopii minulle", naurahti Urban Freide.

"Minusta on ikävää, kun joutuu unohdetuksi", sanoi Barbro rehellisesti. "Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei hän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon."

Nyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa
Vahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan,
Barbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat.
Hän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:

"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona, sillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita juomarahoja."

Lundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye ja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan. Hän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo neljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut "Hänen armoonsa".

Barbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja pisti kätensä Elsan kainaloon.

"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?"

"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat ylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan niihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?"

"Onko isoäiti puhunut siitä?" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki yhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana. Isoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.

"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi."

"Älä katko lapsen siipiä", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi lunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron tukkaan. "Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin", sanoi hän, "arpa on heitetty".

"Oletko hassu, Holger", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti nuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja lennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi ison kahmalollisen lunta.

Mutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. "Et kai ole enää lapsi hupakko, Babi!"

"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta,
Mignon."

"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"

"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille. Ja Mignon sopii mielestäni sinulle — miksikö, hm! Meillä on, millä mällätään, jos loppuu, niin lainataan."

Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja, herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.

Jäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua porisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa niin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää loppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä professorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna oli työpäivä.

Ja yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja nuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.

"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein hyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni. Monia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä."

"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta."

"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku tyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun hän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen mukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa kuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme päivälliset ja tanssiaiset, Babi."

"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!"

Babi hyppäsi korkealle ilmaan ihastuksesta. Eihän hän malttanut pysyä alallaan!

"Ja nyt menemme nukkumaan, lapsukaiseni. Nuku oikein makeasti!"

"Isoäiti, eikö serenaadeja pidetä enää ollenkaan?"

"Eipä juuri, Barbro; meidän aikamme ei ole romanttinen. Välistä kyllä voi sattua, että jotakuta kuuluisuutta kunnioitetaan sillä tavalla."

"Siis ei Babia! Hyvää yötä, rakas, kulta isoäiti. Ja kiitos, kiitos, kiitos Vahdin puolesta, joka sai niin ihastuttavan vasun!"

Barbro oli sanomattoman tyytyväinen, sanomattoman hyvällä mielellä pujahtaessaan valkoiseen vuoteeseen kukikkaan brokaadi-peiton alle. Hän ajatteli, ettei täällä ole vaikeaa olla kiltti ja ystävällinen kaikille. Ja isoäiti vaati vallan vähän, siksi oli ihmeellisen kepeää osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Barbro kuvitteli, miten isoäiti ja hän istuvat vanhalla jakkaralla ikkunan edessä, missä isoäidin nojatuoli ja ompelupöytä olivat, ja juttelevat tuttavallisesti aivan kuin samanikäiset konsanaan.

Hän oli niin iloinen, että hänen oli vaikea saada unta, vaikka kaksi, kolme kelloa eri äänisoinnuin ilmoitti, että unen aika oli jo käsissä.

"Yks!" — "Yks!" — "Yks!" takoivat ne.