VI.
ISOÄIDIN AJATUKSIA.
Sekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja nauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara sanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen "pyhäpäivätapa" saa enää kertaakaan uudistua arkena, "Mutta nähkääs, neiti", lisäsi Saara nyökäten, "hänen armonsa on sellainen, että hänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja aherrus".
Kun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa vakavaan keskusteluun:
"Kuulehan, Vahti", sanoi hän, "sinä et saa vaatia, että minä olisin sinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on ymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään puuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä enää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun näytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi siten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon seuraan."
Vahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa jälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa mielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.
"Nyt loppui, Vahti", sanoi Barbro viimein, "minä itse sain ainoastaan yhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen äiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti."
Vahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta tarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä vasuunsa.
"Vahti", huusi Barbro, "muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen kaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti kasvatettu."
Vahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä, että se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan koristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta haukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.
"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen", lisäsi Barbro
vakuuttavasti. "Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja
Thomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.
Hyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!"
Oli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti aamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta. Sonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan. Ja lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset, ja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava maalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina täytyy Barbron ja hänen tavata toisensa.
Barbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.
Isoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä maisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko hänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman paljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman hauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia tervehdyksiään paikan haltijattarelle.
"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?" kysyi lempeä vanha ääni.
"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä — paitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa."
"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois", naurahti isoäiti. "Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua haluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä niin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää."
"Isoäiti", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät sormet polvilla. "Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta pahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on minusta kamalinta mitä on olemassa."
"Entä taideveisto?"
"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa."
"Pikku Barbro — sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja jos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen vähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi omaisuutena, jota sinun itsesi on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa kylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku tai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin."
"Niin, mutta minun —"
"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun ajatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja että esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin ajattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain tiedät, mitä luet."
Barbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina, joka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet isoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.
"Isoäiti", aloitti hän hiljaa, "luuletko sittenkin — ei!"
"Mitä minä luulen?"
Ruskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja pehmeä suu värisi:
"Että minusta — minustakin voi tulla oikein ihminen?"
Isoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä oli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut hoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun, joka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena, mikä oli typistettävä.
"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi", sanoi isoäiti, "sinä tarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi — ja ollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä on poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa. Isäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja senvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain oltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät kaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden varalta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee kynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?"
"En — taikka olen kyllä — toisinaan."
"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee — ja pidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen, niin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä uusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger Thomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät."
"Onko hänkin ylioppilas?"
"On — mutta en luule hänen jatkavan opintoja. Hän on joka tapauksessa vielä hyvin nuori."
Barbrolta pääsi helpotuksen huokaus. Tuntui tavattoman hyvältä kuulla, että jonkun toisenkaan ei tarvinnut käyttää aikaansa järkevästi. Bertingin tytöt olivat saaneet kasvatuksensa kauppahuoneessa, missä jokainen teko oli ensin harkittava ja tarkistettava ja, mikäli mahdollista, saatava antamaan hyviä tuloksia. Näitä periaatteita oli onnellisesti sovellettu kolmeen tyttäreen, jotka kukin lahjojensa mukaan olivat niitä kehittäneet, mutta Barbro, hennoin, lämpimin ja hillittömin neliapilaan lehdykkä, kärsi niistä kuin liian isoista, kaikki pimittävistä silmälapuista.
"Nyt otamme lupaa maanantaihin saakka, Barbro", sanoi isoäiti, "emmekä uudellakaan viikolla ponnistele liikaa, sillä lauantaina Barbro Berting saa päivälliset tanssien kera. Monia pareja ei tule, mutta jos teitä on kymmenen, kaksitoista nuorta, niin luulen sen riittävän."
"Kyllä, kiitos, rakas isoäiti."
Barbro kavahti jakkaraltaan syleilemään vanhusta. Samassa ilmestyi
Saara ilmoittamaan kandidaatti Boyen.
"Pyydä hänet sisään ja toimita meille vähän aamupäiväteetä, Saara", kehoitti hänen armonsa.
Huoneeseen astui lyhytvartaloinen, jäntterä nuori herra, jonka pyöreät kasvot olivat iloiset ja raikkaat, silmät kirkkaat ja älykkäät ja otsa harvinaisen kaunis. Hänen esiintymisensä oli arvokkuuden ja pyörähtelevän vilkkauden välimuoto.
Hän suuteli isoäidin kättä ja kiitti eilisillasta.
Sitten hän tervehti toverillisesti Barbroa ja kysyi, eikä häntä haluttanut lähteä ulos katselemaan kaupunkia. Olisi näet viisainta, että Barbro ensi töikseen ahmisi tuomiokirkon tornin ja holvien nähtävyydet. Jos hän ehtisi käydä Tegnérin talossa, olisi se hyvä teko, sillä tuon kultakiharaisen runoilijan asuntoa oli ruvettu arveluttavasti lyömään laimin.
"Minulla on toinenkin asia", lisäsi Holger leveällä skoonelaisella tasankomurteellaan, "tahdotko ruveta daamikseni lauantain tanssiaisiin? Minä tanssin kuin enkeli, vaikka olen kerän näköinen. En ole unohtanut ensi kohtaustamme siinä tanssinäytöksessä, jolloin sinä et suvainnut minua pariksesi lihavuuteni tähden, enkä nytkään uskalla tosissani väittää, että se on vähentynyt, mutta ehkä sinä tällä kertaa voit tehdä välttämättömyydestä hyveen ja käyttää minua ponnahduslautana, jolta on hyvä hypätä yliopistoelämän huvimaailmaan."
"Hieno puhe", nauroi Barbro, "paljon kiitoksia muuten. Olen erittäin iloinen, kun pääsen oikeihin tanssiaisiin. Niissä en ole käynyt milloinkaan. Viime jouluna kuoli eräs isän serkku ja vaikk'emme olleet nähneet häntä kertaakaan, emme kuitenkaan saaneet käydä suurissa tilaisuuksissa, ja kuusi viikkoa meidän piti käydä surupuvussa. Olin juuri päässyt tuosta kurjuudesta, kun lähdin tänne. Isoäiti —" Hänen vilkkaat kasvonsa kävivät huolestuneiksi.
"Mitä, Babi?"
"Minulla ei ole minkäänlaista tanssiaispukua. Ulla-täti sanoi, että jos ehkä sellaisen tarvitsisin, niin voisi isoäiti auttaa minua hankkimaan sen. Mutta mitäs nyt kahdessa päivässä ehtii?"
"Kyllä, Babi kulta, kyllä siitä selvitään. Nyt juomme teetä. Kandidaatti halunnee myös kupillisen? Sitten menette ulos katselemaan kaupunkia. Kunhan tulet kotiin kello neljäksi, tyttöseni, niin se riittää."
Saara toi tarjottimen ja joukon jatkoksi — Urban Freiden. "Täällä tulee yksi kandidaatti lisää", myhähti hän hyväntahtoisesti.
Barbro sävähti kuumaksi aivan korvalehtiä myöten ihastuksesta, että kokonaista kaksi ylioppilasta tuli tervehtimään jo hänen ollessaan ensimmäistä päivää Lundissa. Ilo kuohui kuin kukka päiväpaisteessa.
Kandidaatti Freide tuli myöskin pyytämään häntä tanssiaisiin. Ja jos vain joku muu kuin pyylevä Holger olisi tullut aikaisemmin, olisi Barbron ylpeys viettänyt loistavaa riemujuhlaa. Mutta nyt hän sanoi verrattain lauhkeasti, että kandidaatti Boye oli jo hänet pyytänyt.
"Ehkä sinä tälläkin kerralla haluat, että minä väistyn solakamman tieltä?" kysyi Holger Boye ivallisesti, mutta hänen harmaiden silmiensä katse ei puhunut pilaa. Se kiintyi Barbroon tutkivan totisena.
"En suinkaan", vastasi Barbro nopeasti, "minusta on hyvin hauskaa päästä tanssiaisiin, niin että mielestäni on samantekevää —" Ai, nyt meni hullusti! Hän korjasi heti sanansa: — "Sinä olet aina ollut kiltti minua kohtaan, Holger", lisäsi hän anteeksipyytäen.
Isoäiti virkkoi:
"Ettekö te, kandidaatti Boye, kerran antanut pikku Babilleni kompassia?"
"Kyllä", vastasi Holger kumartaen, "kun tiesin naisen tarvitsevan varmaa opastusta".
"Minullapa se on vielä tallella", huomautti Babi. "Norrlannissa minulla oli siitä paljon hyötyä."
"Mutta tässä Lundissa te saatte eläviä kompasseja", lupasi Freide.
"Tosiaankin, hyvähän se on, kandidaatti", sanoi isoäiti ystävällisesti, "jos ne ovat koeteltuja".
Vähän ajan kuluttua, kun nuoret nousivat lähteäkseen, pyysi hänen armonsa Holger Boyea jäämään hetkeksi luokseen ja katsoi häneen syvin silmin:
"Minusta tuntuu, että sekä te että kompassinne voitte näyttää pikku Babilleni oikean suunnan", sanoi hän, "ja olen iloinen, jos voitte olla hänen uskollisena ja hyvänä toverinaan, niin kauan kuin hän viipyy Lundissa. Hän on vielä aivan lapsi seitsemästätoista ikävuodestaan huolimatta ja tarvitsee vakavaa tukea läikkyvälle luonteelleen. Voihan näet olla mahdollista, että tuollainen kokematon tulisielu leimahtaa sekä hyvälle että pahalle, mutta minä olen teille kiitollinen, jos otatte vähän hoivataksenne häntä — toverina ja ystävänä."
"Aivan mielelläni", vastasi Holger yksinkertaisesti; "hän ei ole ensinkään niin juonikas, että hänen kanssaan olisi vaikea tulia toimeen".
Kun Barbro kulki kevättalven häikäisevän valkeassa päiväpaisteessa Lundagårdin puiston halki kahden kavaljeerinsa välissä, vaaleankeltaisella silkkisolmukkeella koristettu Vahti perässään, teki hänen mielensä tavata Sonja. Hip-sisko ei välittäisi tuon taivaallista hänen saattueestaan, sen hän hyvin tiesi ja tunsi, eikä hän siskoaan nyt juuri kaivannutkaan. Säteilevä sää väreilevine kevään aavistuksineen, punertavine puunrunkoineen, loitolta kuuluvine linnunsiipien-suhinoineen ja kaikilta katoilta sulavine lumineen oli houkutellut opiskelevan nuorison ulos kirjojensa äärestä. Nuorta väkeä, nuoria kasvoja vilisi kaikkialla. Monet uteliaat silmät katsoivat kysyvinä, ken oli tuo tummansininen, outo tyttö, jolla oli mukana valkoinen koira, ja Barbrosta tuntui, ettei maailma ollut vielä milloinkaan ollut niin nuorekas.
Hän ja hänen kavaljeerinsa juttelivat herkeämättä. Käynti tuomiokirkossa tapahtui verrattain hätäisesti, sillä päivänvalo oli niin väkevä, että se pakotti heidät kohta takaisin nykyisyyteen. Mutta Barbro mielistyi heti alttariholviin, missä oli paljon kiveen piirrettyjä legendoja. Rouva Gjörwel Ulfstandin ja tämän puolison hautakiveä katsellessa tulvahti hänen mielikuvitukseensa voimakkaan, verevän sukutarun täyteläinen tunnelma ja tuon merkillisen kaivon satueläimet kertoivat hänelle jännittäviä taruja.
Mutta Finn-jättiläisestä, joka syleilee patsastaan, hän ei välittänyt. Hän ei uskaltanut sitä sanoa, mutta hänestä tuntui, että jättiläinen oli kuin tyhmä nauru keskellä kaikkea tätä syvää, salaperäistä vakavuutta. Hän oli kuvitellut jättiläistä toisenlaiseksi, holveja hallitsevaksi sankariksi.
Vahti oli jätetty ulos muutamien lapsien hoidettavaksi, mutta nähtävästi oli heillä ollut aika työ pitää aisoissa lappalaisnuorukaista, sillä sekä lapset että Vahti näyttivät hyvin kärsimättömiltä, kun kolmikko tuli kirkosta, ja Vahti ryöpsähti villinä jälleennäkemisen ilosta päin Barbroa. Mutta emäntä ei ollut oikein armollinen, sillä Vahdin käpälistä jäi suuria, märkiä likaläiskiä hänen kävelypukuunsa. Nyt hän ei totta totisesti voinutkaan enää kulkea iloisen ja terhakan näköisenä. Koko etupuoli oli täynnä paksuja likatahroja. Hänen täytyi koettaa päästä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista.
"On kai täällä syrjäkatuja?" kysyi Barbro surullisesti. Holger lohdutti häntä sanoen, että liike käy keskikaupungilla ja että he menevät juuri Söder-kadun poikki, kun Sonja tuli häntä vastaan harmaassa sametissa kahden hienon nuoren tytön kanssa.
"Päivää, pikku Barbro kulta", huusi Sonja, "mutta chère amie, oletko kaatunut?"
"En, Vahtihan se hyppäsi minua vasten", sanoi Barbro hirveän nolona.
Kamalaa tulla esitellyksi tämän näköisenä!
"Ja sentähden saat suoda anteeksi, ettemme voi jäädä tähän näytteille", ehätti Holger selittämään nostettuaan kohteliaasti lakkiaan. "Tule, Barbro! Au revoir, Regina lundensis!"
Barbro nyökkäsi ja hyppäsi pitkän askeleen ehtiäkseen Holgerin perästä, joka jo pyöri edelleen. Freide sitävastoin, joka tunsi toiset tytöt, ei huomannut äkillistä lähtöä, vaan jäi heidän kanssaan haastelemaan.
"Sinä olet aina niin kiltti, Holger", sanoi Barbro, kun he kulkivat hiljaista katua. "Luuletko, että he nauravat minulle?"
"Ehkä, mutta mitäs siitä?"
"Se on ilkeää." Hän katsoi ympärilleen. "Kandidaatti Freide meni varmaankin heidän kanssaan."
"Luultavasti. Kuulehan, Mignon, älä viitsi ruveta kiemailemaan ja poikailemaan heti. Se ei sinua pue."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sitä, että sinä vähän — etkä muuten niinkään vähän — mielistelit veli Urbania. Hänellä ja hänen veljellään on kokonainen liuta tyttötuttavia, joita he hakkailevat kuin parhaat taiturit. Ja sitten vielä, yksi asia — et saa suuttua, jos sanon sen suoraan — älä pyri sellaiseksi kuin kaikki muut ovat. Sinähän olet kuitenkin Barbro Berting, kunnon tyttö etkä mikään kana."
Siihen Barbro ei voinut vastata mitään. Hän kohensi kuitenkin asiaa omalla tavallaan ja sanoi hieman jyrkästi:
"Minäpä rupean käymään luennoilla."
"Vai niin, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan vain voit sulattaa opin."
Nyt Barbro pysähtyi likatahroista välittämättä.
"Luuletko, että minä olen tyhmä?"
"En, sitä en luule."
"No, miksi sitten sanot —?"
"Luentojen laita on sama kuin uimisen. Vasta sitten, kun on tarpeeksi kauan ponnistellut voidakseen vaivatta päästä eteenpäin, käsittää miten ihanaa tuo liikunto todellakin on. Täytyy tuntea olevansa jonkun verran perehtynyt tieteiden elämänveteen voidakseen siitä nauttia."
"Pitääkö minun sitten jättää silleen?"
"Ei, mutta älä luule, ettei tarvitse muuta kuin 'käydä luennoilla'. Yhtä ja toista voit esimerkiksi kysyä minulta, ja onhan sinulla sitten Elsa ja Einar; heillä on oikeat uimaotteet. Kas niin, hyvästi nyt! Me kai tapaamme ainakin kerran päivässä kadulla — niin tehdään täällä — mutta jollemme sattuisi tapaamaan, niin ole kiltti ja odota minua kello seitsemän lauantaina. Silloin tulen sinua hakemaan."
Sillä aikaa kun Barbro oli ulkona, tarkasti isoäiti Barbron pukuvaraston, jonka Saara oli järjestänyt. Niistä puvuista, jotka hän oli saanut matkaansa, kävi liiankin selvästi ilmi, että ne olivat ommellut vanhan neidin ohjeiden mukaan. Ne olivat kovin puisevia ja mauttomia, kaikki erittäin vankkatekoisia, ja isoäiti tahtoi, että Babin tuli osata antaa arvoa kauneudelle myöskin puvuissa; sentähden hän päätti heti hankkia muutamia uusia pukuja. August ja Ulla manatkoot sitten hänen turhamaisuuttaan; nyt oli lapsi hänen luonaan, ja hän tahtoi tehdä nämä kuukaudet hedelmällisen kukoistaviksi Barbron elämässä, kun kaikki oli kaunista ja lupaavaa.
Saman päivän iltapuolella isoäiti ja Barbro matkustivat Kööpenhaminaan lauantaihin saakka, ja kumpikin oli yhtä lapsellisen huvitettu ostellessaan suurista kauppahuoneista vaaleita, keveitä pukuja, hienoja jalkineita, silkkisukkia ja sormikkaita.
Myöskin viuhkan isoäiti osti, mutta se oli antiikkinen ja ollut aikoinaan erään rokoko-kauden huomatun hovinaisen omaisuutta. Sen norsunluisilla lehdillä oli helein värein maalattu kevätmaisema. Helakkakukkaisten puiden alla kulki valkopukuinen, haaveileva tyttö. Sinisessä ilmassa näkyi joutsenia. Toiselle puolelle oli taiteilija sirotellut vuokkoja ja lemmikkejä.
Barbro ei ollut milloinkaan uskonut voivansa tuntea itseänsä niin onnelliseksi, ettei uni ottanut tullakseen, mutta näinä iltoina tapahtui, että hänen oli sanomattoman vaikea erota päivän iloisista muistoista. Eikä hän ollut milloinkaan kuvitellut, että pukujen ostaminen tuottaisi iloa, ihan oikein sellaista iloa, että joka esineen voi ottaa syliin ja odottaa siltä elävää vastausta. Aivan kuin joku olisi lukenut runon tahi sadun. —
Sunnuntaina tanssiaisten jälkeen Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:
"Lundissa maaliskuun 8 p. Lund on ehdottomasti maailman hauskin kaupunki, enkä minä voi milloinkaan unohtaa, kuinka rajattoman hauskaa minulla oli eilen. Ei mikään käynyt hullusti. En tehnyt ainoatakaan mainittavaa tyhmyyttä. Sonja sanoi, että kaikki pitivät minua hilpeän ja hauskan näköisenä. Hän itse oli aivan ihastuttava. En milloinkaan ole nähnyt mitään niin viehättävää. Ja Inger Thomasista minä pidän jo hyvin paljon. Hänessä on jotakin erikoista. Hän välittää varsin vähän omasta minästään. En nähnyt hänen peilailevan kertaakaan enkä kohentelevan kampaustaan. Hän on sellainen tyttö, josta Holger Boye pitää, luonnollinen ja sukkela ja varmaankin myös hyväsydäminen. Häpeä sanoa, mutta minusta tuntui nololta, kun Holger astua lylleröi rinnallani sisään. Joka tapauksessa hän tanssii erinomaisesti. Ja sisäisesti hän on kookas mies. Urban Freiden kanssa tanssin kaksi tanssia. Hänellä on todellakin uskomattoman paljon tyttötuttavia. Ei ole yhtä helppoa puhella 'Seikkailun' kuin Holgerin kanssa — mutta —"
Barbro ei lopettanut tätä lausetta päiväkirjassa enemmän kuin ajatuksissaankaan. Hänestä tuntui, että siitä kehittyy jonkunlainen tunnustus, ja vertailuhan oli aivan tarpeetonta.
Isoäidillä oli vielä eräs ajatus, jonka hän tahtoi toteuttaa huvittaakseen pikku tyttöään, ja hän kääntyi sen vuoksi luottavaisesti Holger Boyen puoleen.
"Te tunnutte varsin älykkäältä, herra kandidaatti", sanoi hän eräässä lyhyessä kahdenkeskisessä kohtauksessa, "ja melkoista kokeneemmalta ja vakavammalta kuin iästänne voi päättää".
"Niin, minun ruumiini muodostuminen Diogeneen tynnyriksi on pakottanut niin sanotun sielun sopeutumaan asuntosuhteiden mukaan", selitti Holger. "Halutaanko minun henkistä pondustani käyttää johonkin?"
"Aivan niin, kandidaatti, minun vanhaan sydämeeni on nykyään kätkeytynyt ikäänkuin pieni tytön sydän ja minä toivon hartaasti, että se oikein saisi sykähdellä elämänhalua ja iloa. Barbro — minä tarkoitan tietysti häntä — tuntuu hieman saamattomalta ja tahtoisinpa sanoa tyhmän ujolta teikäläisten nuorten parissa. Hän ei voi unohtaa olevansa Bertingin perheen surunlapsi, joka aina kompastuu milloin mihinkin. Saattaahan tapahtua, että tuo arkuus haihtuu ajan oloa, mutta tyttövuodet ovat täysi-ikäisestä naisesta ihanin muisto, jos ne vain ovat olleet värikkäät, ja — sitten on asia niin, että Barbro kaipaa valoisia ja lämpimiä vaikutelmia. Luulen, että hän kerran antaa ne takaisin —"
"Kirjailijattarena?"
"Niin, juuri niin. Mutta hän on vielä aivan kehittymätön ja kokematon. Enkä minä halua sulloa häneen tietoja. Tahdon vain suojella häntä väärään suunnatun lapsuuden seurauksilta. Ja nyt asiaan! Olen ajatellut, että te ehkä voisitte auttaa minua pienen näytelmäseuran kokoonpanossa. Harjoitusten aikana saisi varpusparkani sitten tutustua nuoriin; se kehittäisi häntä."
"Minä puolestani sovellun ainoastaan Falstaffiksi tahi vielä paremmin
Hanswurstiksi, mutta muuten minusta on hauska olla mukana."
"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio vetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi —"
"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi hauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa. Urban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?"
"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."