IV
Eräs käynti ja sen seuraukset.
Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta, että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas, kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.
Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen" tästä olisi sanonut. Mutta — mutta — mihin ihmeeseen hillo oli joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen. Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa. Voisiko olla mahdollista, että — — — Ei, Eva-täti oli sanonut, että hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.
Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta, äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien, että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta pani sen pystyyn.
Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.
Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.
Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan paremmin varovaista kopeloimista.
"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo tänään."
Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin pirteältä ja kirkassilmäiseltä.
"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"
"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, chérie?"
"Eräs — eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi
Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".
"Saako minä katsoa?"
"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille kymmenen."
"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"
"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".
"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.
"E-ei — niin, kyllä — mutta nyt on liian myöhä ja tuota"… Märta mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"
Minka sävähti tulipunaiseksi.
"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".
"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen, että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi, vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa. Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty siellä? Ja nyt — sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa, tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää epäillä ketään."
Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt, herkkätunteinen sydän säälistä.
"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän. Je te demande pardon — mille fois, chérie! minulla ei mitään syödä, kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, mais ei pahastu — ei triste, petite Marthe."
Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.
Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet käynyt minun huoneessani ja — ja — ottanut minun hilloni?"
"Minä maisto sitä, mon ange, vaan maisto muutama pieni lusikka."
Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän itki ääneti ja sydämensä pohjasta.
Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.
"Oh, ei olla niin triste siitä purkista, minä ei milloinka enää teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. Voyons! minä tanssi tarantella sinua, non, sinusta, sinulla".
"Sinulle", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui tulipunaiseksi, kun hän itki.
"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule milloinkaan, että minä teke enää niin".
"Teen niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi, mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua. Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä — myöskään näpistellä makeisia." — Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan, "Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."
"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, chérie! Minä ei katso namusen päälle kaksi viikko ja yksi päivä, tu verras! Hyvä yötä, petite-chérie."
Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi saada selvä.
Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille". Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.
Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa — sitä hän ei saanut päähänsä.
Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi itsensä vallan vähäiseksi.
"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle! Mahdottoman typerää."
Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.
Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja "kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin, mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui muovailutunnilta.
Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän tyynesti:
"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan…"
Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa sitä, kun tohtori astui huoneeseen.
Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla". Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen jalkojensa eteen.
Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.
Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.
"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"
Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää painuksissa ja nyt aivan kalpeana.
Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin hassunkurisen onnettoman näköinen.
Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa, joka oli tavattoman hajamielinen.
Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin. Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.
Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan. Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen juureen.
Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi. Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut häntä yhtään.
Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun. Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!
Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta ommellen.
"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin omaisiani!"
"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti, "mutta se on nyt loppu".
"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan päivänpilke-matkaa, Minka!"
"En, ei ole minulla mitä antaa."
"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."
"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"
"En, olimmehan vasta eilen."
"Se aina on amusant, chérie. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."
"Illallista. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"
"Ei, en luule. Hän ei aina ole amusant, Sonja sano."
"Sanoo. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".
"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.
"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."
"Ei", huokasi Minka.
Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä, kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt riemua, kun ne olivat tulleet.
Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat, jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron, milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan. Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen voile-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".
Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän, ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli ollut valikoimassa leninkikangastaan.
Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin, kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut, arvasi Eva-täti hänen aikeensa.
Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.
Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin arvostelu, minkä hän saattoi antaa.
Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta mankumisestaan".
Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa. He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä kulkue astui Märtan huoneeseen.
Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena, punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle seuraavin sanoin:
"Ma chère, on sulla salarasia ja siinä jotain, muttei makeisasia. Se jokin kelpo sängyn tarvitsee, kun äiti illoin sitä hyväilee. Mä oonhan päivän rakkain askare ja luulen rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."
"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu, Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.
"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että
Märta leikkii nukilla?"
Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi, joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?
Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti katkerasti, mutta kiihkotta.
"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.
"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja tovereistasi, että hän on epäonnistunut".
"Ehdottomasti!" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.
Illalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen voittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että nuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti ja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi sellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt opastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin oloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne, että hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.