III
Päivänpilkkeet.
Eräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt kokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli näet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita vasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka, ja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty "Päivänpilkkeiksi".
Sen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla, mikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima pöytäkirja.
Syvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:
"Päivänpilkkeiden" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon tarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä, jotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole ainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt ovat seuraavat:
1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.
2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä sille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen, ja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja työskenneltävä heidän kanssaan.
3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin ainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia jäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.
4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä ovat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku on kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä johtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.
5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa. Jäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä kokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä tavalla.
6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla joululahjavarojen kokoamista varten.
7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja kerhonimistä.
Viimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin. Muista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne voitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa, kun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa noms de charité siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat kuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan erikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.
Kerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni hopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.
Sattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan ehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin että rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien mielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan puodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun hän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn tanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä teki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä ollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina mairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama "Bien-aimée" hyväksyttiin kuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko lailla mairittelemattoman "Typykkä", Astrid sai olla "Kunniankukko", Mary "Sievä sävy", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud nimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan "Gerda finnintyttäreksi", Märta sai nimityksen "Weibchen" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta "Kynänvarsi", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja suorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen, kun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että Svenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen "tunnelmakuvansa", ja runoja oli häneltä tullut kuin "turkinhihasta" ihan kaksitoistavuotiaasta saakka.
"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini", sanoi Märta ihastuksissaan.
"Ja minun myös", lupasi Maud auliisti, "mutta se ei saa olla mitään imelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen, semmoista minä en suvaitse".
"Nyt valitaan johtokunta", keskeytti Astrid, "muuten ei tästä lorusta tule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia. Niihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän kuhunkin. Me pyydämme Blendan" — hän oli sisäkkö — "tänne lukemaan ne, niin saamme laskea äänet."
Sonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan toimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin Märta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin sihteeriksi.
"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon", sanoi Barbro. "Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin nuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja kaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä."
"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä", vastusti Maud. "Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa oloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia, minä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä hyväntekijänä."
"On niin vähän aikaa", säesti puheenjohtaja, "mutta tiedättekö,
Lucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan
Löwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta."
"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon viereen", sanoi Märta viehkeästi, "silloin sitä puheltaisiin hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa".
"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa", huokasi Minka. Hän jo katui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt hituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja sokerileipurit häntä huvittivat.
Kun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin tyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen osoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti toimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran viikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän ajatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid, muiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.
Barbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella jalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän uneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.
"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs ja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut seuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan rahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä puutalossa erään laivurinlesken luona", luki Barbro osoitelipustaan. Ja äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti. Silloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle rauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen lapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan kuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään rankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.
Barbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista unelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin kuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime kirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen lähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä oli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan nähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan pikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi puitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon, perin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi hänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut eläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan myöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta isoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli sydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä olikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka varsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän oli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte myös oli pauvre honteux, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä pystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä paroonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat sinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen veljensä luo metsästämään.
Eva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä tuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta sunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko, Weibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin tervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli pannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia ja torttuja.
Sonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä hän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen sellainen päivä, jolloin hän ei "viitsinyt" toimittaa muuta kuin näyttää happamelta ja purkaa sisuaan.
Mutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että oli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin ihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin prinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja osoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia, kuten esim. Barbron mummo.
Hän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja elämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon kuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli tasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli haarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä: hänen isoisästään ja tämän veljistä.
Holger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut tästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset terveiset tuolle nuorelle miehelle.
"Minä pidän kaikista sukulaisistani", sanoi Helene-neiti, "sekä tunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä suku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa".
Neiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät näkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin suuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.
Barbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana iltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan kirjeen kandidaatti Holger Boyelle.
"Rakas Holger!
Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa. Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen, on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka. Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään, joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu, siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?
Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin. Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö, ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen nimensä.
Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää, valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja, joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.
Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta. Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi. Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä — ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa huhuilee kaikkiin ilmanääriin.
Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään nova Stella, puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.
Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi' kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä köntystelet'.
Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?
Ystäväsi
Barbro."