II
Ensimmäinen päivä.
Aamuteen jälkeen Eva-täti kokosi opettajakunnan ja oppilaat suureen arkihuoneeseen, joka ei ollut vähääkään koulusalin näköinen, vaan oli asultaan herraskartanon vierashuoneen kaltainen monine mukavine ja hauskoine istumapaikkoineen, pöytineen ja näppärine pikku kaappeineen; ja kokonainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa, jotka olivat täynnä viimeistä sopukkaa myöten. Muilla seinillä riippui Hillerströmin tauluja.
"Olen ajatellut, että luennot pidämme täällä", sanoi Eva-täti, "ja teidän lukujärjestyksiinne on jo merkitty tunnit ja aineet. Ei teidän eikä teidän opettajienne tarvitse tuntea itseään pinnistetyn juhlallisilta tunneilla. Tämä ei ole tavallinen koulu, ja te olette jo täysikasvuisia nuoria naisia. Kello kolme päättyy päivän opetus, ja senjälkeen te olette vapaat menemään kävelemään tai kyläilemään ilmoittamalla siitä minulle. Kerran viikossa käymme museoissa tai kokoelmissa. Kuuden aikaan syömme päivällistä ja seitsemän ja yhdeksän välillä tehdään käsitöitä, harjoitetaan soittoa, luetaan ääneen tai pidetään jotakin muuta ajanviettoa. Kirjeenne saatte lukea ja vastata niihin ilman tarkastusta. Sukulaisia ja ystäviä saatte ottaa vastaan mielenne mukaan huoneissanne, sillä minä luotan siihen, että se tapahtuu valikoiden. Yleensä sanoen minä vetoan teidän tahdikkuuteenne ja hienotunteisuuteenne ja toivon samalla saavani teidän luottamuksenne. Nuoren tytön parhaimmilla ominaisuuksilla ja oikealla helminauhalla on yhteistä se, että hänen täytyy aina pitää ne näkyvissä, luoda niihin eloa ja välkettä omalla olennollaan. Jos ne pannaan syrjään siksi, että vastuunalaisuus rasittaa niitä pitämästä, käy niiden samoin kuin helmien. Kun ne seuraavalla kerralla pannaan koristeiksi, ovat ne himmenneet ja ikäänkuin kuihtuneet. Sielunkorut ovat paljoa arempia kuin oikeat helmet, sen tahdon painaa mieleenne ja lopuksi toivotan teidät kaikki tervetulleiksi. Työ alkaa. Tänään jääköön kuitenkin se tai ne, jotka eivät ole lopettaneet tavaroittensa purkamista, kolmen jälkeen kotiin laittamaan huoneensa kuntoon. Hutiloimista ja laiminlyöntiä minä en suvaitse ensinkään."
Eva-täti itse ei opettanut, mutta hän kuunteli hyvin halukkaasti tohtori Krabben kirjallisuus- ja taidehistorialuentoja.
Tohtori ei tosin ollut niitä, joille elämä on suonut paljon aineellista ylellisyyttään, mutta hän kohosi harvinaisen nerokkaalla tavalla kaiken maallisen yläpuolelle ja upposi intomielisesti henkisiin harrastuksiin.
Sonja kuiskasi Barbrolle: "Sepä vasta lystikäs herrasmies!" Ja Barbro kuiskasi vastaan: "Hän lentää meidän kaikkien ylitse", mutta itse asiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai useimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.
Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut milloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää, että hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa lammasta, milloin minnekin.
Kielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin puheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei katsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä, komeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa, niin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet Löwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään ranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei hänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän Sonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti lemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan hoteisiin.
Niin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset kirjansa ja "haihtui", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä myöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla hän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat täydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä säteilevimmin hymyillen.
Mary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin kiireestä kantapäähän saakka.
"Hän on kun hevone", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, "oiken, oiken pitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin".
Tämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut ajattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja hyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen lastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa osuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta huoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.
Sonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.
"Urban Freidekin on täällä", sanoi hän, "ja hän tahtoo mielellään tavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä raha-asiain ministeriöön."
Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä. Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen — olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.
"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään", virkkoi hän epäröiden. "Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn."
"Ainainen hutilus", nauroi Sonja. "Harmillista, ettet ole saanut neitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan ja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon tilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja sitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee tarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa Djursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'. Ajattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin."
"Onko se sinusta niin tähdellistä?"
"Onko muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin chic ja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän. Voi, minä olen niin rajattoman onnellinen! Au revoir vähäksi aikaa. Hassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit."
Hän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi ihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen, kun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet kerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä välinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain ystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.
Hyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon säteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden tai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin paljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin ottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan luullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis vastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.
Mutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana. Hän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä lähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään, vaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin loukkasi tahi kiihoitti häntä.
Kohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen huoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä katsomassa, miltä kukin "linnunpesä" näyttää. Lähtiessään tänä iltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja hedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.
Minkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin epäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli väsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa. Hän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo, tuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat, että nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti ilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja riensi sirosti vapaaherratarta vastaan.
"Tervetuloa, täti kulta", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä, "anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain — odottamattoman vieraan".
"Vai niin", sanoi Eva-neiti lyhyesti. "Kuka se oli?"
"Eräs vanha, kiltti neiti, joka…"
"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla."
Minkan kapeat, mustat silmät välähtivät.
"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa."
"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan pääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut ulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun poissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä pyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei seitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka, minä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle myös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin saanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä sokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa, ettet sinä paljoa välitä totuudesta."
"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että — että eräs tyttö meistä ehdotti… että polttaisimme."
"Kuka se oli?"
"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään."
Minka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä liikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet rakkaan tädin edessä.
Vapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen matalaa otsaansa.
"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun nuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen ottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole luotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin virheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on vaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi lattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei sinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni toivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun elimistösi."
"Minä heitän kohta tupakoimisen", lupasi Minka. "En tahdo tehdä mitään, mitä täti ei hyväksy."
Vapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi. Valheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja — luultavasti se jää häneltä onnistumatta.
Minka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi kohteliaasti: "Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante?"
"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot."
"Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous!"
Vapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin mikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia "kotoisia" aarteitaan. Hän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja hän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös saksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone vaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella puna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon vaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat valkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.
"Kuulehan, pikku Märta", sanoi Eva-täti, "etkö sinä tahtoisi ottaa vähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä olet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää isoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen hyvää."
"Aion koettaa hyvin mielelläni", vastasi Märta äidillisesti. "Voin opettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia meidän, lasten, kanssa."
Kuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin kirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä milloinkaan salaisi tekoaan.
Luottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin luo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta. Purkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki asiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut Dresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli ollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun jokin ei heille "sopinut", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa saattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä kuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän parissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: "nyt me puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle ne, mitä pannaan lipastoon!"
Maud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää ruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen seisomaan avain kädessä.
"Rakas Maud, festina lente on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on parasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi purkivat matkalaukkujaan — se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa Dresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka kumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa, niin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet pidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat istualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä."
Maud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti nauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta huuliltaan, että koko tyttö muuttui.
"Sepä oli mainiota rehkinää", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta tätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli vähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän ripeästi tavaransa paikoilleen.
"Niin se kävi, että hurahti", sanoi hän pirteän vallattomalla tavallaan. "Paljon kiitoksia avusta."
Hän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti voinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan kelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla hyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja kun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut sitä kehittää.
Jatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen takkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä oli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.
Minka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla kättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle Desirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.
Tämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen keskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti aikoi sanoa.
"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen päivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan", alkoi hän, "ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka heti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne paljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä pauvres honteux. Heidät syöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan voimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet paremmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin, varakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi, monet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa, jonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden huonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan. Päivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten vanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai jotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän hyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä siksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän käyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden, omasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on paljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä."
"Minä lähden", vakuutti Mary, "ja kun minulle lähetetään hedelmiä kotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani."
"Minä myös lähden mielelläni", puuttui puheeseen Märta, "kenties voin auttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa".
"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta", sanoi
Barbro.
"Tiedättekö mitä, tytöt", virkkoi Astrid innostuneesti, "me yhdymme kaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!"
"Kyllä", hymyili Eva-täti, "eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä voi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta vastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian alulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin päin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous lopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa vallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana lienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä."
Ennen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän
oli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta
Karlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun
Sonjaa ei ollut haluttanut.
Harald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat käyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä muistoja.
"Muistaako hän minua?" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen iloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan luonnollista, että Sonjalla oli etusija.
"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka mieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska hän aikoo pyytää sinua juhlaan."
"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan."
Barbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä ollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen tapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin kiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös torninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui kahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti synkät ajatukset.
"Oletko käynyt huoneessani?" kysyi hän ihmetellen.
"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!"
Barbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan mäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan uudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin ihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.
Ei näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro kuiskasi hämillään: "Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa ensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja."
Minka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis tekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän epäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.
Kohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä innoissaan.
"Nyt", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka nuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen Barbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että uudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.
Siinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin pieni apina.
"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.
"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty", intti Barbro.
"Minä niin ajatteli."
"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi."
"Minä aina ajattele voitto", sanoi Minka hyvin pahoillaan.
Barbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa silkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli menettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha herkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin, mutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento palavan himosta saada luvattu hehto.
"Minun puolestani sen kyllä saat", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa löi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn sanomalla leikillisesti: "Hyvää yötä, pikku sokerirotta!"