VI
Lucia-juhla.
Löwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun, ja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki Päivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli odottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.
Kerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja Thomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän ääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia "Lucia-torttuja" käteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän vain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli puolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin pääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima: Astridin oli siellä muovailtava "tuokiokuvia", Minkan esitettävä slaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin "Kuoleva joutsen", tohtori Krabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu "Kehdon ääressä".
Mary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja innokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet huolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava emäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.
Luonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain ja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin tämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä, ja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta pahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä somempi hän oli nuorista herroista.
Märta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä hänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa, joita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.
"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell", sanoi kandidaatti Urban Freide, "hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä milloinkaan olen nähnyt".
Nämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia silmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin tällöin "sinisen luolan" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa sanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet omiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi kirkasta kevyttä nauruaan.
Silloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen punaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun hänen oikeaan poskeensa.
"Hyi, hyi", sanoi Minka kimmastuen, "se on moukkamaista".
"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen", vastasi Urban suutahtaen.
"Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne."
"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen minun mieheni."
"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne", sanoi Urban äkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön kanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.
"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa", ihmetteli Minka, "minä en silloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas — lourd, vous comprenez! Mutta minä makeasti nauran heidän päälle."
"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta", sanoi kandidaatti, "mutta jos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun, että te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista itsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina."
"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja", hymähti Minka veitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua "Jos sä vapaa oot, minä en oo vaan". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä, hyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut niitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin hanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan olevaa naarmua vasten.
"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan niin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin saanemme puhella uudestaan."
"Mistä?"
Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret, vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:
"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."
Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.
Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki, jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä. Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli merkkitapaus.
Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia, hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.
"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut ehdotustaan.
"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä laulusta ei olekaan teille."
Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin puhdesatu keskellä ilon hälinää.
Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin ennen:
"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde."
Myrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan lauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut kuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut kohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän kiitti. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi tohtori.
"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista."
Barbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman moukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi "käyttäytynyt vielä tyhmemmin".
Mutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla kirjojensa parissa.
Myyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista mennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä Päivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman ilovaraston.
Heillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He olisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia illan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta hengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen. Nyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan kultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä kummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan lasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava yksin, sillä muutoin ei "näky" uskalla ilmestyä.
Piharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid vakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy toteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä, ei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.
Mary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä. "Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni", sanoi hän levollisesti, "meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo isoisä".
Mutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt sytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.
Kun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien toistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen rinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle tuttavallisesti.
Sonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä hänet valtasi jäykistävä kauhu. Se ei ollut näky. Se oli kammottava todellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan. Kynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies sammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä parkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Tuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein kelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli verhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla ja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia yhtä paljon kuin nämä häntä.
Sonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen karahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta väristen.
"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin", huusi Eva-täti "miehelle", joka oli hiipinyt erääseen soppeen.
"Minähän tässä vain olen", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. "Antakaa, kiltti täti, anteeksi."
"Minä, kuka minä?" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt tuntemaan Maudin ääntä. "Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka hyvänsä!"
Mutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja silloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista ripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä huoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä Lucia-yötä.
Minka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan näkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, kenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta lopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko se oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut suudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin — hän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se on — se on — hän! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä peililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi pois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman lumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.