VII
Odottamaton kohtaus.
Joululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa. Sonja oli kuitenkin väsynyt olemaan "koulutyttönä" nyt kun hänen kihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa luo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi oleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.
He kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa Östermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä asuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä missäkin valmistelutöissä.
Kun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta, valtasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä Helene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi jonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi puhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen levottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.
Joulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi nyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi vuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin kimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset tai väsymys.
Maud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että se oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki hevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat teokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman älykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti Djurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan raikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli yhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut taivuttaa, ainoastaan murtaa.
Astrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei ollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi viettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella. Huvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen savenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.
Minka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut ainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan myöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta. Koreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä oli olemassa "eräs", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja järjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen päähänsä yrittää.
Parhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen mestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti Freiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten näytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.
Mary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli morsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan aatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud sanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän ei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.
Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.
Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden, jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan. Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.
Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään, vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä myllyyn.
Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".
"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.
"Niin on, sain sen joululahjaksi."
Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä hyllylle.
Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.
"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"
"Mikä ukko?"
"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"
"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro suurentelevan välinpitämättömästi.
"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".
Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä, eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:
"Tu ne le connnis pas encore, mais — tu vas bientôt le connaître, le petit dieu qui crèe les coeurs, le petit dieu qui seul fait naître les idées sur lesquelles on vit et on meurt".
"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin hupsu, että välität mokomasta 'le petit dieu' roskasta?" Hän mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi, jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:
"Ah, Niiloni haaleat hapset,
mun ystävävanhuksein…"
"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että…"
Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan. Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että kiintyy johonkuhun henkilöön, joka — joka — niin, sinä tiedät, mitä tarkoitan."
"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt' kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä — paljaasta kiitollisuudesta. Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni. Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä. Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän, niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."
Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua, mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana. Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.
Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa koneellisesti.
"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.
"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."
"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"
Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.
"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."
"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"
"Ce que femme veut, Dieu le veut. Minä olen tuottanut itselleni kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."
"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro.
"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."
"Paljon kiitoksia!" Maud ojensi kätensä. "Niin että sinä et varmaankaan tarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?"
"En", vastasi Barbro vakuuttavasti, "sinä saatat olla niin hyvä — ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma mielitietyistäsi?"
"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni hakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan kotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen vain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa."
"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia ihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni syksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään sanomalehteen."
"Ja sitten naimisiin."
"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät tiehensä'?"
"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru itsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole vielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi. Ja jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja ponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä seitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta on, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi hieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella voile-leningillä, jonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg tanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla, että hänellä oli Frejdigt mod." [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä. "frejdigt mod" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]
"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä", nauroi Barbro. "Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella yleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen mummoni luokse."
"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos on uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli rakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla puolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!"
Maud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään reuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.
Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.
Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä. Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina hetkinä — ja silloin liian riehakasti — ollut iloinen. Se, mitä Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti nälkäistä sydäntä.
Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.
Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.
"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.
"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."
Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa. Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.
Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja kykenemättömyytensä kuoreen.
Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä, ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut, teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi karvalakki hänen syliinsä.
"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."
"Niin juuri sinä teit aivan varmaan", vastasi Barbro nauraa hohottaen. "Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta minua ylös."
"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut sinua?" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät, leveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.
"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä pystyyn." Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja sorjana hänen edessään.
"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!" naurahti Holger.
"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!"
"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas ylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa."
"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet puuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään. Maltas, tässä on rasia!"
"Puuhka on kai tärkeämpi." Holger rupesi tosiaankin ryömimään nelinkontin. "Pitäisihän se minun lakkinikin löytää."
"Tietysti, sinun lakkisi!"
Barbro haeskeli joka puolelta.
"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!"
"Babi!" Holger nousi ylös, "Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt jotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin sängynpatja. Saanko ojentaa?"
Niin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista hilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin lumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat, jottei olisi palelluttanut käsiään.
"Mihin sinä olet menossa?" kysyi Barbro.
"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta päättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä."
"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle
— Helene-tädin luo — nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!"
"Kannanko sinut yli?"
"Eikö mitä, minä hyppään." Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi vikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui keveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi olevan hillittyä eloisuutta. "Milloin olet tullut ja miksi et ole kirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?" jatkoi Barbro.
"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa. Minun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita itseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt sinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun odottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset kielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan tasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?"
"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit mainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön minulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen, johon on mukava hiipiä."
"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole."
Barbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:
"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?"
"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes minäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan, ja yllättää sinut siellä."
"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan, Hän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä pääset siitä suorana."
"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta."
Helene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän nimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin vastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun myöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen niin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten huonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.
Barbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti ja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti suvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä Barbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli "sydämen päiväpaiste", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä, joka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta saakka. Hän ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro puolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena hätäsatamana myrskyn uhatessa.
"Kai te tulette kohta uudestaan?" Nämä arastelevat ja liikuttavat sanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta ääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä tullaan uudestaan tervehtimään. "Eikö hän ole herttainen, Holger?" kysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun katukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin, veti hän kätensä taas pois.
"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten kanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta."
"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan."
"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi! Vanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat tuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle."
Barbro pysähtyi äkkiä.
"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?"
"Minäkö myös? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?"
Barbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset sanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä halpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta puolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin. Hän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:
"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään kiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään jännittävää, sellaista, joka — — — Nauratko sinä minulle?"
"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet saavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean iän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin kuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko satut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et ole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen kaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset hyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten."
"Valitsenko minä?"
"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä objekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana, jonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi. Sitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja ajatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan onneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen tohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta avaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta elämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa harkiten."
Taas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.
"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon työskennellä ja tulla joksikin. Sen minä tahdon. Mutta minkäs minä tartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten oleskelen, puhuvat herkeämättä vain — vain rakkaudesta." Tyyntyneemmin ja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: "Olethan sinä nyt minulla, ja silloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka päivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän voimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta viiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?"
"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä ennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä. Tietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä."
"Kyllä", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, "sinähän se vain olet,
Holger".