VIII
Rekiretki.
Seitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin laitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä. Kulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan huoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille lukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.
Jokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin suunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista nuorta päivällisille tanssiaisineen.
Nyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa matkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen Unonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta "papaksi ja mammaksi" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan vastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina, molemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja tervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja luotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta kunnioitusta herättävän leveä.
Sitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen. Hän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja lakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno ja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He hymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät hädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.
Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.
Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista, joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.
Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois tieltä!
Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.
"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."
"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi, vaikka mikä olisi."
"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."
"Väkävämpi en ole. Mutta väkevämpi kenties, Teillähän on nukenkädet — tai kissankäpälät."
"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää naarmua. "Minä tahdon — minä tahdon ajaa!"
Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta kääntyi sitten aukealle kentälle.
"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki. "Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän meni tainnoksiin.
Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi — joksi häntä nyt sanottiin — Freide ei tiennyt itsekään, että juuri hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.
"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."
Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.
"Tollo", sanoi hän terävästi.
"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."
Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti irvistellen.
"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä että ihmisistä."
Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.
Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!
"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.
"Kenen toisten?"
"Matkatoverien."
"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin päin."
"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan ole nähnyt niin häpeetöntä".
"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."
"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."
Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja sanoisi häntä enkeliksi — son ange gardien — silloin hän olisi kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää jalan paikoilleen! — — — Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei löytänyt enää omiaan.
Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:
"Haloo! — Haloo! — Minä täällä! — Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"
Ei vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi kasvoi.
Nyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin kovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut jäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään pienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin kohden, joka taisi olla tie. Se oli — aivan oikein, se oli Urban! Mutta, mon Dieu, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä, kuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin hyppeli toisella jalallaan.
Viha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti hänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle… Totta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän katseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se oli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka vierimällä tai — istuallaan laskien.
Nuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai vaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen. Sydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle, sitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan katsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki selvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui lujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut saanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli aika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.
Urban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä, läksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.
Viimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta Minkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut niinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin huutaja oli.
"Haloo", kirkui Minka, "haloo!" Hän ei jaksanut enää juosta. Uupumus puristi hänen jäseniään kuin rautavanne, niin että hän pääsi vain raahustamalla eteenpäin.
Yksinäisyys oli hänestä kuitenkin kamalinta, ja hän kirkui kohti kurkkua Urbanille: "Odota — minua — kuollaan — yhdessä!"
"Minka!"
"Hohoi!"
"Täällä on tupa!"
"Missä?"
Minka oli melkein käheä, mutta nyt hän oli joutunut niin lähelle, että kuuli selvästi Urbanin äänen.
"Tienkäänteessä."
Minka tuli ylen onnelliseksi. Tie kääntyi ehkä kahdenkymmenen metrin päässä Urbanista. Sinne asti he kyllä jaksavat mennä. Minka läksi uudestaan juoksemaan. Toivo päästä vihdoinkin lepäämään katon alle antoi hänelle voimia.
Urban hyppi häntä vastaan terveellä jalallaan.
"Kuulehan sinä, rakas, pikkuinen peto", sanoi Urban aivan äkkiarvaamatta, "minä luulin tulenani hulluksi tuskasta ja vihasta, kun sinä marssit tiehesi, mutta nyt saat uskoa, etten enää päästä sinua luotani." Muitta mutkitta Urban veti hänet luokseen ja valoi hänen kasvonsa täyteen suudelmia.
"No, mutta — Oo, Urban!"
Minka laski kätensä hänen kaulaansa. Nyt Urban seisoi jo vioittuneella jalallaan tuntematta tänä hetkenä kipua.
"Minka, sinä halusit, että kuoltaisiin yhdessä, minäpä haluan elää yhdessä."
"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin", sanoi Minka reippaasti, "vaikka — en suvainnut sinua taannoin".
"Enkä minä sinua! — Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen pikku tenhotar."
Kulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin aika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat Uno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä, kun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen hevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat ottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että olisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla nähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä suurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen hotellista.
Tosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen, mutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä silloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä surkuttelemaan.
"Koko juttu oli minun syyni", sanoi Minka.
"Eipäs", keskeytti Urban, "jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi malttia ottaa ohjakset…"
"Ottaa ohjakset?" kysyi Uno ihmetellen.
"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa." Minka painoi päänsä alas.
Urban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.
"Ei olisi sekään haitannut mitään", virkkoi hän innokkaasti, "jos minä vain olisin ollut kylmäverisempi".
"On hyvin tärkeää", myönsi Holger Boye, "että ohjakset joutuvat oikeisiin käsiin oikeaan aikaan, tapaturmien välttämiseksi".