IX

Eräs uusi tuttavuus.

Barbro nousi rappuja pitkin ompelijattarensa luo, joka suoritti hänelle paikkausta. Birgit oli näet antanut tällaisen neuvon epäkäytännölliselle sisarelleen, kun Babia itseään oli tuiki mahdoton saada korjailemaan "riepujaan". Paljoa ennemmin hän viskasi menemään kaikki, mikä oli repaleista. Mutta jos leninki oli hieman vanhamuotinen, ei se haitannut häntä ollenkaan. Nyt kuitenkin oli hänen pukuvarastonsa käynyt varsin kuluneeksi, ja hän oli päättänyt korjauttaa sen.

Hän vertaili mielessään, kumpi oli kauheampaa — käydä sanomalehden toimituksessa vaiko ompelijattarella. Ensinmainittu oli hänellä tuoreessa muistissa. Jo viidennessä paikassa hän oli käynyt kolmen päivän kuluessa. Mutta joka paikassa oli häntä pidetty liian "nuorena". Parissa kohden häntä oli kohteliaasti kehoitettu tulemaan parin vuoden perästä uudestaan kuulemaan, muualla oli selitetty, että avustajia on yllinkyllin, mutta tänään häntä oli vedellyt. Tarvittiin nuori nainen selostamaan hienon maailman häitä ja käymään haastatteluilla ylhäisissä kodeissa sekä juhlatilaisuuksissa että arkioloissa.

Alussa Barbro haltioituikin "itsenäisen" työn toivosta niin kovasti, että hän päätä pahkaa tarttui koukkuun. Palkkaa hän ei muistanut kysyä ollenkaan. Ne olivat kyllä maininneet jotakin volontääristä, mutta hän ei tiennyt, merkitseekö se muuta kuin "vapaaehtoinen", eikä kukaan voinut olla sen vapaaehtoisempi kynänvarsi kuin hän.

Hän oli ylettämän ilonsa puuskassa käynyt soittamassa lähimmästä maustetavara-puodista Holger Boyelle. Mutta tämä ei ollut yhtynyt hänen innostukseensa, vaan neuvonut jyrkästi luopumaan tuumasta. Semmoinen toimiala ei sovi hänelle ensinkään. Hän ei kelpaa kotiurkkijaksi, sitä ei tarvitse ajatellakaan, ja "totta vieköön" hän on liian hyvä kirjoittamaan morsiamista, heidän antiikkisista morsiuskruunuistaan ja äidinäidinäidin oikeista pitseistä ja morsiustytöistä ja sulhaspojista ja kaikennäköisestä muusta sekasotkusta.

Barbro nolostui aika lailla, ja kun kuulotorvi oli vaipunut takaisin pitimeensä, oli hänen ihastuksensa laajenevaan sanomalehti-toimintaan vaipunut pohjattomaan syvyyteen.

Hän meni toimitukseen ilmoittamaan peruutuksensa, ja siellä oltiin hänelle yhtä kiukkuisia kuin edellisellä kerralla oli oltu kohteliaita. Häntä vihloi vieläkin, kun hän muisteli päätoimittajan tuikeita silmiä ja hermostuneen kuivaa ääntä.

Oikeastaan olisi jo tästäkin riittänyt kiusaa yhden päivän osalle tarvitsematta lisätä sitä käymällä ompelijattaren luona, missä oli kahvinvastineen ja ahtaissa oloissa asuvan lihavan, vanhan mamsellin lemua, mutta hän oli luvannut tulla ja Barbro piti aina sanansa.

Koetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas rappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi äkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni viiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen kiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen yllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia reikiä.

Liikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?
Barbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät
ja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti
Barbroon.

"Mikä pikku poloinen sinä olet?" kysyi Barbro sydämellisesti. "Oletko sairas?"

"En."

"Onko sinun nälkä?"

"On."

Totta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä nääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen oli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi aikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi kuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan hänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.

"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna", sanoi neiti Andersson. "Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu täällä vinnillä."

Saatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni lähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa eräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero. Barbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin sydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää, jonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:

"Onko siellä pikku Viktor?"

Viktor — voittaja! Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka nälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.

"On", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo eikä päästänyt Barbron kättä.

"Vähän vettä, lapsi."

Barbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi karahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään hinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen kivilattian yli äidilleen.

Ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:

"Onko sinulle annettu ruokaa?"

"On."

"Eikö ole mukanasi?"

Nyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian lyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö, nälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja kuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla ajatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?

Barbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman suurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan kokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja katsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman taiteellista siloittelua.

Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti heti Holger Boyen, joka kyllä tietää, mitä on tehtävä. Barbro veisi Viktorin entisen lapsuudentuttavansa Gerda Skogin luo. Tämä oli joutunut aikaisin ja, kuten sanotaan, hyviin naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Siellä pikku Viktor varmaankin saa olla toistaiseksi. Siellä häntä ruokitaan ja pestään ja kammataan. Sinne mennessään hän ostaa pojalle pari lelua ja siistin vaatekerran ja jalkineet, ennen muuta jalkineet.

Hyvin touhuissaan talutti Barbro pienen vähäpuheisen suojattinsa erääseen suureen lelukauppaan, missä pojan ei oikein tehnyt mieli lausua mitään, mutta lopulta kuitenkin lapsenmieli pääsi oikeuksiinsa, ja hän mutisi:

"Hevonen."

"Tietysti sinä saat hevosen ja kärryt myös ja niihin pannaan pussillinen suklaata", sanoi Barbro. Saatuaan ostokset Barbro meni ryysymekkonsa kanssa eräälle autoasemalle. Siellä oli jo odottamassa muuan herra, nuori, ryhdikäs mies, joka oli näöltään pohjoismaalainen. Ihmetellen hän silmäili hienoa nuorta naista ja pientä likaista kerjäläispoikaa, joka niin luottavasti piti mustaa tassuaan naisen sormikasverhoisessa kädessä.

Vihdoin saapui auto. Pikku Viktor näytti uupuneen kokonaan, ja Barbro voitti kainoutensa. Hän meni tuntemattoman herran luo.

"Anteeksi, saisimmeko ottaa auton, vaikka teillä olisi vuoro, kun tulitte aikaisemmin?" sanoi Barbro hieman tarpeettoman nopeasti, mutta häntä aina hävetti puhutella tuntemattomia. "Pikku poika tuskin jaksaa seistä", lisäsi hän selittäen.

"Sen kyllä näkee." Herra kohotti kohteliaasti hattuaan. "Tietysti minä luovutan teille auton ja nostan pojan." Hän nosti Viktorin istumaan autoon.

"Aiotteko viedä hänet sairaalaan? Oletteko lastensuojelusnainen?"

"Ei, emme me mene sairaalaan. Kiitos avusta." Barbro huusi osoitteen kuljettajalle ja vasta sitten, kun auto oli jo täydessä menossa, hän muisti jättäneensä vastaamatta lastensuojelusseurasta. Häntä suututti nyt, kun tuntematon herra ei ollut saanut tietää, ettei hän ole mikään sellainen ohjelman mukaan toimiva hyväntekeväisyys-nainen, joka asianomaiselta taholta saatujen määräysten mukaan kulkee köyhissä kodeissa ja jolla ani harvoin on lämpimiä sanoja ja hyviä, sääliviä ajatuksia; suojelushomma, se oli jotakin selittämättömän viisasta ja laimeaa ja harkittua, ajatteli Barbro.

Jo seuraavana päivänä onnistui Barbron ja Holgerin saada yhdistynein ponnistuksin sairas työläisvaimo sairashuoneeseen. Siellä hän näytti jonkun verran virkistyvän huolellisella, säännöllisellä hoidolla, jota hänelle toimitettiin.

Barbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana. Oli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä vaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän säännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: "Oletko saanut ruokaa tänään?" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin; ne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne ilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.

Sairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren miehen, joka oli sanonut häntä "suojelusnaiseksi". Hän oli lääketieteen kandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan, kun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos tulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja kun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti tarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa kuin auringon paahteesta.

Niin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut milloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan empimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina yhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.

Törnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat pitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa täydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan jostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli hänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron jonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle "mielenkiintoisen tapauksen".

Jos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner tyytyväisyydestä ja nyökkäsi: "Kas sillä lailla, neiti Berting. Te hyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos."

Ja Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä, hänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner sanonut:

"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut odottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille."

Sen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin kävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi kädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan, mutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli oppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä, jotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana kuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta kohden.

Vajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa sängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes sekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja alkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut muuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta koitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet pitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai Holgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.

He menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.

"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?" kysyi Holger hiljaa. "Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä synkkä muisto."

"Minä tahdon mennä myös", sanoi Barbro hiljaa. "Ehkä hän tuntee minut."

Pystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan läheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut katsomaan Viktorin äitiä.

Hän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:

"Viktor?"

"Viktorin on hyvä olla", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Minä lupaan pitää huolta Viktorista."

Kuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni vain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain poroksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.

Barbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja kutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi elontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät kuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.

Holger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti hetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen tuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja muutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin niin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan kuohuttanut.

Holger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa:

"Babi hyvä! Kuolema on säälivämpi kuin elämä."

Barbro nosti äkkiä silmänsä. Kuinka kalpea Holger oli! Hänen rehevillä kasvoillaan kuvastui kummallinen, syvä ja valtava totisuus.

"Sitä sinä et tarkoita", nyyhki Barbro, "ei mikään ole kamalampaa ja kauheampaa kuin kuolema".

Holger ei vastannut, veti hänet vain pois salista pitäen yhä kättään hänen hartioittensa ympärillä. Mutta kun he olivat tulleet pitkään käytävään, siinsi etäällä jotakin lepattavaa valkeaa, mikä tuli nopeasti heitä vastaan. Silloin Barbro kuivasi nopeasti kyyneleensä ja irroittautui Holgerin pitelystä.

Kohta senjälkeen hän esitteli: "Lapsuudenystäväni, kandidaatti Boye — kandidaatti Törner." Herrat kumarsivat toisilleen ja vaihtoivat muutamia sisällöttömiä sanoja. Sitten kandidaatti Törner hyvästeli.

"Milloin tapaan teidät uudestaan?" kysyi hän Barbrolta.

"En tiedä."

Barbrolla ei ollut mitään lisäämistä, mutta Holger ei tuntenut tällä hetkellä Barbroa. Tämä antoi kandidaatin pidellä hänen kättään eikä näkynyt huomaavan, että saapuvilla oli kolmas, tosin "vain Holger Boye", mutta kuitenkin näkijä.

Saattaessaan Barbroa kotiin Holger kysyi:

"Onko Törner vanha tuttavasi?"

"On", vastasi Barbro heti. Hänestä tuntui, että hän oli tuntenut Aksel Törnerin aina. Tämä oli osana hänen kaikissa ajatuksissaan ja toivomuksissaan eikä hän ollut milloinkaan selvittänyt itselleen, miten oli voinut niin käydä.

"Mistä asti, Babi hyvä?"

"Mistäkö asti — neljä viikkoa eilisestä." Ja samassa Barbro joutui hämilleen, sillä hän oli näinä viikkoina tosiaankin unohtanut, että niiden edellä oli ollut toinen aika. Hän ei ollut huomannut, että nyt vasta tuntui ilmassa kevään henkäilyä, sillä hän oli jo pitkän matkaa edellä, ehtinyt mielessään kesäkuun valkeaöisiin unelmiin. Äkkiä, aivan kuin salatakseen hämmennyksensä, hän sanoi: "Kuulehan, minä olen kirjoittanut isoäidille pikku Viktorista, hän pääsee Flodaan ja jää sinne toistaiseksi. Sitten otan tietysti minä itse hänet hoitooni."

"Minäpä ehdotan, että sinä annat minun ottaa Viktorin ottopojakseni, kunhan sinä silloin tällöin kirjoitat ja tiedustelet hänen vointiaan."

"Sinä — eihän toki, Holger, sinä et voi!"

"Kyllä minä voin. Ehdotukseni on tosin itserakas, mutta ei poika hunningolle joudu. Ensin isä ja äiti ottavat hänet luokseen, ja kun minä saan päätetyksi opintoni, saa hän tulla minun luokseni."

"Miksi se on sinusta itserakasta? Minun luullakseni se on mainion suurpiirteistä."

"Älä luule niin, jos olet ystävällinen. Syy on se, että minä muussa tapauksessa kadottaisin sinut näkyvistäni. Ja sitä en tahdo. Olen vanhoillinen enkä kykene hankkimaan itselleni uusia ihanteita."

"En suinkaan minä voi olla mikään ihanne."

"Kyllä, sinä olet juuri niin täydellinen epätäydellisyydessäsi kuin minua miellyttää. Samassa hetkessä, kun katsoo sinun puoleesi ja lausuu ajatuksissaan: 'Jos nähdä tahdot lemmen voimakkaan, mi yläpuolla pilvein asustaa, oi, silloin katsees naisen silmiin luo, se lähempänä siellä on kuin luuletkaan', putoaakin suinpäin hutiloivan Kynänvarren sekasotkuiseen ajatussokkeloon, missä kaikki on mullinmallin, tunteet, mielialat, päätökset ja vaikutelmat. Sinä olet yhtä kirjava kuin pellonpinta ennen heinäntekoa ja sinulla on — kaikki ne tuhansien villikukkien sulot kuin silläkin."

"Mutta Holger, sinä et ole milloinkaan ennen puhunut tuolla tavalla."

"Etkä sinä ole ollut milloinkaan se, mikä tänään."

"Enkö ole?"

Barbro katsoi haaveillen Holgerin ohi.

"Babi hoi, tuolla toisella puolella katua kulkee tohtori Krabbe, sen ajan kummitus, jota sinä et enää ota lukuun. Hyvästi!"

"Hyvä Holger, älä jätä minua nyt", pyysi Barbro hädissään. "Voi, sinä et voi olla niin halpamainen."

"En olekaan, parasta lienee suojella sinua, mutta voinpa sanoa sinulle, että kalju paroonikin on tulossa. Olen nähnyt hänet."

"Täällä — Tukholmassa?"

"Niin, totta totisesti."

Barbro näytti olevan hetkisen aivan hämillään, mutta sitten hän heitti terhakasti päänsä kenoon ja sanoi melkein uhmaten:

"Se on samantekevää, sillä nyt tiedän, mitä tahdon."