X
"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"
Huhtikuun puolivälissä Barbro huiskutti jäähyväiset Helene-tädille ja pikku Viktorille, jotka Holgerin kanssa matkustivat Skooneen. Hän itsekin oli toista kuukautta aikaisemmin käynyt Upsalassa viettämässä vappua Astrid Tollingin kanssa, jonka molemmat veljet olivat siellä. Märta ja Mary sekä Aksel Törner olivat liittyneet heihin, ja nämä seitsemän nuorta olentoa olivat olleet unohtumattoman nuoria seisoessaan aattona linnanvallilla ja katsellessaan roihuavien soihtujen ja valkolakkien yli kauas etäisyyden ääriin. Kevätlaulujen sävelet olivat kannustaneet heidän ikävöintiään ja uskoaan vahvoihin siipiin, ja sillä aikaa kun hämy hiljakseen puki iltavalaistuksessa hehkuvan Vaasanlinnan siniseen haaveviittaansa, tärisi avaruus sävelistä, jotka pyrkivät valloittamaan kokonaisen maailman.
Sitten tuli vappu konfetteineen ja kujeineen ilon läikkyessä ylimmillään aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja Löwesköldin laitoksen neljä tyttöä kaiutti kiitollisesti ja suruttomasti helmeilevää nauruansa. Yksin Marykin oli riisunut juhlallisuutensa ja hyräili lakkaamatta: "Laula sä raittiilla mielellä vaan".
Myöhemmin hän oli kylläkin tiedustellut Astridilta, oliko hän käyttäytynyt "tahdittomasti", mutta saatuaan tyynnyttävän vastauksen hän oli myöntänyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut niin hauskaa. Oli tuntunut aivan siltä, kuin hän olisi ollut "tupaten täynnä" säveliä, ja parempaa hän ei saattanut ajatellakaan.
Eva-täti muisteli varsin tyytyväisenä kulunutta talvea. Kesäksi ei hänelle jäisi ainoatakaan hoitolaista, mutta syksyksi hän odotti kolmen palaavan, ja kaikkia seitsemää odotti erittäin valoisa tulevaisuus.
Samoin kuin hän oli edellisenä syksynä tehnyt muistiinpanoja tulevista oppilaista, merkitsi hän nytkin lyhyesti muistiin heidän lähimpiä aikeitaan. Muhkean sirolla käsialallaan hän kirjoitti suureen sahviaanikantiseen kirjaansa:
Sonja Thomas. Menee syksyllä naimisiin luutnantti Uno Freiden kanssa. Olen nähnyt heidän kauniin asuntonsa, missä loisto ja maku ovat yhdessä luoneet ihastuttavan taiteellisen kokonaisuuden. He aikovat tehdä häämatkan Norjaan ja sitten avata Tukholman-kotinsa suurelle, mutta valikoidulle seurapiirille, johon minäkin mielelläni haluan lukeutua.
Maud Rydeman. Tämä nuori tyttö on minusta yhä edelleenkin arveluttava yltiö. Mutta minä luulen, että hänellä on hyvä sydän ja että hän siellä Skoonen maaseutuoloissa on oikeassa elementissään. Hän aikoo suorittaa täydellisen maanviljelyskurssin ja sitten yhdessä nuorimman veljensä kanssa ostaa maatilan, jota rupeavat itse hoitamaan.
Mary Ehrestiernan saan pitää ensi vuonnakin. Hän on päässyt musiikkikonservatorioon ja aikoo ottaa myös laulutunteja.
Astrid Tollingin kadotan mielipahakseni. Hän aikoo opiskella kuvanveistotaidetta Köpenhaminassa, ja hänen opettajattarensa sanoo, että hänellä on mitä parhaimmat toiveet herättää pian huomiota. Ei ainoakaan näistä seitsemästä ole ollut luotettavampi eikä miellyttävämpi koti-ihminen kuin hän, ja minä olen varma siitä, että hän menestyy kaikessa.
Barbro Berting on pyytänyt saada olla täällä ensi vuonnakin. Nyt hän on päättänyt harjoittaa sairaanhoitoa. Sillä tytöllä sitä on levottomat aivot ja vielä levottomampi sydän. Luulen kuitenkin, että aloittipa hän mitä tahansa, hänestä lopultakin tulee kirjailijatar. Hän saattaa olla suloinen ja hauska, mutta ei ole luja luonne. Ehkä hän vakaantuu kokeiltuaan tarpeekseen eri aloilla.
Märta Agnell matkustaa omaistensa luo. Hän on oivallinen, kotikesy tyttönen. Iloitsen hänen puolestaan, kun hän uudestaan saa haltuunsa rakkaan huoneensa "Heimatsliebessä".
Minka Rozinsky on ollut kokeena. Ja se on, Jumalan kiitos, onnistunut. Avosylin minä toivotan tervetulleeksi ensi syksynä tuon pikku hutiluksen, josta kuitenkin näkyy monessa suhteessa kehittyvän hieno ja miellyttävä Sonja n:o kaksi. Heistä taitaa aikaa myöten tulla kälykset. Enkä epäile, että Minkasta tulee sellainen ihastuttava rouva, jolla on rikkaaseen ja uudenaikaiseen kotiin soveltuvat ominaisuudet. Urban Freidestä tulee varmasti yhtä onnellinen aviomies kuin veli Unosta, vaikka hänen täytyy odottaa pari vuotta, sillä Minkahan on vielä melkein lapsi ja tarvitsee kypsymistä.
Vapaaherratar pani kynän pois ja silmäili ulos avonaisesta ikkunasta. Kukkivasta syreenipensaasta lemusi hapahkon raikas tuoksu häneen saakka, ja hän nyökkäsi ajatuksissaan keinuville kukkatöyhdöille aivan kuin ne olisivat olleet kesän eläviä olentoja, jotka kertoivat satua kesäkuun lyhyestä uhkeasta kauneudesta.
Etempänä puutarhassa ilakoivat nuoret. He laittoivat kukkavihkoja ja koristivat kukkakoreja, jotka aiottiin lahjoittaa kukkakojuun Skansenin juhlaan. Kaikkien tyttöjen oli määrä avustaa siellä eri paikoissa, ja kesäkuun kuudentena, Ruotsin lipun päivänä, alkoi juhla.
"Ei ole enää kuin yksi yö nukuttava", ajattelivat Barbro ja Minka. Toiset olivat maltillisempia, mutta eipä edes Maryynkaan voinut olla tarttumatta tuleva ilo, vaikka hän oli ollut mukana monenlaisissa myyjäisissä.
Nyt oli kysymyksessä jotakin aivan erikoista, ja mielialaa kohotti se seikka, että oli tulossa viimeinen juhla, jonka nämä seitsemän toverusta saivat viettää yhdessä ennen eroa. Jotkut heistä eivät ehkä milloinkaan enää kohtaisi toisiaan, mutta he tekivät sellaisen sopimuksen, että Sonjan kodista tulisi keskuspaikka, he lähettäisivät tietoja itsestään.
"Tiedättekö mitä", sanoi Maud, "minä ehdotan, että pidämme kokouksen joka viides vuosi Lucianpäivänä. Ja tänä vuonna saat sinä, Sonja, ottaa meidät vastaan."
"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme ikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea meidän Methusalem-ikäämme."
"Se ei ole konsti eikä mikään", huomautti Astrid, "viisi kertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin viidenkymmenenviiden vanha."
"Niin vanhaksi en ikinä tule", vakuutti Sonja.
"Ei sitä tiedä", hymyili Märta lauhkeasti, "minun mielestäni on ehdotus erinomainen."
"Niin on", myönsi Mary, "sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme harhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai jotakin muuta sellaista".
"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary", ihmetteli Minka viattomasti, mutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.
"En, en minä ainakaan."
Barbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista ajattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui sisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi sen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan, ja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel Törner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin ajatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.
Törner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi auttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä älyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen mainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi häntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He seuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.
Muistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti usein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa esitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa:
"Oi muistatko, Aksel, kun kultaustaan yli lapsuudenkaupungin aurinko loi kuin lempemme aamun armas koi."
Kesäkuun kuudes päivä! Taivas niin sininen, ja säkenöivää päivän hehkua niin paljon kuin sitä voi olla ainoastaan kevätkesän päivinä. Koko kaupunki lippujen korupuvussa. Ihmisillä kansallinen juhlatunnelma, ja kaikki puistot vihreissä viitoissa, joita tomu ei vielä ollut haalistanut eikä helle polttanut.
Djurgårdenissa, tukholmalaisten ilotanhualla, missä suuret ja pienet nauttivat kilpaa kesän antimista, nousi kohu ja tungos ylimmilleen, mutta arkipäiväisin ilonpito ja karkein ilvehtiminen jäi kentälle, jotavastoin sivistyneemmät huvinhaluiset ihmisparvet vetäytyivät Skansenille, tuohon suureen, ystävälliseen, vierasvaraiseen ulkoilmakotiin, joka syleilee kaikkia Ruotsinmaata rakastavia.
Yksinäisten ihmisten täytyi tänään katsella itselleen lepopaikkoja, sillä suuret olivat markkinat Skansenilla monine myyntikojuineen ja huveineen. Niilläkin käytävillä, jotka muulloin olivat tyhjiä, hälisi markkinaväkeä, kaikuivat hanurit ja viulut.
Mary Ehrestierna oli pukeutunut Blendaksi ja seisoi Pohjoismaisen Museon kojussa. Hän oli yhtä tyhmän ja säädyllisen näköinen kuin ennenkin, mutta hänen sukulaisensa ihailivat pikku Marya ja tunkeilivat ostohaluisina kojun ympärillä.
Minka ja Sonja olivat kukkakojussa tai oikeammin heidän olisi pitänyt olla siellä, mutta tuontuostakin he katosivat jonnekin Freide-veljesten kanssa. Kun he sitten palasivat kauniisti hymyillen ja säteilevin silmin, olivat he vastustamattomia.
Minkan tapa pyytää: "Ostakaa kukka!" oli aivan kuin hän olisi ojentanut kokonaisen kesän yhdessä tuoksuvassa onnenrykelmässä.
Ja kun Sonja sanoi: "Saako olla ruusuja?" niin olisi täytynyt olla aika jöröpää, jos olisi voinut kieltäytyä. Sonjan ruusujen täytyi olla piikittömiä, täytyi olla punaisia kuin nuori sydän.
Maud ja Märta olivat piparikakkukojussa. Maud oli mainio ja sai monen purskahtamaan sydämelliseen, jäätä sulattavaan nauruun. Märtan puolestaan täytyi lakkaamatta käyttää omia varojaan ja ostaa piparikakkuja tarjotakseen niitä pienille lastentarha-ystävilleen.
"Neiti on tuolla", kuului kerran toisensa perästä iloinen lapsenääni, ja niin paapersivat lapsukaiset tutun neidin luo, ja kaikki olivat yhtä "hirveän suloisia" Märtan äidinsilmissä.
Astrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen häiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille ja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä kommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi hänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki arkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten mukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.
Hän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren kahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään painautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja niiasi:
"Saanko tarjota tohtorille jotakin?"
"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota sanotaan elämäniloksi."
"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana, olkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä."
"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin sokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle."
"Eihän toki", naurahti Astrid, "jos saan tuoda kupin kahvia, niin tohtori saa nähdä".
"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti vastaan kupillisen sotakeitosta."
Astrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja pyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan — "pienenä huomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta", sanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni virkeä sirkkunen.
Krabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta tyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka oli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta hänet täytyi nyt unohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja hän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan äänensä: "Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla on onni parempi!"
Tänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe soi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei ainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia kohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. —
Vihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään oikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin kanssa.
"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne", sanoi Törner. "Lähdemmekö jäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat osaavat käydä?"
"Mieluummin tahdon sinne", vastasi Barbro. "Minun ei ole jano eikä nälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä."
"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan ympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista iloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset."
"Minä en ole aina iloinen."
Hän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse verrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.
"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on itsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja se on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!"
"Sitä minäkin toivon", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin myötäänsä "me kaksi" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin lausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja tarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta niihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel Törnerin.
Törner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja keto-orvokkien sekaan.
"Tässä on mainio kivi", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. "Tahdotteko lainata minulle polvenne päänalaiseksi?"
"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?"
"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni. Tästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma on minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä erään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä, täällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa ja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä riemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni suorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja nyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'"
Hän käänsi katseensa "päänalaiseensa". Barbro oli mielellään istuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut paikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku kirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea huivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia, vielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät siivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.
"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?"
"Yhdeksän vuotta", vastasi Barbro nopeasti.
"Kas, te tiedätte sen", naurahti Törner, "ettekä arvele sitä liian paljoksi?"
"En."
"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?"
"Niin."
Barbroa hymyilyttivät yksitavuiset vastauksensa, mutta Törner kyselikin asioita, jotka olivat itsestään aivan selviä. Miksi hän kyselikään? Hänen pikku kätensä, joiden vieläkin oli vaikea pysyä alallaan, sattuivat hipaisemaan Törnerin otsaa. Se oli väkisinkin pieni hyväily.
"Mun pikku Barbroni", sanoi Törner lämpimästi, "minun oma Solveigini, joka saa odottaa odottamasta päästyäänkin. Onko sulla kärsivällisyyttä?"
"On, mehän odotamme kumpikin", vastasi Barbro iloisesti, "emme toisiamme, sitä en tarkoita, vaan — vaan ajan täyttymistä vai miksi sitä sanoisi."
"Leiväksi, Barbro, ja se on kai jotakin, mitä sinä et ole milloinkaan osannut odottaa. Mutta siinä sinä olet oikeassa, että meidän on yhdessä kuljettava sitä samoin kuin muitakin — suurempia päämääriä kohden. Etkä sinä milloinkaan pakota minua katsomaan alaspäin, Barbro, siihen minä luotan turvallisesti."
Barbro pani kätensä hänen olkapäilleen ja kumartui niin, että saattoi katsoa suoraan hänen silmiinsä. Barbron katse oli säteilevä ja samalla onnea ja uskoa uhkuvan syvä. Hänen kirkas, valoisa tyttöäänensä väreili hellästi, kun hän sanoi:
"Siitä asti, kun kävin koulua, on pari Goethen säettä kytenyt mielessäni ja pyrkinyt päästä elämäni tarkoitukseksi, mutta nyt vasta voin ne sovittaa — sinun kauttasi — sinua varten! Haluatko kuulla?" Vastausta odottamatta hän jatkoi hartaasti:
"Immer höher muss ich steigen, immer weiter muss ich schauen!"