KAHDESKYMMENES LUKU.
Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.
Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tädin.
Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.
Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.
"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.
"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.
Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.
Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.
Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.
Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.
Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan pienimmissäkin asioissa.
"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän.
Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.
"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa, jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.
Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.
"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."
Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."
"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."
Kristian helähti nauruun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.
"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.
"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.
"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"
"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
"Ei minulle."
Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.
Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, — mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.
Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee lentoon nousta.
"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ravitsette".
Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.
Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."
"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.
"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.