KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin synkältä.
"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.
"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
"En näe sitä missään."
"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."
"Ei minulla ole voimia."
"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.
Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?
Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miksei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?
Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä, odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräisi.
Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.
Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina solisevan.
Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.
Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa toisi esiin.
"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vain olemisen tapa?"
"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."
"Ruumiin elämä ei ole elämää. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.
"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."
"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti tohtori.
"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen itsensä tähden?"
Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.
Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään.
Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.
"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.
"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa.
"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"
"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"
"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana."
"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa.
"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."
Tohtori Hessel pysähtyi.
"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"
Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.
"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.
"En."
"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä Elisa näki.
"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.
Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.
Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.
"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne?"
Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.
"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.
"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.
"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin…?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.
Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
"Silloin…", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois lausettaan lopettamatta.
Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.
Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.
"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.
"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."