KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.
"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."
Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.
Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen.
"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"
"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:
"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"
"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.
"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?"
"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea löytänyt."
Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.
"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.
Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.
Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiamelleen.
Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan huolenpitoa kaivata.
Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle, taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa; mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin. Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiin.
Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti olla mukana.
Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
Käsi laskeutui hänen olalleen.
"Yksi sana, Hessel!"
Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.
"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.
"Kuinka niin?"
"Näytti siltä."
"Mistä sen olit näkevinäsi?"
"Kasvojesi ilmeestä."
"Erehdyit."
"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"
"En ole vaimokseni valinnut Elisan kaltaista, vaan itse Elisan."
"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet harhaan?"
"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."
"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on tärkeimpiä elinehtojamme."
"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"
"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"
"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."
Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle.
Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.
"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavasti.
Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.