KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.
Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.
Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä ei merkkiä ymmärtänyt.
Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää olevan armaansa mielen mukaista.
Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät sitten sairaan puoleen.
Hän oli kuollut.
Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.
"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."
Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä vieläkään.
Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.
Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.
Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis.
Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.
Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.
Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät!"