KOLMASTOISTA LUKU.
Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.
Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.
Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.
"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.
"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.
"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.
"Kuinka niin?" kysyi Irene.
"Tuberkelit tarttuvat."
"Entä sinuun?"
"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."
"Terve minäkin olen."
"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni terveydestä."
Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt aivan kalpeaksi."
"En yövalvonnasta."
"Mistä sitten?"
"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.
Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.
Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.
Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.