NELJÄSTOISTA LUKU.
Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.
Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.
Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.
Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."
Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
Elisa suuteli häntä lauhtuneena.
"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon hänen
Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan
Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
tahdosta."
Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.
Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.