VIIDESTOISTA LUKU.
Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä ihanimman ajan.
Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti joutuvan hämilleen.
"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
"Et, sinä… sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.
"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.
Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti.
Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme kasvoillaan.
"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, kun luen."
"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli jotain erikoista.
"Irene on kihloissa."
"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"
Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkaisten lukunsa omilla mietteillään.
— — — "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies maan päällä" — — — ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")
— — — "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitten.")
Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimovainajataan muistellessaan.
— — — "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. — — — "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." — — — ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") — — —
— — — "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." — — —
"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"
"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka, armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —
Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.
"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.
"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."
Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.
"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua."
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.