KYMMENES LUKU.
Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
Sven Riisekin hymyili.
"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin sinua."
"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.
"Aiot siis jatkaa."
"Aion, mikäli voimistun."
Ääni kuului niin toivehikkaalta.
"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
"En uskalla ponnistautua."
"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"
Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän olisi halunnut! — — —
"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai rahoistako olet huolissasi?"
"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.
"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".
Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —.
Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja karkaisemaan.
Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.
Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.
"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."
"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljemmin."
"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.
Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.
"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:
"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.
"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —
"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."
"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.
"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulu.
Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!
"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
"Menisin johonkin sairaalaan."
"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise.
Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.
Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.
Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.
Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.
Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.
Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.
"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään tehtävää ennen kahvia."
He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet iltahämärässä.
"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi Sven Riise.
"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.
Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.
Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.
"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."
"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."
"Mitä aiotte siis tehdä?"
Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:
"Lähteä sairaalaan."
"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"
Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"
Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.
"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.
Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.
"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.
"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.
Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt saamaan selville.
"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.
"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.
Elisa pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"
Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."
Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.
"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi…"
Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.