YHDESTOISTA LUKU.
Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa olisin sinun sijallasi!"
Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.
"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.
"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."
"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.
"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.
"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.
"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.
"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."
Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"
Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.
"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.
"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.
Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia.
He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.
Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.
Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.
Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.