II
TUNTURIMAAILMASSA
1.
Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle tunturiretkelle.
Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään kautsukki-hihnan puuttuvan.
— Sif! huusi hän.
Viereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.
Mutta oliko tuo Sif?
Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.
Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.
— Mitä ihmettä tämä merkitsee?
— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole muhkea poikana?
— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?
Mistä olet saanut tuon puvun?
- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.
— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua tämmöiseen?
— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.
— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä, kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!
— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti. Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka…
Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.
— Missä sinun kiharasi ovat?
— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden leikkasin ne.
- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin sinun kanssasi ilman kiharoita?
— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.
— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.
— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!
Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan ympäri, hymyili ja hyväili.
— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.
— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele, jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta sinun tovereiksesi!
— Se olisi mukavaa!
— Sinä pahankurinen!
Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä, ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.
— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.
— Sen lupaan.
— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!
— Ei, sukkelia vain.
Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.
2.
Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.
Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli. Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa, nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.
— Oletko väsynyt? kysyi Allan.
— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa. Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä aina jonkinlaisella hartaudella.
Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.
— Hiljaa!
Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.
- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!
Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif ällistyi eikä osannut sanoa mitään.
— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset sitä.
Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän suuttuneena.
Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.
Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut — kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata äidinperintöään.
Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään, hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.
Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.
Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.
— Älä ole vihainen minulle, isä!
Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.
— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.
— Se on hyvä!
Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.
— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.
— Miksi niin?
— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.
— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?
— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.
Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla tuulella ollessaan.
Mutta sitte hän nauroi.
— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.
— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?
— Onhan kai sattunut niin… Mutta hän on vain lapsi eikä vielä nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.
Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti vihaisena ja pelästyneenä.
— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja kivien välisiin sammaliin.
— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä luule niin?
— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman eteen pelastaakseen poikaset.
— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä sille jotain oikein hyvää!
— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja menemme tiehemme, sanoi Allan.
He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta pienestä tapahtumasta.
Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin. Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka se itse loihtii esiin.
3.
— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata, että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.
Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat melkein yhtä kujeilevat.
Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja olivat ihastuneita miesseuraan.
— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.
Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.
Ja Sif nauroi hillittömästi.
— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.
Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.
Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.
Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa laitaa.
— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?
Emmehän riisuudu.
Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa myöten.
Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.
Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi. Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja hauska seurue.
Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi. Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa. He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.
Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.
4.
Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja vapaan seurustelun ohella.
Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.
— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta, vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.
— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota itserakasta maskuliinisukua.
— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.
Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.
— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.
Hänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.
He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä, pieni syvänne vain eräässä mutkassa.
Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.
Allan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.
Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa, ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.
— No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.
— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella. Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa naisille! sanoi hän.
Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja mennä tiehensä.
— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.
— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.
Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden. Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.
Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi kantaa.
Åke oli armeliaampi.
— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia — reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.
— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki välttämättömyydestä hyveen.
— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.
— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.
Åke suuttui.
— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!
Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta, jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.
Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta harvoin sellainen, jota oli odottanut.
5.
Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet tavaransa vastaan.
Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.
Täällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.
Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.
Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos tarkastelemaan.
— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän. Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä epätoivoista.
— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.
— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa, senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.
Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.
Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.
Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.
Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.
Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.
Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin, ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta ei uskonut silmiään.
Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.
— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen. Kiltti setä, lupaa olla ilmaisematta minua!
Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.
— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.
— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne koko joukko. Lupaa olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun ruveta sairaaksi.
— En ilmaise mitään, lupasi Randal.
He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.
— Mitä setä tekee täällä?
— Hengitän.
— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.
— Olen aina toinen ihminen tunturilla.
— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?
— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.
— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä tunturiseudussa.
Randal hymyili.
— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.
Tämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.
- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.
— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.
— Miksi niin?
— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää siltä mitä ei ole.
— Mutta minä olen enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.
— Kuka on syypää siihen erehdykseen?
— En ainakaan itse voi sille mitään.
— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?
— E-ei, myönsi Sif.
— Kenen sitten erehdys on?
— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.
Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti, että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.
— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.
— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut terveemmäksi?
Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.
— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut hengenahdistuksen kärsittäväkseni.
Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.
— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan, huomautti hän miettivästi.
— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.
— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.
— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.
— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.
— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?
Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.
— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.
— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.
— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.
— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi, sanoi hän vakuuttavasti.
— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä puheita, saada joukot nousemaan.
Hänen silmänsä loistivat ihastuneina.
— Mihin? kysyi Randal hymyillen.
— Suurtöihin.
Randal pudisti päätään.
— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.
Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.
Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.
Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä huomasi sen.
— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä kummallista minussa on?
— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.
— Siinäpä sitä ollaan.
— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa, mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?
— En.
- Mistä setä sitten puhuu?
— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa, missä he elävät.
— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee sitä opettaa.
— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.
— Miten setä sitten ajattelee?
— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.
— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?
— En. Siellä puhuin yksin.
— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä saa hengittää välillä.
— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.
— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.
— Niin, pulmallinen se kyllä on.
— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!
Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.
Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään, tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen aiotusta filosofiaopetuksesta.
6.
Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden arvon.
Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas lisä, kaikkien kunnioittama.
Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen pitkäkseen vuoteelleen.
— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin suustaan.
— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen raikkain silmin isäänsä.
— Sinä höpiset! sanoi tämä.
— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.
— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!
— Ensimäinen jonka tein, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa monta sinun tietämättäsi.
— Oletko?
Sif nauroi salaperäisesti.
— Sitäpä en kerro.
— No, kerro edelleen Majkenista.
— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun hänellä on ihailija.
— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.
Sif nyökkäsi vapaasti.
— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se, joka panee luottamuksensa häneen!
— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?
— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.
— Entä sitten?
— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä
Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.
— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi
Allan.
— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin ystäviksi vai verivihollisiksi?
— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.
Sif mietti hetken.
— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole minkäänlaista arvostelukykyä.
— Senkötähden kun hän pitää sinusta?
— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka hän herkeämättä löpisee.
— Onko hän ainoa joka löpisee?
Sifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.
— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi huulensa yhteen.
— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia minuutteja häiritsemättä.
Sifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.
— Kirjoitatko äidille?
Allan katsahti hämmästyneenä.
— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille tuon kysymyksen?
— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista voitonriemua hän tuotti isälle.
Allan taputti hiljaa käsiään.
— Hyvä!
— Onko se äidille?
— On.
— Minustako?
— Niin.
— Ja Majkenista?
— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole oikein rauhallinen.
Sif levitti silmänsä selälleen.
— Mikä sinua sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.
— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.
— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan pahene, sanoi Sif huolettomasti.
7.
— Mutta isä, tottahan saan?
Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.
— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa omaa heikkouttaan vastaan.
— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan joutumasta.
Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin epätoivoiseksi.
— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.
— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.
Tämä katsoi häneen.
— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?
Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.
— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme, ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?
Hän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.
Mutta isä ei tahtonut luvata mitään.
— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että ovat tulleet petkutetuiksi.
— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä
Randalin kanssa.
— Ei, sitä et voi.
Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?
— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.
Sif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.
— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.
— Mutta minä välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.
— Mutta isä?
— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa, jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta käsityksestä.
Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif punastui, mutta suoristausi samalla.
— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.
8.
— Onko jotain hullusti tänään?
Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.
— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.
Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.
He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.
— Onko jotain hullusti tänään?
— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.
Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi, kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää maailma, johon hän sopi niin hyvin.
— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.
— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan, murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.
— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.
— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.
— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.
— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.
— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.
— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.
— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.
Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.
— Miksi niin?
— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla sitä kaikin tavoin suojelematta?
— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.
— Sitä sinä vähin ajattelet.
— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän tyhmää, selitti Sif.
Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi tulla taasen kaltaisekseen.
Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta, ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi selviytyä yhtä hyvin.
9.
— Nyt, isä!
Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.
Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille, oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.
Tilanne oli kaksin verroin jännittävä.
Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.
— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella, muistutti isä hieman terävästi.
— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin leikata ne, myönsi Sif.
— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin, filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan ne.
Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään aavistamattoman seurueen näkyviin.
— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä, että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.
— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.
— Äh! vastasi Sif.
Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.
Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.
Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon, oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt tuttavallisen toveruuden suojassa.
Sif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.
Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä hän ei heti ollut selvillä.
— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin, jonka oli viemäisillään huulilleen.
— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.
— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.
Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.
Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.
Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta, oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan. Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa väisti alinomaa Sifin katsetta.
— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi tämän rinnalle.
— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.
- Ja olitte siis osallisena liitossa?
— Tavallaan. Minulle uskottiin se.
— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.
— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.
— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken
— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun edellä.
—Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.
Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta. Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa alkuperäisyydessään.
10.
— Oletko vihainen minulle, Majken?
Sif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.
— Minusta sinä olet inhottava!
— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät loistaen vallattomuudesta.
— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden pilaa minusta kaikille.
— En suinkaan! vakuutti Sif.
— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti silmänsä entiseen ihailijaansa.
— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.
Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.
— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!
— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi, muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että jos sinä hänen mielestään olet tyhmä, niin se ei ole senvuoksi, että annoit pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen nyt.
Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.
Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.
— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä, Majken!
Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton, mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.
— Ystäväksi en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän koetti näyttää surulliselta.
— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.
Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.
11.
Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä. Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt suunniteltiin, päättyisi.
Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin jättäessään hänet.
— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä, sanoi hän Randalille.
— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.
— Niin on — rajaton.
— Kunpa en vain pettäisi sitä.
— Sinäkö?
Bentick nauroi turvallisesti.
Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin kuuteentoista.
Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.
— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi hän luontevaan tapaansa.
Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.
— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.
— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse. Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.
— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.
Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.
Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.
12.
Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.
Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta kohti.
Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.
Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta, joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?
Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai nähdä kaukonäyt.
Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä. Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi perillepäässeen kunniasta.
Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä. Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna. Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.
Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.
Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.
Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.
Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien ihmeelliselle vaikutukselle.
Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan vaatteissaan.
Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.
— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?
- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!
— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.
Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti häntä.
— Halusin istua ensin hieman yksinäni.
— Sitten menen heti.
Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän kääntyi mennäkseen pois.
— Sif!
Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen
Randaliin päin.
— Sif!
Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.
— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.
— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen harvinaista hämmennystä.
— Sinä et häirinnyt minua, sinä et voi häiritä minua.
Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.
— Mutta setä sanoi… alotti hän.
— Mitä minä sanoin?
- Isän lähtiessä… että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden vastapainona. En pidä… en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.
Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja pakottausi esille.
Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman, jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.
— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti, sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.
— Minä ymmärsin sen siten.
— Silloin ymmärsit minua väärin.
Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen, mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.
— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus, väitti hän.
— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.
— Oi ei!
— Oliko se itsekkyyttä?
— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.
— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?
— Oi ei, enhän toki! Se oli… pidän niin paljon sedästä, en tahdo, että sedällä on vaikea olla.
Randal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.
— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen vastakohta on?
— Että pitää toisesta, sanoi Sif.
— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?
Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta, nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle vastaan.
Randal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.
He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.
13.
Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta, täynnä yltyvää levottomuutta.
Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan, että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.
Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä, tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.
Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle. Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden nykyhetken onnen vuoksi.
Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia. Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.
14.
Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat vettä kukkuloille ja notkelmiin.
Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin, jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.
Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä, huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi kulkijaa näkemästä eteensä.
Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja harmaana seisoi kallion suojassa.
Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille. Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin, iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä. Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi ja makuulavitsat haettiin esille.
Randalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.
Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!
Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja katsoi huoneen yli.
Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.
Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja hiipi Randalin luo.
Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.
— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui kyykylleen aivan hänen eteensä.
— Mene makaamaan, lapsi!
— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!
— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.
— Eikö mitään voi tehdä?
Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen tahtoaan.
— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun hyväkseni tehdä.
— Mutta toinen voi auttaa.
— En tahdo panna kuormaani toisille.
— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.
Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.
Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.
Mutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.
— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.
— Mutta eikö se helpottanut?
— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.
— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.
— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan — mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.
Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.
Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.
Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.
— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän aamulla Sifille.
— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.
— Etkö tehnyt mitään?
Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.
15.
He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli sen myöskin kuulevansa.
- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.
Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.
Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.
Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset. Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.
Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla, kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.
Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä. Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin karjaan.
Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.
Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.
Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja vietti yön siellä.
Se oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.
Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa häiritsemättömäksi.
Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä, ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä tuon ihmeellisen tunnelman.
Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi saattanut näkyä.
Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.
Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain läheiseltä tunturirinteeltä.
Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —
Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.
Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin. Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.
Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa, mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.
Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.
— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?
Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin leikkimässä koiran pennun kanssa.
— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki pennun hurjan ystävälliseksi.
Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku pörröpekan kanssa.
— Onko setä nukkunut?
— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?
— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?
— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen maannut täällä ulkona.
— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.
— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen tyytyväiseksi.
— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea menneen yön tunnelman.
— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.
— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli höperömäistä! virkahti hän.
Randal nauroi makeasti hänen harmilleen.
— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.
— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein puolet!
— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain raukkoja.
- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.
— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.
— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät ole tehneet sedästä raukkaa.
— Eivätkö?
Kiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.
— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin, joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.
— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.
— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän ole ollut sairas enkä unetonkaan.
— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?
— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.
— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.
— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?
— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.
Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien aurinkoon.
16.
Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.
Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.
— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.
Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.
Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi hän ollut hukassa.
Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.
Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.
Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei konjakkipikarin pelastetun huulille.
Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.
— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili kalpein, hieman värisevin huulin.
— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.
Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut, että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.
Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden konjakkipikareineen.
— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.
Hän osoitti ylioppilaita.
— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin. Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.
Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.
— Älä täytä, anna minun… sanoi hän kiireisesti ja käheästi.
— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.
— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.
Hän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.
Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.
Sif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi itselleen.
Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista laatua kuin Åken.
— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää kaikki! sanoi hän ivallisesti.
Tämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.
— En tiedä sinun tehneen mitään vetääksesi minua ylös.
— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja me pääsimme yli putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.
Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja koettivat sovittaa.
— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole vuoteita mihin panna teidät.
— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.
Siispä jatkettiin vaellusta.
Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.
Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen pelkoa pysähtyä.
Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi mennyttä.
Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut, että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.
Se oli kieltämättä suloista.
Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät esiin.
Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä, josta hän piti niin äärettömästi!
Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.
Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet ottamaan konjakkia.
Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian itkuherkäksi.
Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada tuli leimahtamaan.
Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.
— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.
Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.
— En tahdo maata tällä tavoin!
Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.
— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?
— On kyllä. Ei se ole sitä.
— Mitä sitte?
Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat niin kaukana, etteivät voineet kuulla.
— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.
— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.
Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat.
— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.
Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen sanotuksi.
— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi hän. Sinä olit vain ajattelematon.
Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen käteensä ja suuteli sitä.
Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.
— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät, sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota hänen onnistui äänellään ilmaista.
Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot, vaikka oli selin häneen.
— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset voimat, auttakaa etten unohda sitä!
Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.
17.
— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!
Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.
— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.
— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.
— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään sanoillensa pantavan sellaista arvoa.
Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa. Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään toisistaan.
Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.
Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies, jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia, jollaisina hän ne näki.
Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman kosintajutun tähden.
Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin isänkin.