III.

HAAVEILUA.

Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä, jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.

Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.

Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä ilolla lukivat Randalin.

Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian ystävyydeksi.

Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.

Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia, lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.

Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa, ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.

Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen kipunsa kannettavakseen.

Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen raikkaasta olennostaan.

— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.

Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.

— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain. Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein ikävä.

— Boson parka!

— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.

— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.

— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.

— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla, arveli Randal.

— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti, vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan? Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.

Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.

— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.

— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.

— Virman saaminenko?

— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.

— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule katsomaan joskus?

— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.

— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?

— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.

— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.

— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.

— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.

Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti jotain sellaista tässä kysymyksessä.

— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän nenäänsä.

— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.

— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.

— Mistä on kysymys?

Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen vastauksen.

— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.

Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta, kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi häikäilemättömäksi.

— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon minusta kuin äidistä, kivahti hän.

— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman syytöksen kuullessaan.

Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi ulos huoneesta.

Allan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.

— Mitä se merkitsee?

— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut
Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.

— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun kanssani.

— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.

— Ja Sif seitsemäntoista.

— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä selvitykseksi.

— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?

Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta syytöksestä.

— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä jotain sopimatonta.

— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa hänessä.

— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä. Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita, että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.

Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä salamoivat.

— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.

- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä, sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä, ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä…

Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja suuttuneena hänestä poispäin.

— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu hänen asioihinsa.

Nyt Allankin kuohahti.

— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään kiinni, että paukahti.

Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen, osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä, ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen miehensä.

Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian tunteeseen.

Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista, mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.

Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella, puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se, sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on veressä.

Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan, häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää, että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko tähän syynä kateus vai huolenpito?

Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä, ajatteli Lucia puolustuksekseen.

Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea vaikutusvaltaansa.

Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille, että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu itää häiritsemättä Sifin mielessä.

Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.

Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.

Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.

Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella. Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän tuttavuutensa ensi hetkestä asti.

Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut tapahtua.

Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.

Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?

Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.

Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta valehtelemaan hänestä?

Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?

Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän kaikista Sif-ajatuksistakin.

Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi palanneet voimansa.

Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva, täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille ja salaista tuskaa yhdelle.

Tohtori Bentickillä oli päivälliskutsut suurelle vierasjoukolle.

Lucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan. Hänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu. Mutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten mieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti kaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena, mukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa kuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran tietämättään, tahtomattaan.

Kun Randal tuli saliin, näki hän heti Sifin katsomatta häneen.

Ritarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko huomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi ollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin muun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja Randal vaihtoivat keskenään.

Lucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli ollut niin näkymätön viime viikkoina.

— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme dosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi niin kauniisti pyytänyt.

Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.

— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen, miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan minun aikani.

— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä tahdottoman todisteen.

— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään yksityisiin harrastuksiin.

Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.

Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta puristamatta sitä.

— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.

— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.

— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.

Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen, jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.

Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja antaakseen esitellä itsensä muille.

Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä. Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.

Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif katsoisi rukoilevasti häneen?

Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta, aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon, maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun, joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä, jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi, tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.

Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu uudelleen.

Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut. Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas. Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla. Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän teki tai oli tekemättä.

Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.

Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?

Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä, senvuoksi että hän oli pyytänyt.

Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.

Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.

Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan ratsastustuntiin.

— Se sujuu kuten tavallisesti.

— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.

— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.

— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.

— Ystävien?

Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.

— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.

Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka, jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.

Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta, mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.

— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän pikaisesti ja avomielisesti.

Randalin kasvoissa vaihtui ilme.

— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.

— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.

He alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta.
Randal nauroi.

— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni, niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime kerralla?

Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin sydämeen.

— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan, jolloin setää ei ole näkynyt.

Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää taivaalla.

Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä, hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä häneen tuli.

— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?

Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli jo hänen elämänsä.

Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä, että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi? Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi. Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?

— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.

— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun
Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.

— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.

Isoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti, sillä se litisti hänen tukkansa.

— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä, miten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on välttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.

Hän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti häntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen luotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta löytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli eniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.

Sif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.

Kuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää kuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena niinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä surullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!

— Setä! Mikä sedän mielestä on välttämättömintä elämässä?

Sif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei ajatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.

— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan ihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi leikillisellä, veltolla äänensävyllä.

Sifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että hän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa touhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään, kun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.

Koska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin vierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä Randalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.

— Isoisä sanoo, että ainoa välttämätön elämässä on löytää Jumala.

— Isoisäsi katsoo elämää kristityn näkökannalta.

— Eikö setä tee samoin?

Sif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen katsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.

— En tiedä uskallanko väittää sitä.

— Onko setä ateisti?

— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta uskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.

— Melkein kaikesta?

Randal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä odottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan järkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut vastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti ajatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta kohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.

— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa, ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.

— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.

— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.

— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta, elleivät muut ole pakottaneet minua.

— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.

— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.

— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.

— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin kuitenkin.

Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.

— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.

- Sedälläpäs on, joka ymmärtää kaikki niin hyvin, väitti Sif.

— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut!
Ellen pidä tuota mitä sanoit ivana.

— Ivana? toisti Sif.

Ei mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain ivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä siitä.

Lucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif ei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli opetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei ollut välittänyt siitä paljoakaan.

Nyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että tarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

Silloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta tai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja hengetöntä uskoaan.

— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista ajatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen sielussaan.

Randal hymyili vähän.

— Kaikki? toisti hän kysyvästi.

— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä elämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?

Randal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän puolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään sitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri hänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle sellainen edesvastuu!

Hädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka oli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.

— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi »tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen, joka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin hän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään. Hänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi ympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen kasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän tahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.

— Kuka hän oli? kysyi hän.

— Minun isäni.

Sif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle mieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.

Sif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen totuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken oman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan vaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen ilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton. Kyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli hänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin ja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet vastausta vaille. Mitä se merkitsikään?

Sifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti Randalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti kyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta kuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen kysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.

Sifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta, johon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista vastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden kielteiseen käsitykseen.

Ainoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on ainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?

Randal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta, filosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?

Hän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka täyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut niistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia vain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä olivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat hyvin varustettuun kokoelmaan.

Hitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan tuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani pian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.

Vihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta, joiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja kuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut pitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut paikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla hyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä ja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt kunnioituksesta.

Kirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun vertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli ollut raamatun tuntemisessa.

Randal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden ja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan isän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen puutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia, jotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä kysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita mietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin pannut omia huomautuksiaan.

Randal avasi nyt tuon halveksitun kirjan jännittynein tuntein.

Ainoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä hurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen yritteessä, ajatteli hän.

Ja aivan oikein! Tuossapa olikin sellainen otsikko.

»Ainoa tarpeellinen».

Siinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli liittänyt jonkin pienen selityksen.

»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä pidä pois otettaman.» Luk. 10:42.

»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten Marta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen sanaansa» —

»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.» Mark. 10:21.

»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet, täytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt hänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti häntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois koko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä ansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi häntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu siitä ja seuraa Herraa.»

Randal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja tuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä tuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä. Luettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen muisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille isänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.

Hän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa tarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat samaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen seuraamisensa.

Onko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet ovat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.

Mutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti — kaikessa mikä on hyvää heissä?

Yksi on tarpeellinen, paras osa, Maria Jesuksen jalkain juuressa.

Yksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka saattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi kuin Herra.

Randal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen rikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan osan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään, hänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen vapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?

Mietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin kirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa tarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen kuohuvin tuntein.

Minkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä olisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo vaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen mies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken ja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja yksinkertaisille?

Kapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet niin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä vastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut sille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua ja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti uudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään. Hän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon monipuoliseen aineeseen.

Rakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan ollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus vaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin, hänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.

Rakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen, tehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.

Mutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi tuosta tulesta?

Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle elämä ehti.

Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin. Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan sen kaiken muun edelle.

Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta, mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin hänelle luottamuksena.

Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle. Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään ystävälle.

Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.

He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa, missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki tavallisten kevätkukkien seassa.

Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen maailman pintaan.

Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.

Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.

Koko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.

Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle, hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen. Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi täpötäyden sydämensä ilman arvelua.

Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella, pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän osaisi vastata?

Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä. Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?

Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.

Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.

Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.

— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —

Åke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.

— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.

— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.

— Silloinhan siitä tulisi helvetti!

— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.

— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo! Kosinko minä?

— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet hänen arvoisensa!

— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön kaikki helvettiin.

— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.

— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa minusta. Mutta jos hän hylkää minut…

— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen arvoisensa, vai mitä arvelet?

Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia ulapoita.

Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei. Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina olemaan Sifin ja hänen.

Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin oli tavallisesti puhunut itselleen.

— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään muusta kuin Sifin omistamisesta.

— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin, joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.

— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti
Åke.

Randal naurahti, se kuului melkein katkeralta.

— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää. Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.

— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten, kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.

— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal kuivasti.

Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi sille senvuoksi toisen suunnan.

Rakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.

… »Hän meille ei näy
Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»

laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja olentonsa kirkastetussa loisteessa.

Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan, johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.

Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi. Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin. Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta, alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?

Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän, että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu ottaa häneltä.

Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan. Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu — pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.

Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi. Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja todellisuudesta.

Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille. Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen ratsastusopettajansa.

Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.

Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli luutnantti.

Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin selvästi he kilpailivat hänestä.

Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen, minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan, nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta, piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi rikkaamman.

Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään, vaikkapa hän vähän viipyisikin.

Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.

Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas. Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä hän oli ottanut selvän.

Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi häneltä Sifin näkemisen ja seuran.

Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.

10.

Sif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia siten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli ollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen ei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se, josta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen iloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.

Sifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin pitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä kohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla, vaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan tanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui lausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa ollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli sellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan tarkoitti moisella valituksella.

Sellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin aika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta tyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.

Mutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa tilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia kohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin tämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan omiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja hänet valtasi myötätunnon kaipuu.

Sellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle ratsastuksen kestäessä.

Hän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä sitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin huomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia. Sillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään, vaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli aivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.

Hän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja hillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.

Joka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin olisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä hänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti lähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö hänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen ja meni hänen kanssaan pois.

Luutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että Sif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa hän nyt yhdessä meni pois.

— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön kysyvän toiselta.

— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian professoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi puhuteltu.

- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs tytönääni iloisesti.

Se oli rikas tyttö. Hän tuntui olevan iloinen.

Luutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi punnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi ja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä ottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti ratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta tyttöä.

Randal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif uskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että Sif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että Randalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä kuumuudessa.

11.

Seuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että he joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen huoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä sinne.

Hän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi mustasukkaisuutta.

Se elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin mustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän heitti siihen sytykettä… Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan Randaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja alttiutensa häntä kohtaan.

Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut rakkautensa.

Molemmat olivat hämillään ja yllättyneet.

Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut, ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa. Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan, ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen, ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.

Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti, rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta, epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa sen anteeksi?

Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi, kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka, että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään. Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen, että tämä oli tehnyt niin.

Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.

Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.

Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy lopuksi? ihmetteli Sif.

Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut. Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.

Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin, arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia. Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata Sifille.

Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava. Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin, että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan. Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.

Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut itsensä.

Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä, että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.

Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi. Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.

12.

Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.

Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.

Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää, kuin että hänen sydämensä oli herännyt.

Kuka sen oli herättänyt?

Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä kirvelevän tuskan.

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen tuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän saattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal toivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin tuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.

Harvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut mitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.

Sif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut aikaa.

Sif oli huomannut hänen äänettömyytensä, mutta oli niin kiinni omissa ajatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän äänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän hyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle. Oli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista ihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen. Mutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai voinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä ja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä kohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain ja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa, niin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes aina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että Randal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada puhua hänelle.

Mutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin merkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan noin.

Hän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti jotain eikä hyväksynyt sitä?

Sif ei saanut rauhaa siltä ajatukselta.

13.

Randal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti Upsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä oli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei ollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai myöhemmin.

Eihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin hän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan hänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.

Hänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet kipeäksi.

Jos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo luutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin arvoinen!

Tässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan suosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli tahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti Stjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa kuin Åke Bosonkin.

Mutta vaikka hän sanoi niin itselleen, ei hän uskonut sitä.

Eräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä Randal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä tukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi muita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan väittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä ja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten Bärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat käydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen surunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli lempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin vaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu lisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen lahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet hänelle oikeuden odottaa.

— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit voinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle jälkeenpäin.

— Hänen olisi toki pitänyt osata pitää puolensa.

— Tiedäthän kyllä, ettei kukaan osaa, kun sinä oikein rupeat.

Randal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin kenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi valtansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui, että oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän ei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.

— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen, ajatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.

Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta poisjäämiseen.

Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi, senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään, täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.

Mistä löytää todellisen avun?

Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää, eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta taholta.

Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.

Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta, joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen ajattelun avulla.

14.

— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät olivat täynnä osanottoa.

— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonon näköisenä.

— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja sitten minulla on ollut paljon työtä.

Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea tämän ajan läpi.

Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat kohdanneet toisensa.

Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.

Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.

— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.

— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.

— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.

— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä tätä, kuka istuu parvekkeella.

Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.

— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli ollut.

— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.

— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?

— Hän on hyvin hauskan näköinen.

Sif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.

— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?

— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.

— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?

— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.

- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen ulkonäköön.

Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut. Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä, että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.

— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif, yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.

— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.

— Kuinka rahaa hankitaan?

— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän tai vähemmän epävarmoja keinoja.

Sif nauroi.

— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.

— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.

— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?

— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä. Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on tainnut tulla miljonääriksi…

— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen rikkaaksi?

Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.

Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan. Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen vastasi:

— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.

Sif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.

Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.

Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen arvailuaan.

Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään, että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.

Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.

Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu, oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään häntä tanssiin.

Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen. Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä. Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään, hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman arvoiseksi.

15.

Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.

Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?

Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä vähemmän kohtalokkaaksi.

Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen voima niin kauan kuin se voi elää.

Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.

Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa, mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen. Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville, sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen, avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.

Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne pian tykkänään.

16.

On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi, ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi ollut helpompaa.

Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.

Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.

Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä, että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.

Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.

Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana. Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista, eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo kaunis kuva särkyi kokonaan.

Sif mietti kirjettä.

Minkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?

Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen aavistus sanoi sen hänelle.

Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa opetusta.

Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa alentuvaisuutta.

Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!

Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut, ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?

Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.

— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä suoraan.

Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.

- Sinä näytät sellaiselta.

Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.

— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden että olen puhunut sen sinulle Lupaa!

— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.

— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.

Sifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.

— Mihin hän on matkustanut?

Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen sanoa jotain.

— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut morsiusneidoksi, tahdotko tulla?

— Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.

Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.

17.

— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä päivällispöydässä.

Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.

— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?

— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi, että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.

Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden ominaisuuksien ohella.

— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.

— Sinun?

Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.

Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta lähtemään.

- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää. Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut vain lystikäs, kun hän on tuollainen.

— Tahdotko todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet katumaan? kysyi Lucia.

— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.

— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.

— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.

Lucia nauroi hyvätuulisesti.

— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti, sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.

Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.

— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.

— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.

— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen pahempi kuin ennenkään.

— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi, niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin ollessa siellä.

— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon olla, sanoi Sif innoissaan.

Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi, sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille. Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive: saada piiloutua.

Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän täytyi antaa hänen matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtistä.

— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.

Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt. Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa tulla hänen luokseen.

Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan keksityksi.

— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.

— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi mennä.

Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki ennätettiin järjestää.

18.

Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten. Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä vastaan. Sif syytteli kiirettään.

Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.

Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää, mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.

Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia oli pyytänyt häntä jäämään.

Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal sai käteensä heidän tervehtiessään.

Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.

Mutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.

— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi vallata hänet.

— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli siinä samaa mieltä isän kanssa.

— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal luottavasti.

Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.

Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.

Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki huoneen hämärän valoisaksi.

Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.

Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.

Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.

Tämä soitti edelleen Sifille yksin.

Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.

Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.

Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.

— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen alaisena.

— Tiedän sen.

— Tietääkö setä?

Sif katsoi hämmästyneenä ylös.

- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.

Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten hän saattoi tietää sen.

— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!

— Luulotteleva? Sinäkö?

Hän hymyili sille kuvittelulle.

— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän…

Sif keskeytti.

— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.

— Mutta… miten hän sitten voi…?

— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä, jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.

Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä, sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen ystävän rinnalla.

— Setä ei sitte halveksi minua?

— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.

Sif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.

Randal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.

— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?

— Kyllä — kiitos!

Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.

Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen, oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt mitään.

Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt. Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä, ja sellaisena tämä pitikin häntä.

Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä, oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.

19.

Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.

Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat siinä yhdessä.

Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi seurata taipumustaan?

Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen, kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?

Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.

Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän, sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.

Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa. Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä, koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä mahdottomuutta.

Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.

Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.

— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?

— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.

Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.

— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.

— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.

— Luetko hänelle joskus?

— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.

— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut sitä?

— Tehtävä? Minullako?

— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää siihen.

— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi puhua hänen kanssaan.

— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.

Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin päivälliseksi.

Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.

Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.

Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.

Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän todellakin tulisi onnettomaksi!

Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista. Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä, jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli näitä hänelle niin uusia ajatuksia.

Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.

Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti sitä heti.

Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen, jonka pitää narista kun se liikahtaa.

Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli kuullut puhuttavan.

Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian puheeksi.

— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.

Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?

Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.

— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?

— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.

— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?

— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?

— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?

— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?

Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin, niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa katkeruudesta kuin lapsi.

— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!