IV.

HANKAUKSIA.

— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.

Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui närkästyneesti.

Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.

Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.

Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni tähden.

166

Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.

Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta. Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu syy menettelylleen.

— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.

— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.

Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi, hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.

— Ajatteletko paljon — häntä?

Sif punastui.

— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.

— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.

Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon tuosta »pikku Sifini».

— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?

Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa hänelle?

Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain ajatuksia tämän luona.

Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli sammutettava.

Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä — tai erota — mikään erotiikka.

Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin ensimäinen on kokonaan kuollut.

— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä vastasin vähän tyhmästi?

— En muista sedän vastanneen tyhmästi.

— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?

— En tiedä.

— Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?

— En minä ole löytänyt.

— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.

Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he, kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.

— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.

Randal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.

— Ensin täytyy tarvita häntä.

Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.

— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.
Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.
Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin
on alku tehty.

Sifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta sitä.

— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!

— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.

— Näkemään?

— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti. Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä, kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.

Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.

— Mutta mistä se johtui…? kysyi Sif.

— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?

— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.

— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.

Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.

— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.

— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.

Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää, mutta ihmetteli sitä enemmän.

Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin, hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli, hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää, ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?

Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle, miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua, ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon. Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä. Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä, että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen ystäväänsä.

— Luuleeko isä isoisän kuolevan?

Sifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.

Isä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.

— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen, sanoi hän.

— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt… pian?

— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi tapahtua piankin.

Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.

— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin huonoksi?

— Pelkään niin saada nähdä hänen kuolevan.

— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia jonkun muun äidin avuksi.

— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif surumielisesti.

— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua esiin.

— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä sellaisenakin kuin hän on.

— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.

Sen hän tekikin jo samana päivänä.

Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin Lucian avuksi hoitamaan sairasta.

Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia saattoi saada.

Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä, ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä harmaalta.

Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi. — Sitä on niin paljon, vastasi Sif.

— Etkö voi voittaa suruasi?

— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.

— Rakas pikku Sif!

Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta ei pääasiallisesti.

— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi kuolemaa.

Häntä värisytti.

Randal ei vastannut mitään.

— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?

— Halveksinko sinua!

Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.

— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.

Sifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.

Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.

Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun. Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään. Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.

He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.

Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia. Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa kanssa kuten muulloinkin kesäisin.

Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten kanssa.

Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.

— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen tapaansa Lucialle.

Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin isäänsä katsomaan.

Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne olivat Åke Boson erään toverin kera.

Sif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet houkutelleet.

Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka kosketti hänen mieltään kylmyydellään.

Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.

Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.

— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat alinomaa yhdessä.

— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.

— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.

— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele — Sif ei ajattele juuri pitkälle — mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.

Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.

Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin kättä.

— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi
Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.

— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.

— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.

— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.

— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin. Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään miehenvetelykselle.

Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.

Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.

Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.

Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana erikoisoikeutenaan.

Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.

Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä, tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä, yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi. Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna ihailijanaan. Tämä ei saanut tulla uskottomaksi hänelle.

Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen, vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.

Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.

Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.

Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.

Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.

Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.

Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt
Åkelle hyvää.

Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen, jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä kukkivalla kesäniityllä.

Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut. Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää, että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja tämän sydämen asiat.

Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.

Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa. Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.

Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson näyttäytyi ovessa.

— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.

— Et, et.

Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.

Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?

Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin lopullisesta voittamisesta.

Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi — eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun luottamuksen kanssa.

— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?

— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi laittanut minut luotaan.

Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa, että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne Sifiä kohtaan.

— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?

— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.

Tuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.

Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.
Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.

- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan? kysyi hän.

Siinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.

— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.

— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.

— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?

— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?

— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku muu — tai on — koskapa hän epäröi.

— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.

Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.

— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa kehenkään niinkuin sinuun.

— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa äänessään jotain jäykkää.

Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi kuunnellut tuota varoitusta.

Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.

— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.

Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.

— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua, minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.

— Jos sinä tahtoisit…!

Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.

— Tahtoisin mitä?

— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän sanan minun puolestani…!

— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.

— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni ollessasi hänen kanssaan.

— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.

Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin lepäämään.

Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.

Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui, jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis kohtaamaan Sifiä vielä.

Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.

— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.

— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi, että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut sitä!

— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.

— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.

— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa vaivaa tarjottiminesi.

— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja istuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.

Hän kiinnitti ruokaliinan leuan alle ja otti liemilautasen eteensä.

— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä hengenahdistus!

— Se ei ole estänyt. Olen ajatellut.

— Mitä sitten? Randal hymyili hiukan.

— Enkö saa pitää ajatuksiani rauhoitettuina?

— Ei, jos ne pitävät setää valveilla!

— Toisinaan on parempi olla valveilla kuin nukkua, sanoi Randal.

Kun hän oli syönyt liemen, otti Sif lautasen pois ja tarjosi hänelle kalaa.

Mutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin suljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi levottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli saattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.

Yht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka Randal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen käsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi tuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli sydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei Randal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka ihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen naisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän nopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, tyhmä nainen, joka saattoi hyljätä sellaisen miehen?

Yhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki, mitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.

— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi hän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.

Hän kohottausi ja alkoi syödä, mutta se kävi vaivalloisesti.

— Ajattelin häntä, jota setä rakastaa, kuohahti esille punnitsematta.

Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä, jäykkänä hämmästyksestä.

— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.

— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän ole sedän luona.

Hänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.

Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin. Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta purkausta.

Kuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!

Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin, kunnioittavan suutelon.

Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.

Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että silmät peittyivät.

— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.

Tytön silmiin kiertyi kyyneliä.

— Hänen pitäisi olla sedän luona!

— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.

— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa… Hänellä ei ole sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.

— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.

— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.

— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!

— Jos -se olisin minä… alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.

Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.

— Eikö setä syö enää.

— En, kiitos.

— Sitten kai otan tarjottimen pois?

— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.

— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää
Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.

Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien nojata veltosti käsinojaan.

Minkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?

Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla hänen luonaan.

Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?

Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen hyvyydestä.

Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.

Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa ja lähtenyt pakoon?

Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta: — miksi he tulisivat sen kautta?

— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?

Åke heittäysi järkyttyneenä Randalin huoneessa olevalle pitkälle sohvalle.

— Mikä nyt on sitten?

Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken tullessa sisään.

— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui toiseen sohvankulmaan.

Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.

— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.

Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.

— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella häntä. Hän teki minut hulluksi.

Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää tuskaa.

— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?

Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon kipenettä.

— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.

— Eilen.

— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?

— Olen, äsken.

— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?

— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa anteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen saa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.

— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa jälleen mitä olet kadottanut.

— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun jok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut hulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.

— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal viileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi hallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää hänessä vastenmielisyyttä.

Åke voihki.

— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin ainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja arvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit hänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua…

— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen rakkauttaanhan minä tahdon.

— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista itseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Åke asettui. Hänen kiivautensa väistyi toivottoman alistumisen tieltä.

— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin huono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.

— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle Randal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois ja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti riistettäisi häneltä.

Åke tarttui halukkaasti oljenkorteen.

— Luuletko todellakin niin?

— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin ja otti itse.

Sitten he istuivat kumpikin tuokion sohvannurkassaan, ääneti ja poltellen.

Kun Åke meni, puristi hän Randalin kättä lujasti.

— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä.
Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!

Ja niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä pelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.

Åke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä toistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.

Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain. Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä, niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.

Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja pidätettiin siellä.

Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.

— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.

Sif hätkähti ja punastui.

— Tietääkö setä sen kaikki?

— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.

Sif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.

— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi että hän tahtoo.

— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan mahdoton?

Hän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.

Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja työntänyt hänet suuttuneena luotaan.

— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.

- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.

Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti kovasti ymmärtääkseen sitä.

— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin itsekseen.

Sif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.

— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.

Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.

- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?

Sif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko hänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo ennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.

— Tahtooko setä että teen niin?

Kysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeammin.

— Mitäkö minä tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä on asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää ajatella.

Hän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin, että hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.

Hän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin paljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää Randalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli voittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun hän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää enemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki voida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt puhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.

Mutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja
Sifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.

— Eikö setä voi sanoa minulle, kuka hän on?

Sif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla silmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.

— Setä tietää kaikki minusta, mutta minä en tiedä mitään sedästä.

— Sinä tiedät kuitenkin enemmän minusta kuin kukaan muu.

— Mutta minä tahdon tietää kaikki, intti Sif. Sano minulle kuka hän on.

— Ja jos saisit tietää sen, niin mitä sitte? Sifin silmissä välähti.

— Menen hänen luokseen ja kerron hänelle sen.

— Senkö vuoksi että hän säälisi minua? kysyi Randal jäykästi.

— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa, sillä sen hän tekee varmasti.

— Mitäpä sinä voit tietää siitä?

Siihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon tuntemattoman puolesta.

— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee surren tahallaan?

— Sitä hän ei tee.

- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy meiltä suoraan.

— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte, huomautti Randal kuivasti.

Sif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.

- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni, puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka mielellään hän tahtoi sitä.

— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen kokeiluun minä en halua joutua.

Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan. Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan Randalin eteen.

Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.

Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.

Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja ylpeän itsehillinnän tähden.

Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle! Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se tietoisuus olisi hänen ilonsa.

— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.

Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti, hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.

Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!

Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi, melkein pakottavasti tämän kasvoihin.

— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja taivutan, pakotan hänet.

— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.

— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen sedän.

Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen — Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen silmissään.

Aavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen esille?

Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.

— Sinä itsehän se olet, Sif.

Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen vaikutuksen.

Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.

— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.

Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.

Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta loistavin katsein.

— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?

— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?

Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin korkealla häntä yläpuolella olevaan.

— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti ja lämpimästi. En edes isästä.

Randal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti niihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.

— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään uhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta. Ei mitään vähempää.

Sif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi, johon katsotaan liian ankarasti.

Mitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä? Se mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää sitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Muutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal kaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan hänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.

— Setä, alotti hän arasti, mutta Randal keskeytti.

— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua
Sverkeriksi nyt?

Sif nauroi, vielä vähän epävarmana ja vapisevana.

— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin mielenmalttinsa leikin avulla.

— Setä kuuluu kai vielä ikivanhemmalta, arveli Randal.

— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut, tiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten Sverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden nimet olivat Kaarlonpoikia!

— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit saavat vallan, huomautti Randal.

Sif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota valtavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa, hengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan oli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas Randal-setänsä.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi tämä.

Heti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän katsoi rukoilevasti ylös Randaliin.

— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä… Minä en ole ihan kokonaan valmis vielä…

Hän näki Randalin kalpenevan, ja heti hän korjasi.

— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon sinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes…

Hän pysähtyi, neuvottomana, huolissaan.

— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä naimisiin… en oikein vielä.

Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti hän innokkaasti, mutta se on… minä…

Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.

Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten. »Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti, ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.

- Sverker!

Mutta tämä ei liikahtanut.

— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.

— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan! Siksi että olen… siksi etten ole… että olen niin tyhmä ja lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!

Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.

— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini» hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa. Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.

— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?

Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni nyt.

— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.

— Pitääkö niiden tietää?

— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.

Sif nauroi hänen juhlallisuudelleen.

— Sinähän olet voittanut minut jo.

— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.

Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.

10.

Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien yllä.

Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi häntä veitsen terävyydellä.

Åke!

»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni, mitä voit!»

Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen ohella.

Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen? Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä näytti petokselta?

Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen. Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille. Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa, että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.

Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?

Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi sanonut.

Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi muuttaa mieltä koska tahansa.

Näine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän tyynnytti omantuntonsa.

11.

Oli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan, missä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta kattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen, mutta antiikkisten huonekalujen joukossa.

Pari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen kanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.

Hän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen uudelleen kai kymmenennen kerran.

Se oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän vanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen kirjeensä tulivat luetuiksi.

Sif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen muutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus oli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt Västanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä hengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä kotiin.

Hänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät tiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä suostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata Åke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt Upsalassa.

Randal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina pelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa rakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä vahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän oli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.

— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi hänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että minäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin hän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee tekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän uskoa minua?

Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen
Sifin kirjeen.

Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.

Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja selitti sen mitä pahimmin.

Åkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista, ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä murskaamaan epäjumalansa.

— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!

Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin, sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa kieroudessaan.

Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.

— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.

Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus pian tapahtua.

— Päissäni. En minä ole päissäni.

— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.

Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.

Åke nyyhkytti.

— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan petä.

— Minä en pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut menettää ylivaltaansa.

— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin sinä teit. Sinä petit minut.

Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän raivoisiin silmiin.

— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.

Åke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.

— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten saisin hänet tahi en.

Hän nauroi rajusti.

— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu, rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies. Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän…

Randal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.

- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää hänestä!

Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.

Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet vaikenemaan.

— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi, en nyt. Mene!

Hän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.

Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin juopunut ja törmäili milloin mihinkin.

Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen kanssa hän ehkäisi itsensä.

Yksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan vallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi tuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.

Mutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei voinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa, ettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka tunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta rakkauttaan Sifiin.

— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua siitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!

Taasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä kertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan. Tuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli hän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti luottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen häntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee, mutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.

12.

Randal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin että he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä Åkea kuulunut.

Omantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken ulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei muuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja ruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi häntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.

Myöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan Åken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet sairaana kuin siinä seurassa.

Åke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa ennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt samentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet, jotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat parhaita mahdollisuuksia.

Sen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki sen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.

Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti lukea.

Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.

Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui kuitenkin.

— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.

Åke naurahti.

— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi hän.

— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.

Åken väsyneissä silmissä salamoi.

— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!

— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä tunnet minut väärin.

— Todista se!

— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla vakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä myöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei olisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä vilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja lähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi…

Åke nauroi valtavasti.

— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä sekoitit itsesi minun kanssani?

Hän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean otsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan uhmaavalta.

— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi
Randaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen säälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain mainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.

— Kuinka sinä pääsit selville… tästä?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen uudelleen otsan ympäri.

Randal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli ja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen sydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.

— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä. Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen. Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin olen tehnyt itseni syypääksi?

Hänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.

Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.

— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.

— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.

Åken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.

— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi loukata.

— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi
Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.

— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti. Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni sinun vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?

— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan sinulla Jumala.

Tämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.

— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. Sinä olet viimeinen mies, joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain kymmenen kertaa pahemmaksi.

Randal nousi ylös musertavin tappion tuntein.

— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän surullisesti.

— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi
Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.

Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.

Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.

— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.
Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.
Minun tähteni!

Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.

— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?

— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en tule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!

Ja niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi näytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä luoksepääsemättömämmältä.

13.

Kun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui tämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden taustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut. Mutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken ajatteleminen hänessä sai aikaan.

Sif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi kiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20 vuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka herätti Sifin suurta ihastusta.

Hänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi
Sverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.

— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi
Sif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.

He valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä olevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.

— Miten ihastuttavan hieno se on!

Sif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin lahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:

— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.

— Kenen? Åke Bosoninko?

— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.

— Ah, Stjärnfeldtin?

Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista, voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.

— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.

— Tunsitko jotain entisestä heräävän?

— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee vanhaa, luotua nahkaansa.

— Mutta Sif! Mikä vertaus!

— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen, mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi: Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!

— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.

— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen kuninkaaksi.

— Onhan sinulla.

— Valtakuntako? Minulla?

— Niin, sydämesi.

— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.

Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi», kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät hänet äänettömäksi.

Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä, ettei hän ollut käyttänyt sitä.

Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.

Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne olivat koskeneet häneen toisella tavalla.

— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»

Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.

Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.

Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla mitään uskollisuutta?

Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään oikeutta epäillä häntä.

Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.

— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava, ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen, minun pitää antaa hänelle aikaa.

14.

Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.

Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia, jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä, niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.

Hänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne tunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään niiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.

Niin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa Sifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta senjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut kasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan hän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta itsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla hänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa itsehallintansa.

Joskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen ymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä muihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan. Tyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena ja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen kerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi joutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla, ei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa kehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi, ajatteli hän tuskallisesti.

Ja jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä siitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä niin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa vaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla pirstoutumisen helvetti.

Ei muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi ylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä kaikista enimmin.

Hän rupesi tuntemaan sen synniksi.

Oli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään muuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa syvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.

Synti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja siitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut tuntenut sitä peljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.

Hän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse syntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä sisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti tahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.

Ja Randal ryhtyi siihen taisteluun.

Ei kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen läheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa syrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen häntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä, heikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi joutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle paljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki hänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän ilmeni sen katseen edessä.

15.

Nuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas itsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.

Hänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen täytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli antanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt heitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän oli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi. Sillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta tilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun isän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen häntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi itseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon annettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen edessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu. Sellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka. Hän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.

Että hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut itsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä Jumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain, hänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.

Ja hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan hänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut tälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian suhteen.

Ei hän voinut tehdä mitään ystävänsä hyväksi.

Menneen elämänsä syyllisyyttä hän ei voinut pyyhkäistä pois.

Surkeuttaan hän ei voinut voittaa.

Intohimoaan hän ei kyennyt hallitsemaan, se kasvoi hänelle ylivoimaiseksi.

Hän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin kuollut ruumis.

Niin syvälle haavoittavaan itsetuntemiseen vei hänet Jumalan pyhä henki.

Mutta kuolleille ulottuu Jumalan Pojan ääni.

16.

Murtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa yli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan itse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi sisimmässään ja jota hän kauhistui.

Mutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle. Juuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena tunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen ylitseen ja voida kaikki. Toinen?

Hän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää jotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan kanssa hyvän paimenen olalle…

Unettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen kokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.

Nöyrä ja ahkera Jumalan etsiminen hänen sanastaan kantoi hedelmää, joka kypsyi.

Niinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli inhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta siitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta tarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja siitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä oli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten täydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin ylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä. Sehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen sijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi häntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.

Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan, tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.

»… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut…»

Lievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.

Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se totta, totta?

Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!

Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti, Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.

Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa: ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa, pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.

Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri sitä sanaa.

Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen saakka ja voittaa, se.

Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun. Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.

Hän nousi uuteen elämään siinä valossa.

17.

— Oi Pariisi!

Sifin silmät säteilivät, ja hän liitti kätensä yhteen ihastuksissaan.

Hän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri tullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin silmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja Sifille.

Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä, kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.

Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas, mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.

— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai kurssia, joka estää.

— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.

— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei siitä sitte voi tulla mitään.

— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?

— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?

— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.

— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.

— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa Västanforsissa.

— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.

Isä nauroi.

— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.

— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.

— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.

— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.

— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.

— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.

— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään sitä vastaan. Lupaa, isä!

— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.

Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän myöntymisestä.

— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut suostumuksensa, sanoi Lucia.

Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.

Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat kuulivat keskustelun toisen puolen.

Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle tänään?

— Miksikä niin?

Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa puhumista sinulle.

— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?

— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!

— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas tapaamaan sinua.

— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!

Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa hyvin tyytyväisenä.

— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.

— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se on, huomautti Lucia.

— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.

— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.

Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia huomautuksia.

18.

— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker, kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan myöhästynyt.

Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä hänen oli pitänyt kiiruhtaa.

— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.

Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana, vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää ja läheistä. Ehkä, ehkä se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.

Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa, mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.

Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja uteliaisuutensa kasvoi.

Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,
eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.
Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan
Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.

Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin — niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä odottavana.

Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät läksyjensä pariin.

Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se oli Brita-tädin kirje Pariisista.

Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.

— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.

Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa jäykkenivät.

Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.

— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?

- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.

— Tahdotko mielelläsi?

— Tietysti, hirveän mielelläni.

Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.

Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua vahingoksi, miten se koskikin.

Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja ehdottoman herruuden hänessä.

Hän kääntyi Lucian puoleen.

— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.

— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.

— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.

— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.

Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa. Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän vastauksellaan tämän aseettomaksi.

— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.

Sifin ilme muuttui heti.

— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.

— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif lähtee, sanoi Lucia.

Sif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:

- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä lopullisesti.

— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.

Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.

Sif katsoi levottomasti Sverkeriin.

— Et suinkaan sinä aio… purkaa… jos lähden?

— En, ellet sinä tahdo.

Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.

— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?

— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!

Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan Jumalan lähettämänä koettelemuksena.

Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä väärin häntä kohtaan lähtemällä.

— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän hiljentääkseen sydämensä soimauksia.

— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker surumielisesti, mutta päättävästi.

Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana häntä vasten.

— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.

— Mitä minä en saa?

— Hyljätä minua!

— Ikäänkuin minä voisin sitä!

Sif nosti päänsä ja katsoi häneen.

— Mutta sinun mielestäsi… sinun mielestäsi minä teen väärin jos lähden?

— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua loitompaa.

— Mutta… sinä olet pahoillasi siitä että lähden?

— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.

— Minä en tahdo matkustaa, jos se… jos sinä olet sitä vastaan.

Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi hänet puhumaan noin.

— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.

Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.

Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo nyt, ajatteli hän.

— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.

Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.

— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle vääryyttä.

Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle, ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan tahtoisi jättää häntä.

Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta, jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.

Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi Sverkeriä kovasti.

19.

Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota, etupäässä Sverkerin.

Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi, mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?

Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta, minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?

Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein, sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä sanassaan.

Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä taas levoton.

Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa antaen hänen lähteä.

Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa, niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?

Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen lähtönsä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka, hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle. Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.

— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.

Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien kanssa.

— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi
Sverker.

Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut jotain miettien.

Mutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.

— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla oli hänen lupauksensa.

— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.

— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä, kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.

Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.

— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.

— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan surun. Niinkuin sinä oletkin!

Lucia huokasi sanomalleen.

— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään ylpeästi.

Mutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.