V.
KOHTAAMINEN.
1.
Oli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.
Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa, hänestä kun kaikki pitivät.
Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu. Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä, vaikka monet rakastuivat häneen.
Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.
Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.
Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti, ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain, että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.
Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä vastaan työn siunatuilla aseilla.
Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa, eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.
Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.
Vasta tullut oli Åke Boson.
Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden toistensa kanssa rautatievaunussa.
— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi kätensä.
— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään ja tarttui ojennettuun käteen.
Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton. Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.
Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti eteenpäin.
Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.
Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui ilmielävänä kummankin mieleen.
Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.
— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.
— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.
— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?
— Kuulin, pari kertaa.
— En nähnyt sinua.
— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.
— Minuako karttaaksesi?
— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.
He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:
— Oletko vielä vihainen minulle?
— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein. Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin suureksi kuin meidän aika.
Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.
— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.
— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?
- Minulla on tavallaan varmuus siitä.
— Mutta vastustus on voimakasta.
— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa sankaruuden esiin.
— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?
— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.
Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä, mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.
— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää hallituksen nurin, huomautti Åke.
— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä, katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.
— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?
Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli, niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet aukenivat Norrlantiin päin.
— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut kymmenen vanhurskasta.
Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.
— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se kuuluu Jumalalle, huomautti hän.
— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua, senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja ottaa ne lukuun.
— Sinä panet niille suuren arvon.
— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.
Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.
— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin, jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.
— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.
Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.
— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle naiiville kysymykselle.
— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.
— Miten se on tapahtunut?
— Niin — mitenkä elämä syntyy?
Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.
— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.
— Ilolla, jos voisin.
— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.
Randal naurahti hieman.
— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.
— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.
— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai olenko?
— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin… niin merkillisesti.
— Merkillisesti?
— Niin… eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.
Sinähän teet siitä uskonnon.
— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.
Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.
— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.
Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne huomiseksi.
— Ja mihin sinä olet matkalla?
— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.
2.
Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.
Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.
Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.
Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.
Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä. Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.
Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.
Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!
— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.
Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä sointuvana.
Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven ympäri.
— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?
— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä, vastasi Randal.
Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä huolestutti.
— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?
— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?
Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.
He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.
Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.
— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta niin ei voi pitkältä jatkua.
— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.
— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli ennen kihlausta.
Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua: »Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»
Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.
— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä huudahduksessa.
— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.
— Kuka? kysyi Åke hämillään.
— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.
— Tässä on minun apuni, sanoi hän.
Åke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.
Randal katsoi Åkesta kirjaan.
— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!
Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.
— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.
— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.
— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.
Randalin silmissä tuikahti.
— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta minulle.
Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn valaisemilta kasvoiltaan.
— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni, raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — — — Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten. Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.
— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi… yksinpä rakkaussuruja… ja… ja halujakin vastaan.
— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista maisista, pienistä ajatuksistamme?
— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.
— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana, joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä, niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita ihmissydämen joka ainoan intohimon.
Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka oli Åkesta liian voimakas.
— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta — niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.
— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.
Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.
— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.
— Eipä paljoa.
- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi
Åke, tullen yhä rohkeammaksi.
Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle, mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.
— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut uskoa hänelle taistelujani.
— Mutta hänhän rakastaa sinua!
Randal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.
— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan säästämättömän selvästi.
Hillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.
— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.
Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden, tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.
— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi. Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen kuvaamattoman surumielisen hellästi.
Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun, mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin lempeiden sanojen vuoksi.
Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia, että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?
Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.
Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.
Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille myöten.
Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.
— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.