VI.

VAAKALAUDALLA.

Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.

Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.

— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen kanssaan, oli hän selittänyt.

Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.

— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.

Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi, mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta miinavaarasta.

Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat yksityiset asiansa.

Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen. Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.

Hänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi, eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.

Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli ollut hyljätä hänet?

— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan iloinen etten tehnyt sitä.

Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo. Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa. Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt, mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen hyvää.

— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!

Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne sivulle.

Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli. Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?

Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen liikkeen suuruus ja merkitys.

Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta kaikkein enimmin Sverker Randalin.

Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja kehoittavia sanojaan.

Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut mitään voinnistaan.

Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».

Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään, hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin täydellisesti irti kaikesta haikailusta.

Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.
Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti
maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.
Ainakin niin suurta kuin hän taisi.

Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana, ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi todelliseksi näläksi.

Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.

Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden, joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.

Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.

Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.

Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin ja koettivat nukkua.

Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.

Ja tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.

— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi. Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!

He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.

— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa, miten se käy päinsä?

— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.

— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?

— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.

— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa sinusta.

Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.

— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita. Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on »ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään olla jossain suhteessa hyväksi.

Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt ennenkuin myöhään aamupäivällä.

Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä, jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.

Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa sukeltaa esiin aalloista.

Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!

Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti tervehdyslaulu.

»Sä pohjolanmaa ikitunturines…»

Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.

»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »

Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin kaikui hymni Ruotsille.

— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»

Ne olivat unohtumattomia hetkiä.

Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä, sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.

Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen todellisuuteen.

Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia, sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.

Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä tulemasta.

Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut, kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut. Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.

— Sinähän olit merellä silloin.

— Milloin saan mennä hänen luokseen?

— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on liian heikko siihen.

Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin ehkä tulisi käymäänkään!

— Kuka hänen luonaan on?

— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti. He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi ystäviksi.

Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta puolen riippui puitteella.

Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.

— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.

— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.

Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.

— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.

Isä tuli sisään.

— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä, sanoi hän.

Sif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.

— Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.

— Onko kaikki vaara ohi nyt?

— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.

— Sanoiko hän terveisiä minulle?

— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama! Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää verratessaan itseään häneen.

— Tahtooko hän nähdä minua?

— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.

Sif nyyhkytti.

— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!

Isä hyväili häntä lohduttavasti.

— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.

— Teen kaiken mitä hän tahtoo!

— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.

— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille ja tämän isälle.

Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.

Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta, sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen kasvoillaan.

— Pikku Sif!

Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.

Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota hymykään ei karkoittanut.

Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan. Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.

Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä. Sanoa hän ei voinut mitään.

Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.

— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään kohtausta tällä kertaa.

Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.

Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana. Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.

Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä pettävän.

- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.

Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään sanovan, toipui hän vähitellen.

Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.

Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka karkoitti hänen oman heikkoutensa.

Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen, ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet toivottomuudesta.

Tuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.

— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.

— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.

Bentick nousi pystyyn.

— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.

— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä, sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei Sif enää pelännyt.

— Kyllä toki, vakuutti Sif.

Hän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan
Sverkeriin.

— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja, sanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi, niin lähetä hänet ulos!

Randal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori jätti nuo kaksi yksin.

Tohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi kuin sytytetty kynttilä.

Hänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman vähäpätöisyyden tuntoa.

— Hän on parempi tänään, luullakseni? sanoi Bentick.

— On vähän. Paraneminen edistyy vaikka hitaasti, vastasi sisar Asta.

— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä tuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.

— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa hänen luonaan, vastasi sisar Asta.

— Hänellä on kätevyyttä sairaiden kanssa, eikö olekin?

— On. Hän on niin tyyni ja neuvokas ja hellätuntoinen.

— Hän asuu kai vielä täällä, vai kuinka?

— Asuu.

— Silloin sisar voi saada aika paljon vapautta?

— En mene ulos muuta kuin pariksi tunniksi.

— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa toisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei dosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.

Näin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin paikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä tällaista hetkeä varten.

Sifin isän lähdettyä sairaan huoneesta katsahti Sverker sohvaan päin.

— Tuolla on varmaankin jakkara, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen jalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran, asetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret Sverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.

Sverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja silitti poskeaan sitä vastaan.

— Sinun pitää parantua nyt! sanoi hän hyväilevällä äänellä.

— Pikku Sif! Onko sinulla ollut hauskaa siellä ulkomailla?

— Älä puhu siitä! -?

Miksi en?

— Toivon etten koskaan olisi lähtenyt!

— Miksi niin?

— Sinä olet niin sairas.

— Enhän minä nyt siitä liene sairastunut.

— Mutta… minä olen hukannut niin monta kuukautta!

— Hukannut?

— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä kuukaudet enkä ole ollut…

— Pikku Sif!

Sif painautui häntä lähelle.

— Miksi et sano »pikku Sifini» kuten ennen?

— Oletko sinä sitte se?

— Kyllä, varmasti! Kokonaan!

— Minun pikku Sifini!

Sif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle niin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä hehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta ilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.

— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän rukoilevasti.

— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?

— Niin että voit kuolla?

Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen sellaisesta mahdollisuudesta.

— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.

— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.

— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.

— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.

— Jos niin käy… saat myöskin… voimia kantamaan sen.

— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.

Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.

— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?

— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi hänen huulillaan.

— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada selkääni.

— Pahoittelen… etten ole…? kyllin vahva… antaakseni sitä sinulle.

Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla kaltaisekseen.

— Kerro kaikesta! En jaksa puhua… mutta kuunnella kuinka paljon tahansa.

Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi toiseen maailmaan.

Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi, eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa kärsi siitä pienintäkään vauriota.

Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan muistoistaan.

Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.

Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen ja voinut estää.

Niin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua takaisin.

— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä, nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.

— Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.

Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä, sairasta, varten?

Allan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.

— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi hän.

— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.

— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt hyvästit ja tule!

Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa jäädä. Se pisti häneen.

Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan, miten väsynyt hän olikin.

Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan, sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan hänen isänsä kättä.

Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan — ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen, hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut. Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!

Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin sairauteen.

Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven heille ja oli ylen kohtelias.

Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden saadessa asua siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus kirveli eniten.

— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen jälkeen.

— Minkä sitten? kysyi Bentick suostuvaisin ilmein.

— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään suhdetta.

Allanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää suorittaakseen.

— Mitä minä sanon syyksi?

— Sinähän olet itse kuullut miten minun laitani on?

— Onko sairautesi ainoa syy, minkä vuoksi tahdot purkaa?

— Tietysti.

— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen tai…?

Randal hymyili kevyesti sellaisen otaksuman mahdottomuudelle.

— Ei. Mutta minun sairauteni on kai tarpeeksi esteeksi naimisiin menolleni.

— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä, sinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa, onnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan vastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti rasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on itse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät. Kehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se olisi parasta sinulle.

— Sifin kanssako?

— Niin, koskapa tahdot hänet ja hän on kiintynyt sinuun.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan miehen kuin minut?

— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit terve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti kiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.

— Mutta… olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita. Jos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman hengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi silloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.

Bentick naurahti jollekin muistolle, joka johtui hänen mieleensä.

— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän ja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan: että suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa haavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota kurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi naimisiin sotaan menemisen sijasta.

— Ah, tuliko hän kotiin sellaisin suunnitelmin?

— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun tapasi sinut sairaana.

Hillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Sifin isä näki tuon kovan piirteen.

— Ethän aikone purkaa kihlausta? kysyi hän levottomasti.

Randal ei vastannut.

— Se koskisi Sifiin kovasti, sanoi hänen isänsä taivuttavasti.

— Mitä sitte ajattelet että minun pitäisi tehdä?

— Antaa asiain olla sellaisinaan toistaiseksi.

— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi miehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen, intohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä setää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on pakotettava käsittämään järkisyitä.

— En tahdo, että häntä pakotetaan.

— Niinpä pura sitten. Mutta… se tulee murtamaan hänet, hän on niin kiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton ymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne luotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä jollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.

Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista, ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja pulmallisesta tilanteesta.

— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa? kysyi hän.

— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!

Hän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.

Mutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.

— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.

Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin
Sifin äidin muistoon.

— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on johtanut hänet sinun pariisi.

Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti itsensä ja rupesi puhumaan muusta.

Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta päästää häntä vapaaksi?

Sifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona Upsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli pyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut mukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet vielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos Åke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan ystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta, etteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.

Mutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta. Hän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä kohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.

Sif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin sanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen äänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo heidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.

Hän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran tultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka juuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin uteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä tarkoituksessa hän oikein tuli.

Tähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen, mutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja mennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän alkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla Sverkeriä kaikkein lähinnä.

Miksei Sverker pyytänyt sitä häneltä? Miksi hän oli ääneti?

Eikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian lapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?

Ylpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli nyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja pidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.

Tähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi tehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin. Hän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin ja huomata, ettei hän ollut mitään.

Olihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä tasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain olisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen sairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan. Mutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan sisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta, kuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella hoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.

Tuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti, ajatteli Sif alakuloisena.

Åke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet epävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään paheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja miten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli sulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.

Åke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain hänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen varovaisesti tiedustella asiata.

Eräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän pysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.

— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin yksin? kysyi Sif.

— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä, vastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.

Hänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri miettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif odottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.

— Tiedättekö että Randal-setä ja minä olemme kihloissa? kysyi hän.

— Kyllä, hän on sanonut sen minulle. Tarkoitan että…

Hän keskeytti itsensä.

— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.

Åke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.

Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä kohtaan.

He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.

Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.

— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi
Åke.

Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.

Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä voinut mitenkään arvata mitä se olisi.

Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa, pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.

Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi Sifin kuulla kunniansa.

— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.

— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.

— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.

Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut, ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut vaikutuksen koko iäkseen.

Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.

— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki kurkussa.

Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi senvuoksi samalla vihaisella äänellä.

— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että rakkaus teihin kuluttaa häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.

Tuo viimeinen sanottiin ylpeästi.

— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän itse on sanonut. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne, sanoi Sif.

Åke hymyili ylimielisesti.

— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin paljon antaakseen teille vapauden.

— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?

— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena. Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen mikä se oli ennen »kihlausta».

Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan, mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi itkuun.

Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan, joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?

— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.

Mutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.

Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.

Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo. Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan kulkisi ohi.

Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen, ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä häntä.

Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen kasvot käsiin kätkettyinä.

— Oi miten häpeän! supisi hän.

Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.

— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan, sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies, ja senvuoksi olin liian kovakourainen.

Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä asettumista, ja se kevensi.

— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.

— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä itsenne tähden ettekä hänen.

— Mutta . . alotti Sif.

— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: Pidättehän te hänestä?

— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.

— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.

— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.

— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä, mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.

Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.

Hän ei ollut vielä katsonut ylös.

— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.

— Ei, ei käpyäkään.

Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä kasvoiltaan.

Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.

Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän itse oli toisenlainen.

Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et koskaan voi saada takaisin.»

Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.

— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.

Åke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.

— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.

Sif nauroi ja pyyhki silmiään.

— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän välittömään tapaansa.

Åke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.

— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat toisiaan kädestä vahvistukseksi.

— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen jotain hullusti.

Sen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen nauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän iloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.

Ja sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla äänellä.

Sif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä leikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.

— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet erehtynyt?

— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke surullisen lystikkäästi.

Sif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran oli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä toiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa, ajatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää häntä ystävänä kuin kosijana.

— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos hän tulee juonittelemaan, niin se on vain sinun tähtesi. Niin että älä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.

Sif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä liikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.

— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.

— Tahtoisin mitä?

Hän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.

— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?

— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.

— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.

— Siitä että rakastat häntä.

Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»

Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.

Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?

Ei hän koskaan ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen pulaan.

— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan hänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei hiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään taipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta itseltäsi.

— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että hän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko aivan varma, että hän tekee niin?

— Aivan varma, vakuutti Åke.

— Kerro minulle tarkkaan kaikki mitä hän on sanonut!

Åke teki hänelle mieliksi. Hän kertoi kohtaamisestaan Randalin kanssa Norrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja sanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen rannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia, keskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli matkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.

Sif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen sydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys tuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi hän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta hänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää häneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä hänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla, kyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.

— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani ulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.

Hän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä ja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.

— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä kestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!

Hän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka lattialla, toinen riippuen alas.

— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena reservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä asevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan Jumalaan ja isänmaahan.

— Tulivatko he yhdessä?

— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan, mikäli tiedän.

— Minkätähden he tulivat sinun luoksesi?

- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat saadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.

— Entä sinä? Vahvistitko kummankin päätöksen?

— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla tavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja vahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.

— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa päätöksessään?

Randal hymyili.

— Tietysti.

Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki
Randalin puheliaaksi.

— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään? Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.

Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.

— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.

— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.

— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.

— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta aktiivista kantaa lukuun.

— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava kantasi.

Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa. Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen, joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.

— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.

Hän keskeytti yskiäkseen.

— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.

Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.

Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.

— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.

— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?

Åken silmissä välähti.

— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä puolustamasta maataan? kysyi hän.

— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin… jupisi Randal.

Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta vastaan.

— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.

— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke halveksivasti.

— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi rakkaudesta.

— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.

— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä aikoina.

Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja, helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?

Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle annoit… minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä, että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua…»

Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi…

Åke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni
Randalin luo.

— Miksi et ajattele ääneen, niin että minä saan olla mukana? kysyi hän.

— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi
Randal hajamielisenä.

Sillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki kaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina sodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä maissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat heidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän lävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän velvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin…! Tuolla nuorukaisella, joka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on aikaansa edellä…

Siinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen jälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.

— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen ja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.

— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei yrittänytkään pidättää Åkea.

Randal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä ajatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan jälleen.

— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin suorittamansa tehtävän jälkeen.

— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään ja kääntymään nopeasti.

Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet sisään.

Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet, saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.

Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.

Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.

Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?

— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle

— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain varsinaisten junavuorojen välillä.

— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.

Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja mitä se olisi.

Sif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä urhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä muitta mutkitta.

Hänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin rinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen valta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä valtavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan, hänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja epävakaisen tytön käsiin.

— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif hermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin Sverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen aivoissaan.

Hän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli sanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen sydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain olla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi, että Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää, sietämätöntä iskua.

— Luulen tietäväni mitä se on, sanoi Sverker luonnottoman hiljaa.

— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni, virkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä, ettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei tahtonut auttaa häntä.

Sverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin kirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut helpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä tuskaansa Sifin läsnäollessa.

Sif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden, näki jäykän, lattiaan luodun katseen.

Silloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti, mitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen hermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi, onnelliseksi, uhkarohkeaksi.

Eikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin nuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut kukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.

Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen — kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.

— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta, jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi, hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.

Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä, ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian hellällä ja antautuvalla tavalla.

Sverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.

Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan
Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.

— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin katsetta, se tuli läpitunkevaksi.

— Sormuksen?!

— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.

— Sif, onko se totta?

Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.

— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei hänellä ollut mitään salaamista.

— Miksi tahdot sitä?

— Olenhan sinun morsiamesi. Ja minä… minä rakastan sinua niin.

Sverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa onneaan.

— Eikö kukaan ole kehoittanut sinua tähän?

— Kukapa sitä olisi tehnyt?

— Isäsi esimerkiksi?

— Sitä hän ei ole tehnyt, ei ollenkaan, sen vakuutan sinulle.

— Eikä kukaan muukaan?

Se oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja käsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo vakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän toiminut yksinomaan omasta alotteestaan.

Mutta valehdella tuon katseen edessä…! Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.

— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada minua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et tahdo minua! Ja minä… minä…

Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta hämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut mitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan enää päästää häntä.

Käänne oli ohi, Sif oli saanut hänet uskomaan.

— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi Randal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän tietää, että olin valmis luopumaan sinusta.

— Mutta minäpä en luopunut sinusta! vastasi Sif voitonriemuisesti.

Hänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden rinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden yllä.

Sif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla junalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.

— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan kadulle.

— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.

— Näetkö nyt, että olin oikeassa?

— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä, minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain onnettomuutta?

— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.

— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö usko sitä?

— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko olisit?

— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.

— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?

— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.

— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.

— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.

— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.

— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään, lohdutti Sif itseään.

10.

Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille, tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku toinen olisi tuo onnellinen.

Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta, mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.

— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.

— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.

— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.

Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta, ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä. Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.

Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.

Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa, minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?

Heidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.

Olivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet kohtaamisesta?

Ja mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?

Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta. Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä.

Olisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?

Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.

Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen? Ja yllättänyt hänet?

Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt, miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan, sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista keskenään.

Mitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se ei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen suuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa tarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi hänelle.

Ja Sif?

Randal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen kysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan hänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli kieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä oliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän oli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin — mutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.

Oliko mahdollista, että Sif oli kierrellyt totuutta? Ja sellaisena hetkenä!

Nämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne ajattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä! Hän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen mietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen täytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä hänen mielestään olikin tehdä.

11.

— Tapasitko Sifin ollessasi viimeksi Tukholmassa?

Randal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja huomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.

— Viimeksi? Muistan tuskin milloin se olikaan.

— Neljästoista päivä viime kuuta. Etkö muista sitä?

— Enkö ole ollut siellä sittemmin? Siitähän on nyt kauan.

— Tapasitko silloin Sifin?

— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni.
Miksi kysyt sitä?

— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin vain tietää oliko se totta.

Randal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen asia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.

Åkesta tuntui erittäin ilkeältä.

— Kuulehan, et suinkaan sinä usko mitään tyhmää, mitä?

— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut tietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän aralta!

Åke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.

— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole sitä.

— Minkä kautta?

— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.

— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta salassa.

Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.

— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen, epäluuloinen aasi!

Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle kätensä.

— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi, sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa. Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole mitään tahraa.

Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut Åken mielestä.

12.

Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina. Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa lajia.

Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana. Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi äänettömänä.

Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää, vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.

Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt, kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen tähden.

Kun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.

— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.

— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä, väitti Allan.

— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli
Lucia.

— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä vapaaksi, sanoi Allan.

— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi
Lucia.

Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen hoitamisensa kokonaan toisille?

Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen, mutta sydänvika oli.

Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava, hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta Sif piti niitä kylminä.

— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän kärsimättömästi isän kiittelemisiin.

— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta, jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.

Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.

Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.

Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?

Olikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?

Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.

Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti, rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi kelvolliseksi ja rohkeaksi.

Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.

Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.

Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö, sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.

— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.

13.

Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella lumella.

Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.

Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit, miten totta se oli.

Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?

Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta, että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma alttiutensakin?

Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.

Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt, ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä riippumattomaksi.

Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi, se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?

Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan. Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?

Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.

— Tahtooko sisar lukea minulle?

— Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.

— Kyllä!

— Mitä luen?

— Jumalan omasta sanasta.

— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli paikkansa.

— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.

Sairaanhoitajatar selaili raamattua.

— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen ajatuksensa kuin kysymyksen.

— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.

Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.

Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.

— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.

Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.

Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta, se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.

— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.

- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?

— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!

Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään ylös.

Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima, hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan erikseen.

Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan, ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään mitään.

14.

Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.

Silloin eteisen ovikello soi.

Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.

Heti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.

— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.

Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen ilmeensä muuttui.

— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?

— Hän on täällä itse.

— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!

Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.

— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän, ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.

— On kyllä, vastasi sisar Asta.

Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka, kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin hänen parantumisensa oli alkanut.

— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista anteeksipyytelyä äänessä.

Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.

Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.

Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.

— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!

Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin, joka muistutti itsestään.

Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen. Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut, ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.

— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.

— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.

— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että nyt olen täällä?

— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!

— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.

— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.

— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi pientä itsesäälivää naurua.

— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha maalla. Kysy sisar Astalta.

— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti, että se kummastutti Sverkeriä.

Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen hoitajansa puolta.

— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!

Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.

— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?

Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan pisteliäs.

— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.

— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.

— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja tarvitsen hoitajaa.

— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?

Tuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.

— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?

— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen kaikin puolin… ja minä… minä en kelpaa mihinkään.

— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?

— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen olen siitä, että en kykene!

Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.

— Olisitko tahtonut olla luonani?

— Niin mielelläni kuin elän.

— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?

— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.

— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.

— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen! Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että voin tulla rohkeaksi?

— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!

— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee vaaralliseksi pelkään minä.

— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.

Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin, miettivin katsein.

— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.

Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa aurinkoisesta avaruudesta.

— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää tulisi sairaaksi, vastasi Sif.

Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään, olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.

— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.

Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.

— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.

— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut, sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi, jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.

Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä sanojaan.

— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi, etten minä ole niinkuin sisar Asta?

— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää kaikessa.

— Mitä syitä?

Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.

— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?

— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin petosta parempana.

— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.

— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman kehoitusta.

— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin pitää puoliaan.

Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.

— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse olisi tahtonut, vakuutti Sif.

— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut sinua.

Sif punastui kiusallisesti.

— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.

— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla, sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.

— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää…?

— Pari kuukautta sitten.

Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus, missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!

Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut hänet liian köykäiseksi!

Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?

Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?

Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.

— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan, ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän, että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain. Ymmärräthän sen, sano?

— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi erota.

— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön. Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta ja kuolemaa… ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.

Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.

— Sinä et usko minuun! sanoi hän.

Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta; kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä sitä.

Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä, ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä, miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville, silloin sitä epäiltiin!

Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.

Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.

Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin, että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.

Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?

Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä. Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi, mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?

Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.

Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana. Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden, ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.

— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.

Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä lujemmaksi päätöksessään.

— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen, sanoi hän.

— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi sinulle.

Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään. Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa, että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.

Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja pyöritteli sormustaan.

— Saanko pitää tämän… ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän rukoilevasti.

— Jos tahdot niin… Toistaiseksi… vastasi Randal liikutettuna.

Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää enemmän juuri nyt.