VII.

HYVÄKSYTTY.

— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?

Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.

— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa sairaanhoitajatarkurssin?

— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.

Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.

— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun Sverker usein on sairas.

Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten, että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa Sifin pyyntö vakavalta kannalta.

— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä hoitaessasi? väitti hän.

— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.

Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin olentoon.

- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut, sanoi hän.

Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.

Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan. Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.

Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa. Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa toistettuina: Auta minua!

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen. Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.

Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen. Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä pelotti.

— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.

Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri tyyneys.

Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne, jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.

Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille, mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.

Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte yksikseen.

Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä. Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui hänen kätensä yli.

— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.

Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis hymyily.

— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.

— Sepä metkaa! sanoi poika.

Viereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.

— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.

— En, olen aivan tottumaton.

— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää, selitti poika suojelevasti.

Sif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.

— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.

Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.

Viereinen mies nauroi.

— Nyt luulen että olet tyytyväinen!

— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.

Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja toivehikkaaksi.

Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin taas saisi mennä sairashuoneelle.

Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen edistyksestään.

»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!! Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä et olisi. Olen kohonnut kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että senvuoksi hyvää yötä!

Sinun ylpeä ja ylenonnellinen

»Sisar Sifisi».

Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi sen ja oli innokas tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.

Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen, jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli vapaa.

He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.

— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.

— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.

— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.

— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.

— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?

— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.

- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän innokkaasti sitä tahtoisikin.

— Pitääkö Brita hänestä?

— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.

Sverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.

— Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.

Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.

Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen, mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi hänen täytyi tehdä turhaksi asia.

Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että antoi hänen tuntea sitä?

Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä. Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä. Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.

Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen, minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.

Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt puhua vakavasti tämän kanssa.

Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.

Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään sillä.

— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.

— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.

— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.

— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.

— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui Åke.

— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.

Åke näytti huolestuneelta.

— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot, kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi, mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti rasittaa itseäsi omalla tahollasi?

— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on mieluista, ei rasita.

— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin, että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet työtä yöllä?

Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi. Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.

Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä, että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.

Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen, vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.

— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?

— Menin kotiin.

— Mistä?

— Se on sama.

He polttivat ääneti pari minuuttia.

— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.

— En.

— Miksi et?

— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.

— Kaikki mitä tahdot?

— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.

— Oletko varma siitä?

— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on rehellistä kauppaa.

Randal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.

— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?

— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin on muuten viehätyksensä että antaa myöten.

Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa sinisissä silmissä.

— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos koettaisit?

— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.

Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin yksityisasioihin sekaantumisesta.

— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi hän.

Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet, oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.

- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan katkaisevalla äänellä.

— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.

Åke hätkähti tahdottomasti.

— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.

— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal painavasti.

— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?

— Hän tahtoo sinun onneasi.

Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen tunnemaailmassaan.

— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?

— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.

— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke katkerasti.

— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.

Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun sitä oli Randalin silmissä.

— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi kaikesta huolimatta.

— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.

— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?

— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?

Åkea kuohutti nuo terävät sanat.

— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen käsite.

Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.

— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!

— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti, vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.

— Puhun sinun näkökannaltasi.

— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.

— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti puolustella itseään selittämällä sitä.

— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä. Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.

Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.

Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.

Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan, suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa, parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.

Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää, että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä… niin tokkopa hän…?

Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.

Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt, ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty tuossa tuokiossa.

— Minä tulen itse, vastasi hän.

— Mutta entä sinun kurssisi?

Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.

— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.

— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta sitten…

— Tulen ensimäisellä junalla tänään.

Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen. Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli hän.

Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti, että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle. Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään vastaväitteitä.

Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen — sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.

Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä. Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se merkitsi.

— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä häneen.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia tottuneemman sairaanhoitajattaren.

— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka tapauksessa.

Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten ei olisi ryhtynyt.

— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko
Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?

— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.

— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on… en pidä ollenkaan siitä.

Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.

Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.

— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.

Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen, joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.

— Niin… jos tahdot tehdä sen… niin… Lucia ehti töin tuskin laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.

Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei. Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli, istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.

Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.

Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi. Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!

Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä itsehillinnän.

— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.

Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.

Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.

Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona, »Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui siihen niinkuin rakkaaseen syliin.

Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin että hän rupesi toipumaan.

Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä, oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki asusti.

Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa sairaan huoneeseen.

Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi. Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että äitipuoli oli seurannut häntä tänne.

Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi häntä, virkahtaen:

— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?

Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta, kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.

— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.

— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain muuta.

— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin — kapinalliseksi Jumalaa vastaan.

Hän katsoi Luciaan apua etsivästi.

— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?

Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis, tunneherkkä ilme.

— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.

Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin luo.

Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.

— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen häntä puolittain leikillisesti.

Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut, että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat. Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut hillitä.

Sverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.

Sif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.

— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse sanoa sanaakaan.

Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut, siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen mitä tarve vaati.

Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi. Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan. Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka rakastivat häntä enimmin.

Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti heitä.

— Tämä näyttää pahemmalta… kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.

— Sano heille! pyysi hän.

Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti hänen mieleensä ja hän muisteli.

— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain vieressä ja katselisi.

Sverker nyökkäsi vahvistavasti.

Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen huoneeseen salatakseen liikutustaan.

Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan sitä ja tätä tilaisuutta.

Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.

— Sif, sanoi hän, kellojen soinnin lakattua.

Sif katsoi ylös, innokkaana täyttämään hänen pienintäkin toivomustaan.

— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn, mutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen historiasta.

Åkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren äänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta suuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana ja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä syystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän seurasi koko ahdin loppuun saakka.

Sifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen
Sverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.

Sif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki koraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin ilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan. Sitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön tuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen lukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi se vielä vaikeammaksi.

Laulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta. Selvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi jälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua pysähtyessään.

»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti:
'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.'
Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?

Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo!
Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»

Niinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan laulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä hän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli maistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.

Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä tahtoi näyttää.

Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.

— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä, mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.

— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!

— Ei minussa ole mitään näkemistä.

Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen. Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään ääneti.

— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi, että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan. Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että ihmisten edessä.

— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.

— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin ulkopuolelle.

— Niin saat kai silloin tehdäkin.

Sif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui sydämettömältä.

Åken kasvot synkkenivät.

Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.

Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen loitomma huoneeseen.

Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.

Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki, hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.

— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.

— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi
Sverkerin läähättävä ääni.

— Sinä tarkoitat ylösnousemista?

— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.

— Se ei kai ole… alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?

Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku täytti hänet.

— Olisiko näköhäiriö… voinut antaa… pienelle säikähtäneelle joukolle… voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia… kuten he tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka uskovat… vielä tänäänkin… uskovat vain heidän sanojensa kautta. Ylösnoussutta… ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi kuollut… eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja sitten. Mutta nyt hän elää .. elää… ja voittaa yhä… ihmisten sydämiä.

Randalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.

Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten, kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä vasten.

— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.

— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke katuvaisesti.

Randal hymyili.

— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.

— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.

— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.

Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.

— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.

Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia ajatuksiaan.

Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan, jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä: »Hän kantoi meidän sairautemme… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi.»

Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä kuvittelulla ollut sellaista voimaa?

Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli
Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.

»Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!
Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»

Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen. Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä, epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli: »Täydellinen Vapahtajamme.» »… Täydellinen anteeksianto kaikista synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»

Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti: »Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään. Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja, juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — — -.»

Sitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän luki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.

Sitten hän nousi ylös ja meni ikkunan luo ja seisoi katsoen ulos.

Jos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka halveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi että hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa muuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja kuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin Jeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella kuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa epäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän syyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä kurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta johonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian vaikeaksi katkaista… Sif tuli ulos eteiseen.

— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on tekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on ollut niin uuttera koko ajan.

Åke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin kanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne kykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli häneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä. Hän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.

Tänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja vakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt oli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja senvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja lauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:

»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti…»

Sif katsoi kelloa.

— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli kello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia vielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua ristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?

Sifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän ajatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä hänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä kuolemantuskia toisten pilkatessa!

— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen minä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet pelastetuiksi!

Tämä näkyi hänelle aivan uudessa valossa.

— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti hyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —

Kirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt silmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.

Åke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa mietiskeli sovitusta.

Voi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin sitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa Jumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa anteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä, hukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä syntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli yhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli eksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää, jotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo fariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan tien.

Jos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä tekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi Jeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun tähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä perustuksella.

Åke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen tätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena yleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.

Mutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Ristiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen sovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä. Hän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos hän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli ollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan pelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi näyttää pintapuolisesta katselijasta.

Mukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla pelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan kaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»

Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen. Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.

— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?

— Keittiössä.

— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili
Åken kättä ja puristi sitä.

— Toisinaan… alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata puhua.

— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt, mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.

- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.

— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui, vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.

— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.

— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.

— On minulla, joka olen syössyt sinut… siihen elämään, jota sinä vietät.

— Joutavia!

— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös
Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.

— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!

— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?

— Sinä voit tahtoa.

— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi jotain syytä siinä mitä minä teen.

— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.

— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.

— Se jatkuu yhä. Minun tähteni… älä vastusta… meidän
Vapahtajaamme… kun hän etsii sinua!

Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut. Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.

Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!
Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.
Mutta jos se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!

Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt, ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?

Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen; ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja elämää antavalle.

Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta, sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.

Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut. Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.

— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.

— Tutkinto?

— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.

— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?

— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?

— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit… en unohda koskaan miltä tuntui kun sinä tulit!

— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?

— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!

— Vaan rakkautta?

Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.

— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!

Hän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.

— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy? Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.

— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän, ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä…

Hän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:

— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut, että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä, miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!

Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa. Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.

Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään, niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.

— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin, jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?

Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.

— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.

Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa, jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?

Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.

Ja sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?

— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.

— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?

— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.

— Ja uskotkin minua?

— Niin, rakkaani.

Sif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.

— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif lämpimästi huoaten onnesta.

Nostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:

— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi jättää sinua enää, en edes päiväksikään.

Tähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.

— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten liikutuksesta epävarmalla äänellä.

Sif laski.

— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen isoisä voi vihkiä meidät.

Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.

— Entä kurssisi? huomautti Sverker.

— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.

— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?

— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen sinulta?

— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.

— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken. Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.

— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi, sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.

Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.

— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän epäselvällä äänellä.

— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän todellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai elää sen.