HARMONIKAN KEKSINTÖ.
Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia; niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun iltapäivänä palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä kulmahuoneessa, kuin suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrmeälle talvelle, joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumihöytäleitä ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu. Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän kaupungin; ainoastaan S:t Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan jättiläisrakennus vielä puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon sakean sumun ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja taistelivat jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli myös hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas, leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään väliin myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.
Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia, vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taapäin pyyhkäistyinä. Mutta mimmoinen otsa siinä näkyi, mitkä ihmeen kauniit otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren sielun unelmat olivat siihen piirrettyinä ja kaksi kirkasta, innokasta silmää seisoi vieressä unenselittäjinä. Kuka olisi tätä päätä katsellessaan saattanut kysäistä, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin lumoavasti hymyillä osasi, säännöllisesti muodostettu? Muoto ei mitenkään merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat ja jalot. Entä hänen nimensä? Benjamin Franklin, se rakastettava ihmisystävä, kuuluisa Amerikan kansalainen, ylistetty oppinut. Eräs tieteellinen toimi oli hänet nyt juuri, lopulla vuotta 1752, saattanut Filadelfiasta Lontoosen, kussa hän aikoi viipyä moniaita kuukausia. Kaikkein ensimmäiseksi kävi hän tervehtämässä erästä suuressa arvossa pitämäänsä sukulaista, kunnioitettavaa mistress Davies'ta, joka miehensä kuoltua eleli molempain taidikkain tyttäriensä, Maryn ja Cecilian kanssa perin yksinäistä säästäväistä elämää suuressa mailmankaupungissa.
Franklin tuskin muistikaan noita tyttöjä, jotka hän vaan kerran oli nähnyt vielä varsin lapsina, kummastui suuresti, kun näki kahden solakkavartisen, viehättävän, kahdeksantoista- ja yhdeksäntoista-vuotiaan neitsyen tervehtävän itseänsä sukulaisen tuttavuudella. Vilkas Cecilia lensi paikalla hänen kaulaansa, vanhempi sisar Mary vaan ojensi vavisten ja punehtuen kätensä. Molemmat tytöt voivat tuskin käsittää, että he todellakin nyt edessään näkivät sen miehen, jonka maineella heidän äitinsä oli ikään kuin syöttänyt heitä. Oli tuskin päivääkään mennyt, jona ei olisi puhetta ollut hänestä. Se sätehikkö, joka ympäröitsi sen miehen nimeä, jonka taivas oli asettanut heitä likemmäksi kuin muita, tuli päivänpaisteeksi tämän pienen perheen sydämille. Tuon hengen erinomainen etevyys, tuon sielun jalo aatelisuus ei ollut missäkään syvemmin ja hartaammin tunnustettu, kuin kolmannessa kerrassa tätä mitätöntä huoneusta Lontoon cityssä. Jokaisesta tapahtumasta Franklinin elämässä oli rouva Davies puhunut tyttärillensä, jokainen sen erinomaisen miehen työ ja toimi oli näistä kolmesta semmoinen, ett'ei siihen ollut koskemista. Hänen ensimmäinen rakkautensa ihmeen ihanaan miss Nells'iin, hänen eronsa siitä ja uusi yhdistyksensä sen kanssa, joka sillä välin oli ollut toisen vaimona, oli nuorille mielille kovin kiihoittavaista. Mary ei voinut ymmärtää, mitenkä mikään tytön sydän, jos häntä semmoinen mies lempi, ikinä saattoi toiseen mieheen luontua, kun taas Cecilia varsin oikein huomautti, että Franklin siihen aikaan, kuin viehättävää neiti Nells'iä kosi, ei vielä ollutkaan korkeakunniainen Franklin.
"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut, johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"
"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin äänenikin!"
"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen rakastumista."
Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten, ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.
Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitää hänen kuultensa laulaa, oikein paljon laulaa," huudahti Cecilia, "että hän toki huomaa, että meissäkin on jotain ihmeteltävää!" Ja oikeassa hän olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli, runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi saamaan konserttisalit täyteen.
Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty, kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen alussa olemme kuvailleet.
Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut, täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin, mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli, niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa, silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.
"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä, musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."
Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä se olen valossa!"
Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinun little scottish songs, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden, ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen jäähyväis-laulun:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneen nuoruuden ikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla, ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin; vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.
Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen. Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, — Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin asunnosta.
Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut. Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien varjoon, mutta turhaan — miehet kävivät hänen ympärillensä ja kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. — Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi. Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.
* * * * *
Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen toipui. — Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut kokenut, sen onnen, että oli tullut hänen huoleksensa.
Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän oli äänensä kadottanut.
Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista — ja älköön kukaan sitä siitä syyttäkö tahi rangaisko.
Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, — ei itsessään tuntenut.
Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla, sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.
Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä, ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä luoksesi luontelevat."
Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen; sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan — niin väreili, vierieli, virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului, tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen virren, jonka Mary oli laulanut:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleet Maryn äänen, sen hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.
Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.
"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas laulamaan opetan — ja sinun tässä laulaessasi minun sieluni laulaa sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"
* * * * *
Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella kuuluisan Franklinin keksinnöllä (Harmonikaksi hän sen nimitti) mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta. Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi jäähyväiset — hänen sieluansahan hän käsissään piteli —, ja Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana. Niinkuin hän ei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.
Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa, mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli iloinenkin; taisihan hän laulaa ja lauloihan toisen sielu hänen kanssansa! — Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois pyyhkinyt. Mutta minne hän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei kukaan tiennyt. —
Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla, mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä verhossa.
Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski, hyvästijättö-laulu
"Then fare thee well, my dear dear love!"
helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös, oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja — ei enää hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.
Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin kannatellut suuren voimallisen sielun: Benjamin Franklinin sielun.