LUMIKUKKANEN.
Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:
Carl Maria von Weber.
Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen. Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä yksinään, kaukana rakkaasta kodista — ja vaikeni sitte ikuiseksi. Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! — Erään pimeän, ahtaan kadun varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta. Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi, eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui, kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi, kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.
Mutta kaikista kukista hän enimmin rakasti lumikukkasia, noita hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli. Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä riemusta,
Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!
"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa, "voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin tulee minusta rouva!"
"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minulle myös satuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on ketään morsianta itkettänyt!"
"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka. "Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova vaiva.
Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!" — urahteli ukko vaivalloisesti — "eilen meidän Marketta haudattiin. Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, — ah, — ja kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, — ja me vaivaiset vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri, joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut. Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen sydämensä!"
"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva, oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat onnettomalta, katuvaiselta isältä.
Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa, epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:
Pois läksi kultani vaeltamaan,
Muu jätti tänne murehtimaan:
Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen,
Sen tähden olen nyt näin murheinen.
Kun kultani kanssa menin kirkkohon,
Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton,
Ja parjausta lausui he siellä montakin;
Ne saattavat kyynelet mun silmihin.
Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät,
Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät;
Niin ankarasti polta ei tuli palava,
Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.
Voi, mitä mulle teki isäni, äitini!
Miest' ottamahan toista he minut pakoitti;
Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa?
Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.
Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin,
Sä että tulisit mun hautajaisihin',
Kun mua lasketahan maan mustaan multahan,
Sen tähden että sua vaan aina rakastan.
Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.
Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.
Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen: "antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen, joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja", hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta! Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä koristaa.