II.
Otteita Fredrikin aikakirjasta.
Erfurtissa 1503.
Vihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan aikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole kuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis tuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin jättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei sentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja turvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen hivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta toteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa nainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme kertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu minun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa, musta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina edessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja siniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta — kukapa näyttää kauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa Eisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin tehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni tarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia koristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen vaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi, hän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on kirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse hävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan olisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat tehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan minun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä prinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla, keltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa arvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt vaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta, jonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen suloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni, parhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.
Arvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen vuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän Elsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin Elsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä on. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo lakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi kuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen Elsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä näen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät, niinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat rakkaudessa — kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä silmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta, niinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta; tummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin romanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St. Cecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi olla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa hänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua yksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen taivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä minä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista, rahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa! Puutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että hän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä tapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja sisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun pidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin. Minusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä täyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että minulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan. Armas, pikkuinen Elsa parka!
Elsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta, siitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut äitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa, minä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti hänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin vaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä, näyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:
"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen temppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten —"
Ja sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota puuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat kuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee. Ja minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko mailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona. Minusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin koneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten asunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka kuolivat kohta, kun syntyivät — turhien ja hedelmättömien tuumien haamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on kukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet linnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan asuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta pidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän kaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni yritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei ole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana kädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa perinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta miehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja mittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä erinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi kelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin vaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa hänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin nerollinen mies.
Mikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin hukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset suuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä ikäänkuin sivumennen, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies purjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän huomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet tuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii satamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän kuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia ja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet tieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan löytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen luulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän rohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää Länsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.
Taikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja kirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän ei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne matkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei ihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että koettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa mukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset syntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista tehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu aate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin enkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset muuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin suuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä on kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat jonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita löytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen paremmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi kuin hänen edelläkäviänsä.
Tuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa isästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei mikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä suuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet ajattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan kadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat parhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän kaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun toinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin hän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka ei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut kunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä syystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten toiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi sydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole tehneet hänen suhteensa — siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä etsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin niitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina, ryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin säilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä tyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet "kultaisen taljan" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä luulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat evankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan palaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä palaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut haaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja sentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja laivani, ennenkuin vesille lähden.
Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän viimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka sijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti, St. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!
Mutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin. Talvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta. Eisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin leikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille ja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua melkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja, ennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin sydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka iloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat mustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle. Esinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä päätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni olivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi minua.
Mutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä loppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin joutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että näkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa poikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen honkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta minä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin Erfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli tyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä, mutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään ihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa metsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin matkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka, arvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle, jossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle paikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui liian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta tolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja taulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka vaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä en paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta tuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi vastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa, romansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli tekeillä.
Mutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä lempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan pitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi, syntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut milloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui metsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut, joka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se pelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä muistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista syntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä kertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja minussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä, näyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut syntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet minua? — ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko mailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös Jumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen puoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot on syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta valta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni — laiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni, puolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä ylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia — enkö minä kenties myöskin turhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni kaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri liene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja huolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa, niinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea siis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy, ja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun rippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin sinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun hyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla varma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja siis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön, joka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien synnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?
Tämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti aukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni kiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.
Sillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit, joita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan myöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä perusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä suojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien perkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan lumelta.
Näytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään ollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi katsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen, joka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä kaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka todella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä tavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein elämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua mitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta huokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että todellinen synninpäästö lähtisi niistä.
Mutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.
Mikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi? Mikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi milloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse suhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että ristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin, "ennenkuin jätin lapsenkenkäni", voisivat kerran vielä käydä valkoisiksi ja puhtaiksi?
Silloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta, luostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota useat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että kaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne sitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat? Näitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän pelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä kolea ääni kuului kuiskaavan: "jos Jumala on sinua vastaan ja pyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka ketäkään muuta auttaa?" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä mieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta syntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton synti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin loppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta kuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä, Uskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja kaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä näytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja Paternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget erittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista yksistänsä sanoissa "Isä meidän" ja "syntien anteeksi-antamus" — sitä minä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.
Ja niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin punertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin Jumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.
Mutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön kauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja tuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut elämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja perkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten omaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki minun menestykseni voisi poistaa?
Kuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän keveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat ovat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä saloilla.
Oli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.
Minulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther, ja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita. Häntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit toivovat hänestä paljon.
Hän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo, että hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen neuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät minulle.
Hänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin tutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä sääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi ovien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut perheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein onnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja Martin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin jäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen edessänsä.
Erfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina muut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan yksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai kolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat tutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja Romalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä hiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä Erfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan laitoksemme.
Humanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat hyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat usein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita heidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi "köyhyyden ylistys." Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä kokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä. Kerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka saattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti pahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja hänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa Italiasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle, että "ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla ja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna, Ceres, Proserpina, Tellus, Maria." Mutta hän varoittaa oppilaitansa julkisesti näistä asioista puhumasta. "Ne ovat salassa pidettävät", hän sanoo, "niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää satujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on parhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun sanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa."
Mutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin halveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja pyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi luurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta niinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia pelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan työntekiä- vaan laiskurimehiläisten.
Jos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he arvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan salaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun katsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa tyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä totta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja juhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia leikkejä elikkä arvoituksia.
Tämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän tutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen luontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin uljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä hyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei siedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan taikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.
Etupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman kirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita ja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa opin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja virvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on. Muutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan, jossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea nähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski kiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka laski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen lauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä häviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan kaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi takaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun tunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka sekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan leimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian paljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä yhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä kohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla voimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat yhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen pakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko niitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää, että jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.
Minä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi asianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän on ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther levollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä tarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on, luullakseni, usein asianajajan toimi.
Epäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä mailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen elämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan yhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen luontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen ihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi kaikille.
Vaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet tarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka näyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat katsoneet syvältä itseensä taikka elämään.
Hän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan laiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme minä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän ollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä? Kenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja hirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä syvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen huolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää? Sydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin tuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun takana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti valaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.
Jospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin — taikka, oli se mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta vuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien salaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään, emme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät kryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja joissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit makaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse. Kaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista maan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus sekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy ylistyshymneihin.
Erfurtissa, Huhtikuulla 1503.
Me olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä varsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme astumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä toivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme olivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja ja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki, jossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.
Mutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin tapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti vuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien talonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan. Kun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava sidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän onnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen luonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi uudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt kaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan Pyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee surut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen, jolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa, joka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin turvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin kääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä asiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen kiinnittivät haavan ja veri seisattui.
Monta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties hän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, "ijankaikkisen Isän ijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän", sinä näet, että minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja armahda minua, sinun syntistä lastasi.
Erfurtissa, Kesäkuulla 1503.
Martin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas ylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat hänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt kokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene niitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa ja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini näkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä kärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan huolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika, ennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku Elsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat voimat kuluvat vähitellen pois.
Itse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että "nuorten tulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset kärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa enemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee vaivoja." Hän sanoo myöskin: "Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä mahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat kuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette niissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja, jotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka ovat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että nyt ovat ylhäisiä miehiä."
Mutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin elämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin kiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen, että minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät hyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei mikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan huojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä. Ei vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä tietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon, joka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas sotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa saavansa hyödyttää ketään.
Se alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi nämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi minut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän oli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä Eisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen ja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka ovat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee muuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat varansa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla antelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.
Minusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen syönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla ajattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä kotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei milloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja tällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan kokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi sitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin näki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja muitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme ottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva von Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon leipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden leipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.
Erfurtissa, Heinäkuulla 1503.
Minulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka, toivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen tuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä on teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka suuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä säännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta laiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel eteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii helposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.
Me (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa vaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne rukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy nousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on pitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta tässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla, ehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata Miserere'ä hautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta. Tätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa, varsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella Neitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa Marian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki, kivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen astumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten ohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa heidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa takaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.
Elokuulla 1503.
Martin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat hyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä kumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki odottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin tohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi. Mutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa, herätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi hengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi tuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden varmalla äänellä:
"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala tekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota Herra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän aikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka suuttumatta kärsivät."
Näillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla ajattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät lausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille ja sielulle.
Erfurtissa, Elokuulla 1503.
Martin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt.
Hyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen lohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja huolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun nuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu niitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin, mitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.
Mailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla puolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo Vanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten — muinaisten klassikkojen — kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt harrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi uusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen viisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin että alhaisiin.
Niin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu ilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää siltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta, ikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi eikä liian hyvää uskottavaksi.
Hyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä kilpakentän päässä — kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen tyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan joku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?
Ja mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon häneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee kuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän laakereita vai palmun-oksia?
Kun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin kaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen sujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan seppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen väittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa tuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen, joka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele sankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää, missä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.
Mutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää hetkeä.