III.
Elsan aikakirja.
Eisenachissa 1504.
Minä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä ajasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen kirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna monta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko myydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen sydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.
Äidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja minunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja kuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata, että köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka kaikkein vähimmin parannusta kaipaa.
Syyskuulla 1504.
Isä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä
Eva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.
Menneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi. Minä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä me tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä kauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät silmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa sinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan asiaasi.
Niinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme päivällisiä:
"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on tullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen poikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä pikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä olen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta. Se ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja paitsi sitä", hän lisäsi puollustaen itseään, "se ehkä lopulta saattaa meidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan voisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan jälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta kallista perikalua muassansa."
Nämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen siten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä, mailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:
"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas siunaa sinua varmaan siitä."
"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!" sanoi äidin-äitimme nuristen; "mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole puhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on kyllä", hän lisäsi vähän äkäisesti, "sijaa kaikille perhe-juveleille, joita nuori perintöläisemme tuonee muassaan."
Tavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.
"Kallis äidin-äiti", hän sanoi, "taivas palkitsee meidät epäilemättä; ja paitsi sitä, te tiedätte, me saamme nyt ruveta elämään vähän isommasti, kun olemme pääsneet veloistamme."
"Ei ole, luullakseni, epäilemistäkään", vastasi äitimme, "että taivas maksaa teidät; vaan sitä käy mielestäni hyvin epäileminen, tuleeko makso käyvässä rahassa."
Mutta luultavasti hän pelkäsi, mitä tämmöinen epäilevä arvelu vaikuttaisi lapsissa, ja lisäsi vähän näreästi, mutta lempeällä äänellä:
"Anna tuo pikku raukan tulla. Saaneehan hänelle sijaa ennen pitkää tavalla taikka toisella. Vanhat hiipivät ulos kirkkomaahan, sillä välin kuin nuoret hyppivät porstuan ovesta sisään."
Ja muutamien päivien perästä pikku Eva tuli; vaikka, paha kyllä, ilman mitään perhe-juveleja. Mutta pyhimykset varjelkoot, että minä joutuisin ahneeksi taikka saidaksi ja kadehtisin orvon leipää!
Ja kuka olisi hennonut olla pikku Evaa tervetulleeksi toivottamatta? Kun hän nukkuu minun vuoteessani, kultaiset hiukset pään-alaisella, pitkät silmänripset varjoten poskea, joka on punainen unesta ja nojautuu hänen pyöreään, valkoiseen käteensä, kuka raskisi toivoa häntä pois? Ja kun sammutan lampun (niinkuin minun pian täytyy tehdä) ja laskeun hänen viereensä, hän puoleksi herää sydäntäni lähentyäksensä ja kuiskaisee unissansa: "oma Elsa, kultani!" Enkä minä voi toivoa häntä pois enemmän kuin haltia-enkeliänikään. Mutta todella luulen, että hän on joku sen kaltainen olento.
Hän ei ole täyteen kymmentä vuotta; mutta kun hän on ainoa lapsi ja yhä on kasvanut vanhempien seurassa, on hänellä tyven, varovainen käytöstapa ja omituinen, ajattelevainen yksitotisuus, joka ihmeellisellä sulolla ilmaantuu hänen kirkkaissa, viattomissa lapsen kasvoissaan.
Ensiksi hän näytti vähän vieraksuvan meidän lapsia, erittäin poikia, ja liikkui ympäri joka paikassa äitini vieressä, johon hän kohta alusta turvasi. Hän ei lähestynyt yhtä suoraan äidin-äitiämme, joka ei erittäin sydämellisesti ottanut häntä vastaan; mutta toisena iltana tulonsa jälkeen hän uskaliaasti nosti vähäisen tuolinsa äidin-äitini luo ja istuutuen hänen jalkainsa juureen laski molemmat pikkuiset, hienot kätensä tämän rakkaille, ohuille, vanhoille käsille ja sanoi:
"Teidän täytyy pitää minusta, sillä minä aion pitää teistä oikein paljon. Te olette iso-tätini näköinen."
Ja, kumma kyllä, äidin-äitimme näytti tulevan aivan hyvillensä, ja siitä asti he ovat olleet hartaat ystävät. Hän todella hallitsee meitä kaikkia eikä löydy ketään perheessämme, joka ei näytä katsovan hänen huomiotansa suosion osoitukseksi. Olisi hupaista tietää, tuntuisiko Fritzistä samalta!
Isämme sallii hänen istua kirjapainossansa, kun hän askaroitsee kokeissansa. Siihen hän ei ole milloinkaan meille antanut lupaa. Hän kiipee ylös akkunalavitsalle ja katselee isää, niinkuin ymmärtäisi hän kaikki, ja isä puolestaan puhuttelee niinkuin hän luulisi hänen ymmärtävän.
Lisäksi hänellä on kummallinen tapa kertoa pyhimysten legendoja lapsille. Kun äidin-äitimme kertoo niitä, minä ajattelen pyhimyksiä sankareiksi ja sotureiksi. Kun itse koetan jutella niitä, minä varon, että teen ne liiaksi satujen kaltaisiksi. Mutta kun pikku Eva puhuu St. Agnesista tai St. Katarinasta, hänen äänensä muuttuu lempeäksi ja syväksi kuin kirkkosoitto; ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi ja ihaniksi, niinkuin lapsi-enkelein tauluissa; ja hänen silmänsä ikäänkuin katsovat taivaasen. Soisin, että Fritz saisi kuunnella häntä. Minä luulen, että Eva on juuri, mitä pyhimykset olivat, kun olivat pieninä lapsina, paitsi sen kummallisen, tyvenen tavan puolesta, jolla hän saa kaikki tekemään, mitä hän tahtoo. Jos St. Elisabet olisi ollut pikku Evan kaltainen tässä kohden, minä tuskin luulen, että vanha maakreivinna olisi rohjennut olla niin tyly häntä vastaan. Kukaties pikku Evan on määrä olla pyhimys meidän joukossamme; ja sillä, että autamme häntä, me ehkä parhaiten miellytämme Jumalaa ja pääsemme viimein johonkin halpaan paikkaan taivaasen.
Eisenachissa, Joulukuulla.
Se lohduttaa suuresti, kun Fritz kirjoittaa niin reippaasti. Hän näyttää olevan täynnänsä toiveita tulevaisuuden suhteen ja on jo saanut paikan jossakin oivallisessa laitoksessa, jossa hän sanoo elävänsä niinkuin kardinali eikä ollenkaan tarvitsevansa muitten apua. Tämä on hyvin ilahuttavaa. Martin Luther on myöskin tulemallansa oikein suureksi mieheksi; niin Fritz kertoo. Vaikea on ymmärtää tätä; hän näytti olevan aivan muitten kaltainen; me olemme kaikki keskenämme niin tutut ja hän puhuu meidän kanssamme varsin yksinkertaisella, ystävällisellä tavalla — ei oppineilla sanoilla eikä syvistä, pimeistä asioista, niinkuin muut viisaat miehet, jotka minä tunnen. Tosin meitä aina viehättää, kun kuuntelemme häntä, mutta jokainen voi käsittää kaikki, mitä hän sanoo — minäkin; niin ettei ole mikään helppo asia ajatella häntä filosofiksi ja suureksi mieheksi. Minä luulen, että viisaat miehet ovat niinkuin pyhimykset: ei sitä oikein ymmärrä, mitä ne ovat, ennenkuin ovat vähän kauempana meistä.
Olisi hauska tietää, minkälainen suuri mies Martin Lutherista tulee. Yhtäkö suuri kuin meidän pormestarimme taikka mestari Trebonius? Kukaties vielä suurempi kuin he; vieläpä niinkin suuri kuin vaaliruhtinaan sihteeri, joka kävi isämme luona hänen keksintöjänsä katsomassa. Mutta mielihyvällä sitä ajattelee, erittäin Fritzin tähden; sillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Martin koskaan unhota vanhoja ystäviä.
Minä en saata oikein ymmärtää Evan uskontoa. Se näyttää tekevän hänet onnelliseksi. Minä en luule, että hän pelkää Jumalaa eikä edes rippiä. Hän näyttää ihastelevan kirkonkäyntiä niinkuin joutopäivää metsässä; eikä Jesuksen nimi näytä kauhealta, vaan kalliilta hänelle, niinkuin Jumalan suloisen äidin nimi on minulle. Mitä on kovin vaikea ymmärtää. Minä luulen, ettei hän juuri paljon pelkää viimeistä tuomiotakaan; ja tässä on syy, miksi niin luulen: — kun pari yötä takaperin molemmat heräsimme rajusta ukkosen ilmasta, minä kätkin kasvoni vaatteisin, etten näkisi salamoita, kunnes kuulin lasten itkevän lähihuoneessa ja tietysti nousin heitä rauhoittamaan, sillä äitimme oli ollut kovin väsynyt sinä päivänä ja minä toivoin hänen paraikaa nukkuvan. Kun olin laulanut ja puhutellut pikkusia ja istunut heidän vieressään, siksi kuin olivat nukkuneet, palasin minä huoneesemme, vavisten koko ruumiissani; mutta minä tapasin Evan polvillansa vuoteen vieressä. Hän oli painanut krucifixin rintaansa vastaan ja näytti yhtä tyveneltä ja onnelliselta, kuin jos ukontulet olisivat olleet aamuisen auringon säteet.
Hän nousi seisaallensa, kun minä astuin sisään; ja kun taas olin turvallisesti päässyt vuoteeseni ja kiertänyt käsivarteni hänen ympärillensä ja myrsky oli laantunut vähäisen, minä sanoin:
"Eva, etkö sinä pelkää salamoita?"
"Minä ajattelin, että se ehkä vahingoittaisi meitä, Elsa serkkuni", hän vastasi; "ja siitä syystä minä rukoilin Jumalaa."
"Mutta Eva", minä lausuin, "jos ukkonen olisi yli-enkelin ääni! Minä aina pelkään, että jokainen ukkosen ilma on ehkä vihan päivän alku — tuo kauhea tuomion päivä. Mitä sinä silloin tekisit?"
Hän oli tuokion ääneti, mutta sanoi sitten:
"Minä luulen, että ottaisin krucifixin ja rukoilisin ja koettaisin pyytää Herraa Kristusta muistamaan, että hän kerta kuoli ristinpuussa meidän tähtemme. Minä luulen, että hän armahtaisi meitä, jos niin tekisimme. Paitsi sitä, Elsa serkkuni", hän lisäsi vähän ajan perästä, "minulla on eräs lause, joka aina lohduttaa minua. Isäni opetti sen minulle, kun olin aivan pikkuinen tyttö, vankihuoneessa, ennenkuin hän kuoli. Minä en muista koko lausetta, mutta näitä sanoja minä en ole milloinkaan unhottanut: Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa. Sitä oli enemmän, vaikka olen unhottanut sen; mutta tämän osan minä aina muistin, koska olin isäni ainoa lapsi, ja hän rakasti minua sydämestään. Minä en tiedä tarkoilleen, mitä kaikkia se merkitsee, mutta sen minä tiedän, että ne ovat Jumalan sanat, ja minä uskon vakaasti niitten merkitsevän, että Jumala rakastaa meitä hyvin paljon ja että hän on jollakin lailla isäni kaltainen.
"Minä tiedän", vastasin minä, "että Uskontunnustus sanoo: 'minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaasen', mutta minä en koskaan ajatellut, että Kaikkivaltias Isä tarkoittaisi jotakin meidän oman isämme kaltaista. Minun mielestäni se tarkoitti vaan, että Jumala on hyvin suuri, että me kaikki kuulumme Hänelle ja että meidän tulee rakastaa Häntä. Oletko varma siitä, Eva, jotta se tarkoittaa, että Hän rakastaa meitä?"
"Minä luulen niin, Elsa", vastasi Eva.
"Kukaties se tarkoittaa, että Hän rakastaa sinua, Eva", minä kysyin. "Mutta sinä olet hyvä lapsi ja olet, luullakseni, aina niin ollut; ja me tiedämme kaikki, että Jumala rakastaa semmoisia ihmisiä, jotka ovat hyvät. Tuo lause, näetkö, ei sano mitään siitä, että Jumala rakastaa semmoisia, jotka eivät ole hyvät. Juuri sen vuoksi, etten tosiaan varmaan tiedä, teenkö sitä, mikä Hänelle on otollinen, pelkään minä Jumalaa ja tuomion päivää."
Eva oli hetken ääneti, ja sitten hän lausui:
"Minä soisin muistavani lauseen loppupuolen. Kenties siinä olisi selitys."
"Mistä se lause on saatu, Eva?" minä kysyin. "Kukaties me löydämme sen. Luuletko, että Jumala sanoi sen isällesi taivaassa jossakin näyssä taikka unissa, niinkuin hän puhuu pyhimyksille?"
"Sitä minä en luule, serkku", hän vastasi miettien; "sillä isäni sanoi, että se seisoi eräässä kirjassa, josta hän ilmoitti minulle, missä se oli löydettävä, kun hän oli kuollut. Mutta kun minä löysin kirjan, yksi pappi vei sen minulta ja sanoi, ettei se ollut mikään hyvä kirja vähäisille tytöille; enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Niin minulla ei ole muuta kuin tämä lauseeni, Elsa serkku. Minä soisin, että se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut."
Minä suutelin suosikkiamme ja toivotin hänelle hyvää yötä; mutta minä en saanut nukutuksi. Minua halutti nähdä tuo kirja. Mutta kenties se ei kuitenkaan ole mikään hyvä kirja; sillä (vaikka ei Eva sitä tiedä) minä kuulin äidin-äitini sanovan, että hänen isänsä oli Hussiti ja kuoli mestauslavalla, sen vuoksi että hänellä oli väärä usko.
Aamulla Eva oli hereillä ennen minua. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat minua, ja samalla, kuin minä heräsin, hän lausui:
"Elsa serkkuni, minä luulen, että tuon lauseen loppupuoli jollakin tapaa koskee krucifixiä; sillä minä ajattelen aina niitä yhtä haavaa. Sinä tiedät, että Herra Jesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja että hän kuoli ristin puussa meidän tähtemme."
Ja hän nousi ylös, puki päällensä ja sanoi menevänsä aamumessuun rukoilemaan minun puolestani, että minä en olisi peloissani, kun vasta ukkonen käy. Se on epäilemättä totta, minä olen varma siitä, että risti ja Kristuksen kärsiminen ovat aiotut joksikin hyväksi meille; mutta siinä tapauksessa ne voivat ainoastaan hyödyttää niitä, jotka ovat Jumalan mieleen, mutta kuinka voi olla Hänen mieleensä, sitä juuri on kovin vaikea ymmärtää.
Minä en kuitenkaan saata ajatella, että Evan usko jollakin lailla on väärä, sillä hän on niin jumalinen ja niin hyvä. Hän menee aina säännöllisesti ripittämään itseään ja käy kirkossa aamumessussa ja monesti muutoinkin. Minä olen myöskin usein tavannut hänet rukoilemasta krucifixin taikka Pyhän Neitsyen ja Lapsen kuvan edessä kotonamme. Jumalisuus näyttää todella olevan hänen varsinainen ilonsa, niinkuin St. Elisabetistakin sanotaan.
Mitä minuun itseen tulee, on minulla kovin paljon tekemistä kirjapainon, talouden, kalliin äitimme kivulloisuuden, pikku lapsen ja poikien tähden, jotka repivät vaatteensa niin julmasti, että minä yhä enemmän tunnen, kuin minun on kokonaan turha koskaan pyrkiä minkään pyhimyksen kaltaiseksi — jollei juuri St. Kristoferin, jonka legenda aivan usein on lohduttanut minua, kun äidin-äitimme kertoi sitä meille, joka tapahtui tällä lailla:
Offerus oli sotamies ja pakana, joka eli Kanaan maalla. Hän oli kaksitoista kyynärää pitkä. Hänen ei tehnyt mieli totella, vaan käskeä. Hän ei katsonut, mitä vahinkoa hän teki muille, vaan eli rajusti, ahdistaen ja ryöstäen kaikkia, jotka sattuivat yhteen hänen kanssaan. Hän halusi ainoastaan yhtä asiaa — että hän saisi tarjota palvelustansa kaikkein voimallisimmalle; ja kun hän kuuli, että keisari siihen aikaan oli kristikunnan päämies, lausui hän: "herra keisari, tahdotko minut? Minä en myy kenellekään halvemmalla sydänvertani."
Keisari, joka näki hänen Simsonin-voimansa, hänen vankan rintansa ja tukevat nyrkkinsä, vastasi: "jos suostut palvelemaan minua ijäti, Offerus, minä vastaan-otan sinut."
Heti jättiläinen vastasi: "vaikea on luvata ijäti palvella sinua; mutta niin kauan kuin minä olen sinun soturinasi, ei kukaan idässä eikä lännessä ole sinua häiritsevä."
Tämän jälkeen hän vaelsi keisarin kanssa ympäri koko maata, ja keisari oli hyvin mieltynyt häneen. Sotamiehet olivat, niin tappelussa kuin viinan ääressä, viheliäisiä, saamattomia raukkoja Offeruksen rinnalla.
Oli nyt keisarilla harpun-soittaja, joka lauloi aamusta maata-panon aikaan asti; ja milloin hyvänsä vaan keisari oli väsynyt marssista, tämän runoilian täytyi liikuttaa harppunsa kieliä. Eräänä iltana he asettivat leirinsä lähelle jotakin metsää. Keisari söi ja joi iloisesti; harpun-soittaja lauloi hupaisen laulun. Mutta kun hän laulussansa puhui pahasta hengestä, keisari risti silmiänsä. Sanoi Offerus korkealla äänellä kumppanillensa: "mitä tuo on? Mitä leikkiä ruhtinas nyt laskee?" Silloin keisari vastasi: "kuule, Offerus, minä tein tämän sen häijyn paholaisen tähden, jonka sanotaan usein mellastavan tässä metsässä suurella väellä ja voimalla." Tämä näytti kummalliselta Offeruksen mielestä, ja hän sanoi halveksien keisarille: "minun tekee suuresti mieli metsä-sikaa ja hirveä. Mennään tähän metsään ajamaan niitä." Keisari vastasi lempeästi: "ei, Offerus! Älä pyydä niitä tässä metsässä, sillä samalla kuin täytät ruoka-aittasi, ehkä vahingoitat sieluasi." Silloin Offerus niuristeli kasvojansa ja lausui: "Ne ovat happaimia, sanoi kettu pihlajanmarjoja; jos teidän Korkeutenne pelkää paholaista, minä rupean tämän herran palvelukseen, koska hän on mahtavampi kuin te." Tämän perästä hän kylmäkiskoisesti vaati palkkansa, lähti pois ilman mitään erittäin pitkiä jäähyväismenoja ja painoi iloisesti taajimpaan metsään.
Eräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli rakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa ihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla hämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi kolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni nukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti jyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan ratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä juhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: "saadaan nähdä." Sitten he kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi, että hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi puhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin. Kuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata ristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä värisytti ja hän lausui: "kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten." Sanoi Offerus: "minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita", ja joustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. "Kuinka sopimattomasti tehty!" sanoi saatana sävyisesti; "etkö tiedä, että hän, joka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta valtaa?" "Jos niin on laita", lausui Offerus, "ei mikään lupaus sitonut minua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä kaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan." Silloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi matkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian poikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan voinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus jonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi hänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna Karthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti hänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota ja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus vastasi: "heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin luontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki voimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä tavalla sinne." "Suruton mies!" vastasi priori. "Sinun sopii kuitenkin koettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin hyvää tekoa." "Voi! sallikaat minun kuulla", pyysi Offerus; "semmoiseen minulla on voimia." "Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää pilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa eikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli." "Jos tällä tapaa kelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia edestakaisin", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi ruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa virran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin kameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän sanoi: "minä teen työtä ijankaikkista elämää varten." Ja kun nyt useitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi, eräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: "rakas, hyvä, pitkä Offerus, kana minut yli." Offerus oli väsynyt ja uninen, mutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein käsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli tulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen rantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän: "minä näin unta", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta tuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului, tällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: "Offerus, hyvä, rakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli." Kärsivällisesti iäkäs jättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni takaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun kerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja rukoilevana: "hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli". Kolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran poikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla oli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua, oikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä rakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella sormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi. Yhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen leukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli miltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti kuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi lapsen rannalle ja sanoi: "herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä tietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli." Mutta kaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: "tiedä, kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi horjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet kantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi, joka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa viheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan Kristofer." Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi: "minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat; Jumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi." Tuosta lapsi katosi valkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla kasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu. Kolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.
Tämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään muu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla koettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun viimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin pyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: "pikku Elsa, sinä olet tehnyt sen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi — sinun syntisi ovat anteeksi annetut"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja kantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi jälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!
Mutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja kantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein — se se on, joka on niin vaikeata!
Suloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun vähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella palvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun vaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista se olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia hartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!
Eisenachissa, Tammikuulla 1505.
Fritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä on tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka iloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko perheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa heidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa taikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin niinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme asuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut seuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta — esimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan keisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella avara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää ahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida miesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja ajatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin miehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja. St. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja filosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta he eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin Kappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan isoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä naiset eivät pysty tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa on semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka todella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille ruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on vapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa näyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.
Hän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että hän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei ollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran olen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus käyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin näinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa paremmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata ensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.
Minä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin, joka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina vuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me aloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin itselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa jatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme sälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että perheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen sydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen ajattelemista.
Nyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä elämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme tunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia, joista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä aloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja vanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä odottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä minä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään muulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi vuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö minä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta käytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian ylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille, läjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa jaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on juttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli kolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan unohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin minä pakenin tänne yksinäisyyteen.
Fritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset ympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän runous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen lausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka nykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa myöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat kyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista lauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy semmoinen, joka voittaa kaikki urut — molemmissa jälkimäisissä harjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja sitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin Lutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja Polluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella Fritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet aivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen polvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva oli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä. Aluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei, luullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä mitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä, ikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan uutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden alamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa. Ajatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä ylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin on täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä paljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että hän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva, vähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella kuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura nyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St. Katarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo näitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen tämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä kuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi jotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin mielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun kaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä, kun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja taivaasen.
Ei mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on omituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen kuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää hänelle kertomusta vastuksistamme.
Onkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa — rakasta, pikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma rakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin hänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta kalliit hämärän-hetkeni?
No niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein Fritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin pyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun heitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät näytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan — joka on uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä pyhimykseksi.
Eisenachissa, Helmikuulla.
Kun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi vahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:
"Siskoseni, miks'et voi näyttää minulle aikakirjaasi?"
Minun oli mahdoton vastata.
"Sinä olet joutunut kiinni", lisäsi sama ääni. "Luuletko, että minä en tiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro."
Minä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei näyttänyt huomaavan niitä.
"Elsa", hän sanoi, "sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia muita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty. Luuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi siitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja oivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus poikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan? Luuletko", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä, "että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia täynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan, kun tänä aamuna tulin sisään?"
Tietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa ja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi nopeasti matalalla, syvällä äänellä:
"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja keinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän pitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?"
"Oi Fritz", minä nyyhkytin, "minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?"
"Ainakin", hän sanoi "lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee omasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla ja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa omille hartioillesi."
"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?" minä kysyin; "en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn aina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?"
"Tietääkö täti Ursula tämän?" hän kysyi kiivaanpuolisesti.
"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että he moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä kertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä, jonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella kummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas heti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua lähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että ilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää koko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia Espanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se olisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison valtameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä Indianeilta."
Fritz huokasi raskaasti.
"Entä sillä välin?" hän kysyi.
"Sillä välin?" minä vastasin, "tietysti saattaa välisti olla vähän vaikea tulla toimeen."
Hän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:
"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa meille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on toteutettu."
"Silloin emme tietysti", sanoin minä, "kaipaa mitään, vaan jaksamme antaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me tietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule, että Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä näytä koskaan kuulevan rukouksiamme?"
"Olisi suloista ajatella niin, Elsa", sanoi Fritz totisesti; "mutta on kovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka menetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä — varsinkin kun me niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on."
Se ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri keksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma tuumansa on.
Tunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi, kuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama tunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut hyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää kertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!
Tämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja Fritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan ennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes, luullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi. Mutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän minun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa paremmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki asiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla koskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä molempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi säätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme, sisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta taikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin täti Agnes!
Pikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan kieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St. Katarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että kaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että hänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin rakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he Latinaa taivaassa.
Minä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin raamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä, Kreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan, että Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka luulen Jumalan opettaneen heille.
Mutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi, jos Eva olisi oikeassa.
Sillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli, miksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa sillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki paljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten pyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä näin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, he ymmärtävät, joka on suuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin viisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla jumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.