IV.
Otteita Fredrikin aikakirjasta.
Yliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa vanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin, kuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta suuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä heiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä auttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia aterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja myydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että kopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja postilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän elatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin kalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin mielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain lu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut vähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä mukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä lakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka minun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa. Minun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi saavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä työtä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen auttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu minulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä korkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni keskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten klassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin avaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi. Olisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja filosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen elämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut maisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja logikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja vanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon kuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan jotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen) näyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita täällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin yhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on yhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä professorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena omaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen menestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme Eisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on meidän mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme itsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin me edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin koko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää meidän Martin Luther?
Ei niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian kiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä itseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.
Kesäkuulla 1505.
Martin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen kovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on erittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä, että hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se saattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita kysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin kuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota synkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka käsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä unhottaa.
Tänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston kirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli latinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen eläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon enemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka saarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi, olisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää erittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se oli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. "Hän luki sen nopeasti", hän sanoi, "hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska kaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata, että Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi."
Minä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee, että tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana kertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein toivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina. Näyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti kuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme jokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata, niinkuin hurskas lapsi: "puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;" ja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta vaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat kutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja mailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin ihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta Samuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla askelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja olisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme ja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta olisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että kaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala, että maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja epäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa meidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin minä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme Jumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen kiroustansa.
Heinäkuun 12 p. 1505.
Synkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme. Moni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta ja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet kotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat täpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne, jotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua, jonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja vihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta. Taintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin rutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä. Martin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka seuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen mieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut, jotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit tähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy pakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä, että muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen, kuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia, näyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen kasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen tuskin puhutellut häntä.
Heinäkuun 14 p.
Suureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua ja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja viettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto on heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee ilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras varjeluskeino.
Heinäkuun 17 p.
Mitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko yliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat luulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu. Minä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista ja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat alinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.
Hän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit lensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin olisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä; professorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme elämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran vielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme yliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan — elämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja useimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä loistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut arvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei ihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo varma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi meitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.
Meillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa, joissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin suosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli takaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta kului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut, jolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat kuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena aamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat pitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä karkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti evätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita yliopisto oli pannut häneen — toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa, joka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.
Kuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä pettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan, minä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki — ystävälliset muistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset — kaikki oli turhaa.
"Tänään", hän sanoi, "te näette minut; tämän perästä te ette näe minua enää."
Niin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät ystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa toivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia kumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä, kuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä löydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta vastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän valjettua mennyt Augustinin-luostariin.
Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen portinvartia ilmestyi.
"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.
"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme jonkunlaista voitonriemua.
"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.
"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.
Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei kuukauteen aikaan kumminkaan."
Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä hiiskaustakaan kuultu.
"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi niin äänetön."
Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa — hän ei ollut niihin enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.
Kun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta tapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan niinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat — skolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset — olivat huolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä. Katsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta, Virgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa. Sillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa huoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen huoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: "se on mestari Martin'in maisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen vanhemmillensa Mansfeldiin."
Rintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli työskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon hänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta mielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut itsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein rakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme pitää yhteyttä — ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me saamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla heidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa asuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on tahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt kiusaus Martin Lutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän, äidin taikka ystävän eteen.
Vaan kuitenkin, jos hän on oikeassa — jos voi kurittaa lihansa, jos voi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla — se on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä katoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat pitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.
Eikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin hovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha — niin sanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä, jos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos hän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin selvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on niin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!
Heinäkuun 19 p.
Nämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin Luther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat munkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa äkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset, erittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, — Humanistat — nauravat kuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin — jopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me, jotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee tosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin mailmaan.
Nyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin pari viikkoa.
Tämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä Erfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli kokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella painanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi toisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat hyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli kiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet huumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi sielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti hänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen leimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa niihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja ensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin tuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä kuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi kertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen sielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun henkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia rukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi polvillensa — hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan: "auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi."
Myrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat lausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta, kaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä hautausvirsi.
Hän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei puhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi tukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen ajatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän itse on karttanut meitä.
Hän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston rehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen Fransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja esittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi heille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä oli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli kieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti voidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja munkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren kanssa; hänen tuli "luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin juureen." "Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo", he sanoivat, "ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Mailmaan jääminen oli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.
Muutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista, vahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.
Eikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä epäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla olisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin jumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä, Jumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on semmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä semmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi kestänyt nämät kaikki.
Martin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään hyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan keskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä talonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa mailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista. Tyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin, koko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta kun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän hautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli kauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on varmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia hänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista. Epäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena kuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan velvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa vanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä Maria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!
Joulukuulla 1505.
Tänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä. Munkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja päähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla. Lumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut mikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä katselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki lahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän seisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun hän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun silmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!
Minä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen hänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä, kun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata, ja lausuen hiljaan latinaksi "Gratias" yritti lähteä pois.
"Martin", minä lausuin, "etkö sinä tunne minua?"
"Minä olen luostarin palveluksessa", hän vastasi. "Haasteleminen ja viipyminen sotii sääntöjä vastaan."
Vaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.
"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!" minä sanoin.
Hän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun joku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi leppeästi: "Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän antaa", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja silmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden ja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta poskilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa, sisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se näytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa — eikä sitä, joka lämmittää ja ilahuttaa.
He ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet, joka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja kaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten kanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja taitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa nöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi? Niitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen taikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan, että veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu voi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin riuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden kuluessa.
Minä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen, sentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin hänet.
Mutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos hän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii epäilemättä kestää kaikkia taisteloita!
Heinäkuussa 1506.
Veli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin nimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat läsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa Augustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan, miellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja vilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja vähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin syrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin astuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun päänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:
"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle Kaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni, joka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin Eremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille seuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka mainitun St. Augustinin säännön mukaan."
Nyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen kuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja samalla kaikki munkit aloittivat virttä: "Veni Sancte Spiritus" (O Pyhä Henki tule).
Hän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit saattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen suudelmalla.
Hän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän veljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin edessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon laivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen esiripun kautta!
Ijäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön salpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen ulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin, mutta ei nyt, ei vievä!
Tammikuulla 1507.
Minä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt joulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä olen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni, kyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka oppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä kieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että hänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä hyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen katse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten kappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen sydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä enkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen hymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja saattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.
Hän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt vanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta osoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja pyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa erittäin St. Bernhardin "Jesu Dulcis Memoria" ja hänen "Salve Caput Cruentatum;" mutta muutamat "Dies Irae'n" värsyt ovat myöskin varsin usein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän niitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin niinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:
"Querens me sedisti lassus",
taikka
_Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,
Conditor omnipotens, Rex universorum;
Quis jam actus sufficit mirari gestorum,
Quae te ferre compulit salus miserorum?
Te de coelo caritas traxit animorum,
Pro quibus palatium deserens praeclarum,
Miseram ingrediens vallem lacrymarum,
Opus durum suscipis, et iter amarum_.
Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,
Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,
Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,
Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?
Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,
Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,
Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,
Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.
Muinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin suloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla lapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään kuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä lapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat hänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta, kun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.
Yksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi lause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti hänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan jälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause oli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.
Minä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen isänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti. Täytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse kertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän mainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä suureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten vahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän saksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri paljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti kukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin muutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on kerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan saatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan. Melkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan, kuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut väärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva pelastettiin.
Erfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.
Tänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon Martin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä päivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri juhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin rahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan läsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän ei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole suostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä myöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa lempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat alttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka kaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä, meni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä, taika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä neuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota velvollisuus sentään olisi vaatinut!
Kun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa, antoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla lahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille kahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä florinia.
Tehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi papinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi antamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua suuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä pyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan hän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen ympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa miestä ei saatu taipumaan.
"Kallis isä", Martin lausui, "miksi vastustit minun päätöstäni ruveta munkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole leppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää."
Minun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot erittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther vastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat:
"Etkö sinä koskaan ole kuullut, että pojan tulee olla kuuliainen vanhemmillensa? Entä te, oppineet herrat, ettekö koskaan ole raamatusta lukeneet: 'Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi?' Jumala suokoon, ettei niitä merkkejä, joista te puhutte, havaittaisi saatanan petollisiksi juoniksi."
Veli Martin ei koettanut puollustaa itseään. Katkera tuska ilmestyi hänen kasvoissaan, ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä; mutta hän pysyi aivan ääneti.
Hän on kuitenkin pappi; hän on varustettu semmoisella voimalla, joka ei ole annettu pyhille enkeleillekään — hän voi muuttaa leivän Jumalaksi — voi uhrata elävien ja kuolleitten puolesta.
Hän pääsee taivaan esipihan sisempään piiriin.
Hän on siinä pyhässä laivassa, jonka kuvan hän kerta näki Magdeburgissa ja jossa papit ja munkit purjehtivat hyvässä turvassa keskellä hukkuvaa mailmaa. Ja mikä vielä enempi on, hän saattaa itse tässä turvallisessa ja pyhässä laivassa notkistua alas ja pelastaa menehtyviä ihmisiä, ehkäpä toimittaa sanomatonta siunausta sen saman isän sielulle, jonka sanat niin loukkasivat häntä.
Semmoista tarkoitusta varten hän kestäköön, että nuoli lävistää hänen sydäntänsä. Eiköhän miekka lävistänyt sinun sydäntäsi, oi lohdutusten murheellinen Äiti?
Hän on varma kutsumuksestansa. Hän ei ajattele, niinkuin me mailmassa niin usein saamme ajatella: "Jumalako vai paha henki johdattaa minua? Vastustanko hänen korkeampaa käskyänsä, kun täytän vaan jokapäiväistä nöyrää velvollisuutta? Tuotanto minä siunausta vai kirousta niille, joita rakastan?"
Veli Martin'illa ei suinkaan ole mitään näitä hämmentäviä epäilyksiä. Saattaa hyvin kestää kaikkia muita tuskia, jotka kohtaavat häntä Jumalan teillä, ja sentähden, että hän on valinnut nämät. Ei hänen kumminkaan tarvitse kuunnella semmoisia kertomuksia, joita minä olen nykyisin kuullut eräältä nuorelta ritarilta, Ulrich von Hutten'ilta, joka tätä nykyä opiskelee täällä ja tietää jutella semmoisia asioita munkeista, papeista ja piispoista itse Romassakin, että pian ajattelee, jotta kaikki, mitä ei silmin näe, on petosta ja koko uskonto pelkkää valhetta.