V.

Elsan aikakirja.

Tammikuulla 1510.

Meillä on kauhea aika mennyt ohitse; jos se todella on ohitse!

Rutto on liikkunut Eisenachissa; ja voi! on täällä vielä.

Fritz tuli kotiin jouluksi, niinkuin tavallisesti. Juuri ennenkuin hän lähti Erfurtista, oli rutto ilmestynyt yliopistossa. Mutta hän ei tietänyt siitä. Kun hän ensiksi tuli tänne, näytti hän aivan terveeltä ja oli varsin virkeänä; mutta seuraavana päivänä hän valitti vilua ja kylmän väreitä ynnä päänkivistystä, joka eneni iltapuolella. Hänen silmänsä alkoivat nyt käydä tuijottaviksi ja himmeiksi eikä hän kyennyt kauan puhumaan taikka ajattelemaan selvästi.

Minä näin, että äiti katseli häntä levottomasti sinä iltana; ja kun hän myöhemmin huomasi, että Fritzin kädet olivat kuumat, sanoi hän aivan tyvenesti, että hän aikoi valvoa yön hänen luonaan. Aluksi Fritz väitti vähän vastaan, mutta hän näytti olevan liian heikko pitämään kiinni mistäkään päätöksestä; ja kun hän nousi, maata mennäksensä, hän horjui vähäisen ja sanoi, että tuntui, niinkuin hänen päätänsä huimaisi, jonka vuoksi äiti tarttui hänen käsivarteensa ja saatti hänet hänen huoneesensa.

En minä kuitenkaan ollut huolestunut; mutta kun Eva ja minä tulimme huoneesemme, hän lausui sillä tyvenellä, vakuuttavalla tavalla, joka hänellä oli jo lapsena, samalla kuin hän loi isot silmänsä minuun:

"Elsa serkku, Fritz on kovin kipeä."

"En minä sitä usko, Eva", minä sanoin; "eikä kukaan niin pian tulisi levottomaksi hänen tähtensä kuin minä. Hän kylmäsi itsensä Erfurtista tullessaan. Sinä tiedät, että oli jo myöhäinen, kun hän saapui tänne, ja satoi lujasti lunta, ja hän oli niin iloinen, kun hän sai nähdä meidät, ja niin halukas puhumaan, että hän ei tahtonut muuttaa vaatteita. Se on vaan vähäinen vilustus. Paitsi sitä oli äiti aivan levollinen, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Minä en luule, että hän pelkää mitään. Hän vaan valvoo tunnin tai pari Fritzin tykönä, siksikuin hän näkee hänen nukkuvan."

"Etkö sinä, Elsa, nähnyt", vastasi "että äidin huulet vapisivat, kun hän kääntyi ja sanoi meille hyvää yötä?"

"En, Eva", minä lausuin; "minä katselin Fritziä."

Ja sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva, kuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin Fritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen, ennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän. Evan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin kovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista varhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi, ennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut puoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli lamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin kalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti täydelleen heräsin,

"Elsa", hän sanoi, "mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä noutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako isäänne!" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti huoneesta.

Minä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet päällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna vuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän oli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin ympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.

"Mikä nyt on, serkku Elsa?" hän kysyi. "Kun menin hetkeksi Fritzin huoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se tuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun askeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä — minä astuin niin hiljalleen — sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti kiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta sinä saat mennä, Elsa", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton hänessä. "Mene katsomaan häntä."

Minä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja katkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan alallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet kiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat. Kuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se poltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset. Minä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi Fritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea, ikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias tylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.

Vihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti mirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän veti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.

"Aivan selvää!" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi mustan paiseen siinä. "Se on rutto!"

Äitini seurasi häntä oven luo.

"Suokaat anteeksi, rouva", hän sanoi; "henki on kallis, ja minä ehkä levitän taudin kaupunkiin."

"Eikö voi mitään tehdä?" äiti kysyi.

"Eipä paljon!" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja liikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo. "Minä olen koskenut häntä", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään, että hän oli mennyt vaaraan; "onnettomuus on varmaan jo tapahtunut." Ja ottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.

Kun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:

"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa täällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin lämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan sisään! ja," hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, "älkäät antako hänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi katsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan muu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä."

Kun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz houraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän sanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen lääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: "rutto! rutto! Minä olen saattanut kirouksen omaisilleni!" Sitten hän taas houraili, ja pyysi oudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan anteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan pyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.

Oli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää häntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin, jotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta toisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen huoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas taakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi ovella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut. Ennenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen käteeni, lausui:

"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; — jos hän kuolee, anna minun nähdä hänet kerta vielä."

"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!"

"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?" hän lausui; "minä en pelkää kuolemaa."

"Ajattele isää ja lapsia, Eva", minä sanoin; "jos rutto rupee äitiin ja minuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?"

"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan", vastasi hän aivan tyvenesti; "lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen luokseen."

Ja minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni ja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini käsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää koettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.

Kun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä nuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui — nukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en uskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää Neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja säästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä olin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä tointua.

Äidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; "jollei", hän lisäsi, "lääkäri ole erehtynyt!"

Fritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona kuin lapsi.

Oli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä tyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai rauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen sydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa levollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi, ojentaen kättänsä minulle:

"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä; mene lepäämään."

"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua", minä vastasin, "ja näen, että olet parempi."

Hänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen ruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja samoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että äitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut alas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin Fritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme vaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja seuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä, kunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä tahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi häntä pois ja sanoi:

"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin hänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!"

Eva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen, hämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna hänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen tyyntyvän.

Minä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.

"Voi, Elsa", hän lausui, "kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että hän edes nyt saa elää?"

Minä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi minussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt verkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli Fritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun Fritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin samat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät hänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut mitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja nyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja hourailevilla aivoilla.

Päivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei kauemmin.

Toisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin seisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota milloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi akkunasta minuun.

"Elsa", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?"

"Viikon päivät", minä vastasin. "Siinä poltetaan cypressiä, katajaa, mirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman."

"Minä tunnen ne liian hyvin", hän sanoi. "Entä, Elsa", hän jatkoi, "miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?"

"Häneltä on kuollut kaksi lasta", minä sanoin.

"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?" hän kysyi.

"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni" minä vastasin; "mutta lääkärit toivovat, että pahin aika nyt on ohitse."

"Oi vanhurskas Jumala!" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen kasvonsa; "minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen omaisilleni!"

Hän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään sanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:

"Ketkä ovat tässä talossa kuolleet, Elsa?"

"Ei kukaan, ei kukaan", minä vastasin.

"Ketkä ovat sairastuneet?" hän kysyi.

"Kaikki lapset ja isä ovat terveet", minä sanoin, "ja äiti."

"Eva siis on sairastunut!" hän huudahti — "syyttömät syyllisten sijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka olen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei milloinkaan enään."

Minä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut kokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi koettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan lempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein minä lausuin:

"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!"

"Minä tiedän, että se on Jumala!" hän vastasi niin tuikean katkeralla äänellä, että minä en yrittänytkään puhettani jatkamaan.

Sinä yönä Eva houraili kovasti, kun valvoin hänen luonansa; mutta hänen houreensa olivat kokonaan toista laatua kuin Fritzin. Hänen ajatuksensa näyttivät vierevän ikäänkuin tyvenellä virralla johonkin onnelliseen maahan, jota me emme voineet nähdä. Hän puhui palatsista, kodista, lemuavista lilja-kedoista, joilla valkea-vaatteiset pyhimykset kulkivat soitolla ja laululla, ja Yhdestä, joka toivotti häntä tervetulleeksi. Toisinaan hän myöskin lausui hiljaisesti kappaleita samoista latinaisista virsistä, joita Fritz oli kertonut houreissaan, mutta hänen äänensä oli aivan toisenlainen, aivan lapsellinen ja onnellinen. Jos hän joskus näytti huolestuneelta, se oli silloin, kuin hän näytti kaipaaman joitakuita ja etsivän heitä milloin mistäkin; mutta silloin hän päätti usein, sanoen: "niin, minä tiedän, että he tulevat; minun täytyy odottaa, kunnes he tulevat". — Ja niin hän viimeiseltä meni nukuksiin, ikäänkuin tämä ajatus olisi rauhoittanut häntä.

Minä en hennonut estää häntä nukkumasta, sanoivat lääkärit mitä hyvänsä; hän näytti niin levolliselta, ja hänen huulillaan oli niin onnellinen hymy. Ainoastaan yksi kerta, kun hän oli tällä tapaa maannut aivan tyvenesti tunnin aikaa ja hänen rintansa näytti tuskin kohoavan vienosta hengityksestä, minua alkoi peloittaa, että hän näin sujuisi meiltä pyhien enkelein syliin; ja minä kuiskasin hiljaa: "Eva, armas Eva!"

Hänen huulensa erkanivat vähän, ja hän lausui:

"Ei vielä; odota, kunnes he tulevat."

Nyt hän taas käänsi päätänsä tyynyä vastaan ja alkoi nukkua.

Kun hän heräsi, oli hän täydellä taidolla ja tyvenenä, ja lausui vakaasti:

"Missä äiti on?"

"Hän lepää, Eva kultani."

Vieno tyytyväisyyden hymy ilmestyi hänen huulillaan, ja hän jatkoi katkonaisilla sanoilla:

"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin nähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin tahtoisi nähdä minut kerran vielä."

Minä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa, krucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin vastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä halasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli jälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän ojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.

"Fritz serkku", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi: "sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin paljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun mielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut." Tuosta hän lausui aivan pitkäänsä ja selvästi sanat: niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa. "Minä en, Fritz serkkuni", hän lisäsi, "tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä kyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä kirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun ajattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen."

Fritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät loppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä olin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen vieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.

Tästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa
Fritzille:

"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan pelastanut hänet!"

Mutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista, onnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.

Hän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen laihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse, joka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen hymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.

Semmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen muotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.

Sitten hän sanoi leppeästi: "Jumala siunatkoon sinua, Eva!" ja pusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.

Kun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:

"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain, kuin hän näki sinut."

"Niin", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen kasvoissansa; "minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet."

Mutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja mielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi jättää meidät.

Hän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä tahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä häiritsisi häntä.

Mutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa olivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua alaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä jäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä; vaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi näkyvistä.

Minä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin kertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei hän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se pahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta Fritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla, tyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:

"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että Fritzillä oli hyvät syyt siihen — hyvät, todelliset syyt, niinkuin hänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo oikeaksi."