VI.
Fredrikin kertomus.
St. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.
Peräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi Augustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa. Minä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli minulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki maan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse. Tuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin oleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin ampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa perkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän lause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista ja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin seiniin.
Ja paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan minua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten jättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu minua vanhasta sälyhuoneesta: "Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle, mitä tehdä?" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen aina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä pidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen sieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät päivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden kasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin vaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät puhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan: "jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun puolestasi!" — nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät houkuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään muu asia.
Onko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin kauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö siis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen antanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani — jonka täytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä näkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko vastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on puhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on minulle kuoleman synti?
Kuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni kautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut otollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja kuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja, pelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän martyrinsa kautta ja lausuin: "hurskas Sebastian, niitten nuolten kautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani, ja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi" — eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä ajasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? "Cadent a latere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non appropinquabit." (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä tuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö nämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat meidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?
Hurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta, joka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen kuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten kautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät siitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta, jotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta minua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin kunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon, nosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken omia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua, kun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien surujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani — oi rukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!
St. Scholastica, Helmikuun 10 p.
Minä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen koetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.
Koko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani priorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä jaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.
Matalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä taakka oli — karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen; häirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa; soimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman tahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä hyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.
"Jumalan avulla", rohkenin vastata, "minä koetan."
Silloin priori lausui:
"Me vastaan-otamme sinut siis koetteeksi vuodeksi; ja täyttäköön Jumala sen hyvän työn, jonka Hän on aloittanut sinussa."
Koko veljeskunta vastasi syvällä amen'ella, ja sitten kaikki äänet yhtyivät seuraavaan virteen:
"_Magne Pater Augustine, preces nostras suscipe,
Et per eas conditori nos placare satage,
Atque rege gregem tuum, summum decus praesulum.
Amatorem paupertatis, te collaudant pauperes;
Assertorem veritatis amant veri judices;
Frangis nobis favos mellis de Scripturis disserens.
Quae obscura prius erant nobis plana faciens,
Tu de verbis Salvatoris dulcem panem conficis,
Et propinas potum vitae de psalmorum nectare.
Tu de vita clericorum sanctam scribis regulam,
Quam qui amant et sequuntur, viam tenent regiam,
Atque tuo sancto ductu redeunt ad patriam.
Regi regum salus, vita, decus et imperium;
Trinitati laus et honor sit per omne saeculum,
Qui concives nos ascribat supernorum civium_."
* * * * *
Pyhä isä Augustinus, kuule lasten rukous,
Saata Luojan jalkain juureen meidän halpa suositus,
Hoida, kaitse laumaas, sinä paimenten kaunistus.
Sua, köyhäin suosijata, köyhät kiittää riemuiten,
Tosi tuomarit sua kehuu, puoltajata totuuden;
Mettä, hunajata ja'at sä, raamatusta haastellen.
Mikä hämärää ol' ennen, sen sä selväks' todistat,
Vapahtajan sanoista sa makuleivän valmistat,
Taivaan juomaa meille psalmein elinlähteest' ammennat.
Veljeskunnan seurattavaks' teit sa pyhän ohjelman,
Ken sit' uskoo, harrastaapi, elon saapi hurskahan,
Ja sun johdollasi palaa isän-maansa helmahan.
Onni, voima kuningasten kuninkaalle olkohon,
Kiitost', ylistystä aina kolminaisuus saakohon,
Joka meidät vihdoin viepi autuasten joukkohon.
Kun nämät pyhät sanat olivat lauletut, ne sulasivat kummallisella tavalla yhteen niitten menojen kanssa, joilla minä munkiksi puettiin. Hiukseni leikattiin papillisen tonsurin mukaan; maallinen pukuni riisuttiin pois; noviisin vaatteet asetettiin ylleni; ja minä vyötettiin köydellä, samalla kuin priori hiljaan kuiskasi minulle, että minun tuli uuden pukuni ohessa pukea päälleni uusi ihminen.
Kun sitten virren viimeiset sävelet vaikenivat, minä lankesin polvilleni ja painoin pääni syvälle vastaan-ottaakseni priorin siunausta, joka kuului näin:
"Suokoon Jumala, joka on kääntänyt tämän nuoren miehen pois mailmasta ja antanut hänelle asunnon taivaassa, että hänen jokapäiväinen vaelluksensa olisi hänen kutsumuksellensa sovelias; ja että hän saisi syytä olla kiitollinen siitä, mitä tänä päivänä on tehty."
Munkit veisasivat nyt muutamia värssyjä vastaukseksi ja astuivat sitten juhlallisesti kuoriin, jossa me kaikki laskeusimme maahan hiljaiseen rukoukseen.
Tämän perästä he johdattivat minut luostarin suureen saliin, jossa koko veljeskunta antoi minulle rauhan suudelman.
Kerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti minulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti minut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on määrännyt itsekullekin noviisille.
Näin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä kuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole aikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne eivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan asettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin, mitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman meren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt tahtoni tehdä sen; mutta sydämmeni suhteen, voi! se on hieno kuin hämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel, joka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.
Holhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti vaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan — vähäiset, suuret, suuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä asetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin merkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka lyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin erhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei lankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai tullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita niitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa pöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on: kun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen aikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä vastauksilla.
Vähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä eri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta maahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin läsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta vieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea raamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja sanoa: "Herra olkoon ylistetty lahjoissansa."
Kuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on sietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun mielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne hajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.
Kuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän kuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt mailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole minua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä, niinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin taulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä — todenperäisesti siinä nyt, ja enkö minä tästälähin, kun olen tointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo saavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä taistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?
Pelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni pelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani, itsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa suhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat neitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain yli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole ensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja emmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta synniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin mailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen tähden? Valitanko minä silloin, että kutsumukseni mukaan pidin parempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa pelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin hyväksi?
Silloin! silloin! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä, epäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka, vuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille, mutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!
Kuitenkin minä olen pyhässä laivassa; epäilemättä kaikki muutkin minulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla? Varmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä menee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten kalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla äänillä; sillä he eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He salaisivat tuskansa ja sanoisivat: "mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu sinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo." Elsa, äitini, kaikki sanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät sitä sanomaan!
Oliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa? Jos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä jaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin ajatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka minua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei niitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja katsovat taaksensa, niinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista? — "He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan." Ei mitään poikkeusta, ei mitään rajoitusta — munkki, pappi, pyhimys; jos ken katsoo taaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis joutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka muita auttavat? Kääntyä takaisin, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee, vaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma houkuttelisi minua; mutta katsoa takaisin, kuka voi sitä estää? Jos yksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen, lihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; — minun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla kuollut — kuollut mailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon kaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon. Tuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen punaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista kannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia kaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.
St. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.
Tänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti sentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: "älä pelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista St. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja vaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi sinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät jalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo."
Minä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen kehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa lohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo syntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani. "Julmat, katkerat, häijyt sanat!" minun maallinen sydämeni sanoi; minun syntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään, pelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui vaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi tuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: "poikani, esikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti Jumalalle." Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla kädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen muistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?
Löytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos löytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki pyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni on lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani, nyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini Eisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen leivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi ja yksikseen.
Sitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija, jommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni — semmoinen, joka laiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden? ja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella puolella, onko siinä niin suuri eroitus?
Jospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi minua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa hänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät hänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.
Vaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen luontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi suuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin minun.
Maaliskuun 7 p. — SS. Perpetua ja Felicitas. — Erfurtissa,
Augustinin-luostarissa.
Tänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin omituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja luostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen alla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen heikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja kutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut laita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se ehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset ruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne, jotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni puolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta niinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes heittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka koskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa kivussa.
Kenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä nyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi kuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi, kukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja lähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.
St. Josef. — Maaliskuun 19 p. — Erfurtin Augustinin-luostarissa.
St. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta haltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua tänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu, vaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa, anna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan minulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä taistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.
Täällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja taukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että kalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä minun suhteeni tapahtuu?
Maaliskuun 20 p.
Onkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui eilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä, jotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.
Näyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen sydäntänsä.
Tämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on määrätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä kaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi vaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin hän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin taistelon kestäessä.
Minusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset olisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin, että kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei ole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet aivan samalla tavalla huolestuneina.
Minä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän takaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia. Hänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti vaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili pyhimyksiä aivan hartaasti — valiten, niinkuin minä olen hänen esimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea joka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki messun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän laihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan tahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta mitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti olevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä harjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan tarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus sisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? — vai onko se sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi, josta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?
Rippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä:
"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä puhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä tarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in laita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai polven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin varsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa, menimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä mihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja tapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä hereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa virsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä olevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan."
"Hän lienee kärsinyt kauheasti", minä sanoin. "Tämmöisten kärsimysten kautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!"
"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat", vastasi vanha munkki. "Hän käveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa."
"Eikö mikään lohduttanut häntä?" minä kysyin.
"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle, lohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden tuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien anteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa kirkastuivat heti."
"Syntien anteeksi-antamusta!" minä toistin pitkäänsä. "Isä, minäkin uskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä sortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen koskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen rehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut oikein katumusta?"
"Voi, poikani", vanhus lausui, "nämät olivat juuri veli Martin'in huolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta Herrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta. Kaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että antaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa syntisten syntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa muissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin kukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos minä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja ajatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että Hän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä niin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra."
Minä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat niin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut niitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan kuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea asia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat säännöt ja itsensä-kieltämiset — nuot kovat katumus-harjoitukset vähäisten vikojen vuoksi?
Me tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla laupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen keisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö häntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja mitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?
Jos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa väittänee, että se on hänellä?
Jos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan säännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä laiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi luultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on synnintunnustuksesta?
Kristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä. Syntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka tekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole seurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa minulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?
Sentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä — Vapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan varmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran istuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva äänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.
Maria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti! hurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki hurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni hyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!
Maaliskuun 25 p. — Marian ilmestyspäivä.
Holhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun, jota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun on määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien tutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin alhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei ole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni, ja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna sen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön jumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.
Se on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään puhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä mitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.
Minä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten aikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa, muutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä kirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.
Jos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena sovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen pappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös siunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli lepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, kotiini! Sillä nähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli itse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen rakkauden vahvistanut.
Uudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä jyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi tehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on saattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja kurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa ja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä liioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.
Mikä etu siis Uudessa Testamentissa on Vanhan rinnalla? Kristus on tullut. "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa." Tämän pitäisi todella tekemän suuri eroitus meidän ja juutalaisten välillä. Mutta kuinka?
Huhtikuun 9 p. — Nyssan St. Gregorius.
Tänään minä lukiessani löysin Evan lauseen lopun: "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."
Kuinka yksinkertaiset nämät sanat ovat — "Uskoo", tämä tietäisi jokaisessa muussa kirjassa: "luottaa", "turvaa" Kristukseen; — yksinkertaisesti uskaltaa Häneen ja sitten vastaan-ottaa Hänen lupauksensa, ettei huku.
Mutta tässä — tässä kirjassa, teologiassa, — uskominen ei suinkaan tarkoita mitään niin yksinkertaista kuin tämä; koska tällä tapaa jokainen, joka vaan tulisi Herran Jesuksen Kristuksen luo ja uskaltaisi Häneen, saisi ijankaikkisen elämän ilman mitään muita ehtoja; eikä se tietysti voi tulla kysymykseen.
Sillä mikä on yksinkertaisempaa, kuin siihen luottaminen, joka luottamusta ansaitsee? ja mikä on suurempi kuin ijankaikkinen elämä?
Vaan kuitenkin me kaikista niistä, mitä kirkon oppineet ja isät ovat sanoneet, tiedämme, ettei mikään asia ole niin vaikea kuin saavuttaa ijankaikkinen elämä; ja että tästä syystä munkkikuntia, pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia on vuosisadasta vuosisataan enennetty; että samasta syystä pyhimykset ovat hyljänneet kaikki maalliset ilot ja määränneet itselleen jos jonkin kidutuksen; — ei mitään muuta kuin ijankaikkista elämää varten, joka, jos sana "uskoo" tässä tietäisi, mitä se kaikkialla muualla paitsi teologiassa tietää, ilman mitään tarjottaisiin jokaiselle, joka sitä anoo.
Jonka vuoksi se on selvää, että "uskoo" raamatussa merkitsee ihan toista kuin maallisissa kirjoissa, ja välttämättömästi käsittää sydämen sortumuksen, synnintunnustuksen, katumusharjoituksen, sovituksen, lihan ristiin-naulitsemisen ja kaikki, mitä lisäksi pelastukseen tarvitaan.
Tohdinko lähettää tämän Evan lauseen lopun hänelle?
Se ehkä eksyttäisi häntä. Tohdinko minä hänen tähtensä? — tohdinko minä vielä paremmalla syyllä itse tähteni?
Tunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on minun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki ne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat hyökänneet minun ylitseni?
Minä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin viimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt häntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla. Minä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku salainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta silloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan minulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei tehnyt häntä yhdeksi muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä merkityksessä ainoaksi maan päällä minulle.
Ja kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää muistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja sydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja siunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.
Minä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka muuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen ja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon kautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.
Vaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti sitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka oli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen, että tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas, kun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva sairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu, minä rupean munkiksi.
Vasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko mailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön — minä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?
Tämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän ei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi semmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin, jota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan kiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana, kuin muisti milloinkaan eteemme tuo.
Veli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli liian myöhäistä.