VII.
Elsan kertomus.
Tammikuun 23 p.
Nyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun hän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut taaksensa Jumalan valtakunnasta.
Luostari on siis Jumalan valtakunta, ja me olemme mailma! — isä, äiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä sitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on totta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka hallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.
Fritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme tueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja ihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä minulle! Sydämeni käy niin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja soimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä vihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa, saatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?
Jos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi tarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa kävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja opettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin häntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos minä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän minuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia vuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva olisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta huolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut ruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi tekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti tuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa enää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala lähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa vastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: "Jumala on kadehtiva Jumala", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän täytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän täytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista taipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa lihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset tunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä Fritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää kuolla meistä, mikä saa elää meissä? "Hengellinen elämä", sanotaan jossakin saarnassa, ja "rakkaus Jumalaan." Mutta eivätkö luonnolliset tunteeni ole sydämeni; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni, sillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan Häntä?
Minusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista kuin inhimillisen olennon rakkaus.
Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa; iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.
Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee asettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen väliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella, peläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu meihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme — päinvastoin Hän ei ole koskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme onnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz, meidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.
Sentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa vaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan. Se on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian ylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus, jota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en voi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä nykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.
Jumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! Sinun kasvoillasi on ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; sinun silmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon hymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes sinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka hän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja kallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa Nazaretissa?
Mutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan Fritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä kirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka kyynelet vuotivat hänen silmistänsä: "ei yhtä sanaa, Elsa, ei tavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle, joka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan pois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä luostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen", hän lisäsi, "kumminkin kerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo nähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä vastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!"
"Kerran taikka pari! — voi äiti!" minä nyyhkytin, "lisäksi kirkossa satojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?"
"Elsa", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella, "lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni jonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä sitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja laiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö myöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee? Kenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä kielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat päivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka hänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!"
Minä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.
"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!" hän sanoi: "ja minä, joka olisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!"
Muutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta nyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin ja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta olisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa ennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä kohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut jälleen tavallisiin toimiinsa.
Eva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton vaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin jonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: "voi Eva, kuinka kummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän kuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin sanomatta."
"Elsa serkku", hän sanoi, "Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina tekee. Hän on ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä varma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli hyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän ei olisi milloinkaan luopunut meistä."
Eva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun
Fritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,
niinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen
Fritziin.
Vaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen rauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten tunteittensa alla.
Minä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin minä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka tehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa lukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja kertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.
Eva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini toimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa jokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä hänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.
Tosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä, kuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan minun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua ympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun joutavana.
Mutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun on pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee käteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin usein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin hupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja raunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on auttavinansa.
Mutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan äitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti pyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he katsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin minä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.
Eisenachissa, Helmikuun 2 p.
Kun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä latinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella, kirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan maasta ja kultaisesta Jerusalemista.
Myöhemmin minä sanoin hänelle:
"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin paljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta, jota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin paljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin, ja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin."
"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä, Elsa serkku", hän vastasi. "Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan mistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan, kuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen sitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen."
"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?" minä kysyin, "se on niin kovin kaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne."
"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku", hän vastasi. "Minusta tuntuu usein, kuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat olla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?"
"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt."
"Ei aivan Elsa serkku", hän sanoi. "Minä ajattelen usein, että se voi olla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.
"Eva!" minä huudahdin: "sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?"
"Miks'ei?" hän lausui varsin tyvenesti. "Minä luulen, että jos Jumala ottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä, joita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin luostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan mikään ero. Isäni kertoi niin minulle", hän lisäsi, "ennenkuin hän kuoli."
Silloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei itke; mutta minä en voinut kuin sanoa:
"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta pyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!"
Helmikuun 8 p.
Minun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä mennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru, niinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei se mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on minun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun Fritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.
Äidin-äidistämme minulla on suuri lohdutus. Äiti ja Eva katsovat kaikkia asioita niin korkealta kannalta; mutta äidin-äitini ajatukset ovat enemmän minun tapaani. Kyllä hän usein puhuu aivan ankarasti Fritzistä, mutta se tekee minun hyvää, koska minä tietysti puollustan häntä, ja silloin äidin-äiti suuttuu ja sanoo, että me olemme varsin merkillinen perhe ja että meillä on, isästäni alkain, joka hengellä niin eriskummainen käsitys oikeasta ja väärästä, ettei hän koskaan ole mokomaa kuullut; ja silloin minä suutun ja sanon, että isäni on paras ja viisain mies koko vaaliruhtinaskunnassa. Nyt äidin-äitimme rupee surkuttelemaan rakasta tytär parkaansa ja sitä elämää, jota tämän on täytynyt viettää, ja iloitsee vaikeroivalla äänellä, että hän itse jo on melkein kokonaan suorittanut välinsä mailman kanssa; ja silloin minä koetan lohduttaa häntä ja sanon, että minä olen varma siitä, ettei tässä mailmassa suinkaan ole paljon semmoista, jonka vuoksi kukaan toivoisi saavansa viipyä täällä; ja kun mielemme näin on mennyt alas, itkemme molemmat ja syleilemme toisiamme, ja äidin-äiti sanoo, että minä olen hyvä lapsirukka ja että Fritz oli aina hänen silmäteränsä, jonka asian minäkin tiedän aivan hyvin; — ja tällä tapaa me lohdutamme toisiamme. Me olemme paitsi sitä juhlallisesti päättäneet, äidin-äitini ja minä, että, tuli mitä tahansa, me emme koskaan sano Fritziä muuksi kuin Fritziksi.
"Veli Sebastian, niin kai", hän lausui; "äitisi saisi yhtä hyvin ottaa toisen miehen kuin veljesi toisen nimen! Eikö äitiäsi vihitty ja eikö veljeäsi ristitty kirkossa? Eikö Fredrik ole hyvä ja kunniallinen nimi, jota monet kymmenet esi-isistänne ovat kantaneet? Ja pitääkö meidän sen sijaan nimittää häntä pakanallisella muukalaisnimellä, jolla ei ketään teidän suvustanne koskaan tunnettu?"
"Ei suinkaan pakanallinen", minä rohkenin sanoa. "Sinä muistat, kuinka kerroit meille tuosta pakanallisesta keisarista ja St. Sebastianin martyrinkuolemasta?"
"Intätkö minua vastaan, lapsi?" hän huudahti. "Enkö minä osannut martyrein historiaa kokonaan, ennenkuin äitisi oli syntynyt? Se on pakanallinen nimi, minä sanon. Ei kukaan moiti pyhimystä siitä, että hänen vanhempansa olivat taitamattomia pakana raukkoja, jotka eivät tietäneet antaa hänelle mitään parempata nimeä; mutta se on häväistys, kun Fritz omistaa sen oikean nimensä sijasta. Minun huuleni ainakin ovat liian vanhat oppimaan tuommoista uuden-aikaista hullutusta. Minä nimitän häntä sillä nimellä, jolla nimitin häntä kasteen maljan ja kehdon vieressä eikä milläkään muulla."
"Niin, Fritz, Fritz, hän on meille ja on aina oleva. Fritz sydämessämme kuolemaan saakka!"
Helmikuun 15 p.
Me olemme juuri kuulleet, että Fritz on päättänyt ensimäisen koetus-kuukautensa, ja että hän on puettu noviisin kaapuun. Minä oikein vihastun, kun ajattelen, että hänen paksu, musta, kihara tukkansa leikataan tonsurin ympyrään. Mutta kaikkein pahin asia on se tapa, jolla hänen munkiksi rupeamisensa on vaikuttanut toisiin poikiin, Kristoferiin ja Polluxiin.
He, jotka ennen pitivät Fritziä kaikkien syvien ja suurten ajatusten esikuvana, ovat nyt kokonaan vieraantuneet pois uskonnosta. Minun on vaikea saada heitä edes kirkossa käymään.
Kristofer sanoi minulle pari päivää sitten:
"Elsa, minkä vuoksi semmoista miestä nimitetään hylyksi, joka yhtäkkiä karkaa pois perheestänsä ja rupee sotamieheksi, mutta semmoista miestä pyhimykseksi, joka luopuu niistä, jotka turvaavat häneen, ja rupee munkiksi?"
Se on kovin ikävää, kun pojat kääntyvät minun puoleeni uskonnollisilla epäilyksillänsä, koska moni asia epäilyttää minua itseä, enkä minä ymmärrä ollenkaan, mitä vastata heille. Tavallisesti minä neuvon heitä kysymään Evalta.
Tällä kertaa minä en voinut kuin sanoa, niinkuin äidin-äitimme oli niin usein sanonut minulle:
"Sinun täytyy odottaa, siksi kuin tulet vanhemmaksi, silloin sinä ymmärrät." Mutta minä lisäsin: "asia on tietysti aivan eri laatua: toinen jättää kotinsa Jumalan, vaan toinen mailman tähden."
Mutta Kristofer, joka on pahin, jatkoi:
"Elsa sisar, minä en rakasta munkkeja ollenkaan. Sinä ja Eva ja äitimme te ette tiedä ensinkään, kuinka huonot useat heistä ovat. Reinhardt sanoo, että hän on nähnyt heidät usein humalassa ja kuullut heidän kiroavan, ja että muutamat heistä pilkkaavat itse messuakin ja että pappien asunnot ovat semmoiset, ettei kunniallisen tytön sovi köyhä niissä ja —"
"Reinhardt on pahankurinen poika", minä vastasin punehtuen; "ja minä olen usein sanonut sinulle, ettei minua haluta ollenkaan kuulla, mitä hän sanoo."
"Mutta minä en kumminkaan rupea koskaan munkiksi eikä papiksi", vastasi Kristofer; "minä luulen, että kauppamiehet ovat paremmat. Naiset eivät ymmärrä semmoisia asioita", hän lisäsi ylpeästi, "ja parempihan se onkin, etteivät ymmärrä; mutta minä ymmärrän; ja minä aion kauppamieheksi tai soturiksi."
Kristofer ja Pollux ovat viidentoista ja Fritz kahdenkolmatta vuoden vanha; mutta hän ei puhunut koskaan niin ylpeällä tavalla naisten ymmärtämättömyydestä!
Se suututti minua, kun kuulin Kristoferin, joka aina repii vaatteensa ja usein joutuu pulaan ja saattaa meidät ymmälle, ennenkuin jälleen olemme pelastaneet hänet, vertaavan itseään Fritziin ja katsovan alas sisartensa puoleen; ja minä lausuin: "ainoastaan pojat puhuvat ylenkatseella naisista. Miehet, todelliset miehet kunnioittavat naisia."
"Munkit eivät kunnioita!" vastasi Kristofer. "Minä olen itse kuullut heidän sanovan pahempia asioita naisista, kuin minä milloinkaan. Eikö isä Bonifacius viime sunnuntaina lausunut, että puoli kaikesta mailman pahennuksesta on tullut naisten kautta, Evasta lähtien Helenaan ja Kleopatraan asti?"
"Älä mainitse äitiämme Evaa yhdessä noitten pakanain kanssa, Kristofer", lausui äidin-äitimme, joutuen avukseni nurkastansa takan vierestä. "Eva on Pyhässä Raamatussa, mutta useista noista pakanoista ihmisten ei sovi puhuakaan. Puolet pyhimyksistä ovat naisia, sinä tiedät sen aivan hyvin. Talonpojat ja kauppamiehet", hän lisäsi ylevästi, "puhukoot halveksien naisista; mutta ei kukaan ole oikea ritari, joka niin tekee."
"Munkit tekevät niin!" jnpisi Kristofer.
"Minulla ei ole mitään sanomista munkeista", vastasi äidin-äitimme närkästi. Ja tyytyen tähän epäviisaasen myöntymykseen äidin-äitimme puolelta Kristofer peräytyi väittelystä.
Maaliskuun 25 p.
Minä olen juuri katsellut kahta kirjettä, jotka Martin Luther on lähettänyt isä Johan Braun'ille, yhdelle papille täällä Eisenachissa. Päällekirjoitus kuului: "Kristuksen ja Marian hurskaalle ja kunnian-arvoiselle papille." Tämän verran minä sain selkoa, niinkuin myöskin, että hän nimittää itseään veli Martin Luther'iksi eikä veli Augustiniksi, jonka nimen hän otti, kun hän ensin meni luostariin. Sentähden minun tosiaan sopii sanoa Fritziämme veli Fredrik Cottaksi.
Maaliskuun 29 p. 1510.
Eräs nuori mies kävi tänä iltana täti Ursula Cottan luona ja kertoi meille kummallisia seikkoja Annabergin tapahtumista.
T:ri Tetzel on ollut siellä kaksi vuotta ja myynyt paavillisia anekirjoja kansalle; ja taannoin on hän, katsoen Saksan kansan suureen jumalisuuteen, niinkuin hän sanon, alentanut niitten hinnan.
Tästä syntyi lavea keskustelu, ja minä melkein kadun, että pojat saivat olla täällä ja kuulla sen. Isä sanoi, etteivät anekirjat tarkoittaneet syntien anteeksi-antamusta, vaan ainoastaan vapauttamista muutamista kirkon määräämistä katumusharjoituksista. Mutta nuori Annabergin mies ilmoitti meille, että Tohtori Johan Tetzel oli juhlallisesti vakuuttanut kansalle, että, koska heidän oli mahdoton syntiensä vuoksi tyydyttää Jumalaa töittensä kautta, meidän pyhä isämme paavi, joka hoitaa kaikkia niitä ansion aarteita, jotka kirkko on vuosisatojen kuluessa kerännyt, nyt armollisesti myypi näitä ansioita kaikille, jotka tahtovat ostaa, ja sen kautta lahjoittaa heille syntien anteeksi-antamuksen (semmoisistakin synneistä, joista ei mikään muu pappi voi vapauttaa) ja varman pääsön ijankaikkiseen elämään.
Nuori mies kertoi paitsi sitä, että suuri, punainen risti on pystytetty pääkirkon laivaan ja että orjantappurakruunu ynnä naulat ja keihäs ovat ripustetut siihen sekä että toisinaan on sallittu kansan nähdä myöskin veren vuotavan pitkin ristiä. Ristin alla ovat kirkon liput ja paavillinen standari kolmin kruunuinensa. Sen edessä on iso, luja, rautainen raha-arkku. Toisella puolella on saarnastuoli, jossa T:ri Tetzel saarnaa joka päivä ja kehoittaa kansaa ostamaan, niin kauan kuin vielä on aika, tätä arvaamatonta armoa itselleen ja niille ystävillensä, jotka ovat kiirastulessa. Hän kääntää sen ohessa pitkää paavin pergamenti-mandaatia, jossa paavilliset sinetit killuvat. Toisella puolella olevan pöydän ympäri istuu joukko pappeja kynineen, läkkineen ja kirjoituskoneineen, myyden anelippuja ja lukien rahaa laatikkoihin. Nykyisin, kertoi hän meille, ei ole ainoastaan hintaa alennettu, vaan myöskin lisätty sen kirjoituksen loppuun, joka on naulattu kirkon seiniin: "Pauperibus dentur gratis."
"Köyhille ilmaiseksi!" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla olisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se uskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.
Saati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut tehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut yltäkyllin.
Mutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita hallussaan, miksi ei hän anna niitä aina "köyhille ilmaiseksi", aina ja joka paikassa.
Vaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun sopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias tekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö Hän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan meille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian korkeat minulle.
Minä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät. Äitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän mieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: "jos minä olisin Paavi, ja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin palatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen kaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen huoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta vailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää saisi nähdä pyhää Romaa."
"Mutta siinä tapauksessa", lausui isäni, "ei Pyhän Pietarin suurta kirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte, aiotaan anerahoja käyttää."
"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!" sanoi Eva; "ja eikö se ole parempi?"
"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä", lausui äiti. "Pyhä Jerusalem kyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle perille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin tunnen."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä välin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun täytyi puhutella heitä.
"Elsa sisar", sanoi Kristofer, "minun kanssani ei maksa vaivaa puhua. Minä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko sanaakaan siitä, mitä he sanovat — ei ainakaan sentähden, että he sen sanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha mies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden asian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on. Eräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele tempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen luullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä, yön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen reliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä sijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti saarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin hiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen ottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa — St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin parilalla.'"
"Koulupoikain juttuja", minä sanoin.
"Ne ovat kaikissa tapauksissa yhtä hyvät kuin muutkin jutut", vastasi
Kristofer.
Minä päätin tutkia, oliko tuo pilkan henki tunkeunut Polluxiin yhtä syvälle kuin Kristoferiin, ja sentähden kun tänä aamuna tapasin hänet yksinään, minä sanoin: "Pollux, sinä pidit Fritzin niin hyvänä, sinä et suinkaan suostuisi semmoisiin ajatuksiin, jotka surettaisivat häntä paljon, jos hän tietäisi ne."
"Kyllä minä pidin Fritzin hyvänä", vastasi Pollux, "mutta minä en saa sitä päähäni, että hän teki oikein, kun hän jätti meidät kaikki; ja minä rakastan Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenen Käskyn oppia enemmän kuin munkkien oppia."
Joka hetki ja aika minä kaipaan Fritziä. Ei likimainkaan niin paljon niitten rahojen tähden, joita hän ansaitsi; vaikka tietysti nekin auttoivat meitä; me voimme pyrkiä ja pyrimmekin eteenpäin ilman niitä. Mutta hän vaikutti poikiin. He tiesivät, että hän oli heidän edellään samalla kilpakentällä; ja kun hän nuhteli heitä jostakin, he ottivat varteen. Mutta kun minä torun heitä, he tuntevat, että se on vaan naisen taitamattomuutta taikka taika-uskoa — eivätkä pojat, he sanovat, voi olla niinkuin naiset. Ja nyt on asia sama Fritzin suhteen. Hän on joutunut toisiin oloihin kuin he; ja jos minä muistutan heitä siitä, mitä hän teki taikka sanoi, he vastaavat: "niin, Fritz ajatteli sillä tapaa; mutta sinä tiedät, että hän on ruvennut munkiksi; vaan me emme aio koskaan munkeiksi, ja munkkien ja maallikkojen uskonto on hyvin eri laatua."
Huhtikuun 2 p.
Kevät on tullut jälleen. Olisi hupaista tietää, tuottaako se ilon tunteita Fritzin kammioon Erfurtiin, niinkuin se tuottaa kaikkiin metsiin meidän ympärillemme ja minun sydämeeni!
Arvatakseni löytyy siellä puita likellä häntä, ja lintuja — pikkuisia onnellisia lintuja — jotka rakentavat pesiänsä, niinkuin ne rakentavat pihallamme, ja laulavat työskennellessään.
Mutta linnut eivät ole munkkeja. Heidän pesänsä ovat pikkuisia kotoja, ja he lähtevät vapaasti, mihin tahtovat — ainoastaan rakkaus palauttaa heidät. Kenties Fritzin ei tee mieli kuunnella lintuja enään, koska ne muistuttavat häntä kodista ja meidän pitkistä kevätpäivistä metsässä. Kenties nekin ovat osa siitä mailmasta, jonka hän on kieltänyt itseltään; ja hänen täytyy olla kuollut mailmalle!
Huhtikuun 3 p.
Me olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia keräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska oli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla, ja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja kuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan kaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.
Puolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme syömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen vieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista hennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.
Levätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti kammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka riivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä metsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan ympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää, huvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan vaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat luullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä mihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.
Chriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia tepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka vartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla, ja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.
"Ja minä", lausui pikku herttainen Thekla, "tahtoisin aina nähdä näkki paran, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa kyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän ikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli omasta sielustani."
Meitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän omissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut korkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja minua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista, joita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka liikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin luullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville. Tämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin varjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja arvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä en mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta jättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja pyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.
Thekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua samalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa siitä.
Mutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille legendansa St. Katarinasta.
"St. Katarina", hän lausui, "oli kuninkaallista sukua, Egyptin kuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli vaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen hovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei huolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan. Jumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen valtakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki filosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki Itämaan viisaat miehet."
"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät, että heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He laittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä, suostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli kauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla oli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän naimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin jalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä koskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei kukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis, että Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen ruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä kuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana yönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se kuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut kukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja lahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina näki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että hän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates tuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti pyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän tapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut valkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista solmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta he sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.' Nyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat vielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin. Näittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän kirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina; sinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he johdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa kuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle: 'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen Kuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka nimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte hänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria nousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo; mutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko päivän sanat: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle;' eikä hän saanut mitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan muutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa häntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät hänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain vuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja toivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä viimein oli Hän tehnyt St. Katarinan 'kyllin kauniiksi itselleen.' Ja näin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar."
Evan legendan jälleen ryhdyimme työhömme jälleen; ja illalla, kun palasimme risukimppuinemme, oli hauska nähdä, kuinka hyönteiset hyörivät niitten pitkien varjojen edessä, joita ilta alkoi luoda viheriäisiin laaksoihin.
Ne virret, joita Eva kotimatkalla lauloi, tuntuivat täydelleen sointuvan yhteen koko luonnon kanssa. Minun ei tarvinnut ymmärtää sanoja; kaikki, mitä ympärillämme oli, näytti mielestäni laulavan näin:
"Jumala on hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän antaa neulasimet muurahaisille ja jyvät linnuille ja tekee puut heidän linnoiksensa ja opettaa heitä laulamaan; eikö Hän siis pitäisi huolta sinusta?"
Pojatkin olivat niin hyvät. Minulla ei ollut heistä hetkeksikään kiusaa, ei edes Kristoferista, vaan he kokosivat kahta vertaa suuremmat risukimput, kuin meillä oli, puolta vähemmällä ajalla, ja auttivat sitten meitä ja tekivät kaikenlaisia temppuja, kiipesivät puihin, hyppivät purojen yli ja toivat kotiin lukemattomia aarteita Theklalle.
Tämmöisinä päivinä minä aina tunnen itseni paljoa paremmaksi, vieläpä vähän jumaliseksikin, ja on melkein ikäänkuin voisin rakastaa Jumalaa! Vasta kun palajan takaisin kaduille noitten yhdeksän luostarin varjoihin ja näen, kuinka munkit ja papit ääneti liikkuvat ympäri mustissa vaatteissaan ja silmät maassa, vasta silloin minä muistan, ettemme ole niinkuin linnut eikä edes niinkuin muurahaiset, jotka eivät ole koskaan syntiä tehneet. Minä muistan, että Jumala sen vuoksi ei voi pitää huolta meistä ja rakastaa meitä, niinkuin näyttää rakastavan vähimpiäkin muita luontokappaleitaan, ennenkuin olemme muuttuneet hurskaaksi ja raivanneet itsellemme tien sen suuren syntilaakson lävitse, joka eroittaa meidät Hänestä ja pimittää koko meidän elämämme.
Evalla ei ole näitä tunteita. Kun jälleen pääsimme kaupunkiin, laski hän korinsa St. Yrjön kirkon kynnykselle ja, ristien itseänsä vihkivedellä, meni hiljalleen ylös pääalttarin luo ja lankesi siellä polvillensa, lampun palaessa Pyhän Sakramentin edessä. Kun hän oli noussut ja minä katselin hänen kasvojansa, ne sädehtivät ilosta.
"Sinä olet onnellinen, sekä kirkossa että metsässä", minä lausuin hänelle, kun astuimme kotiin; "sinä näytät olevan niinkuin kotona joka paikassa."
"Eikö Jumala ole joka paikassa?" hän kysy; "ja eikö Hän ole rakastanut mailmaa?"
"Mutta meidän syntimme!" minä sanoin.
"Eikö meillä ole Vapahtaja?" hän lausui notkistaen päätänsä.
"Mutta muista, kuinka vaikea ihmisten on kelvata Hänelle", minä vastasin. "Ajattele pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia, anekirjoja!"
"Minä en ymmärrä täydellisesti näitä mitään", hän arveli; "minä ymmärrän täydellisesti ainoastaan lauseeni ja krucifixin, joka merkitsee, että Jumalan Poika kuoli ihmisten tähden. Tämä epäilemättä tapahtui rakkaudesta, ja minä rakastan Häntä; ja kaikista muista minä mielelläni luovun."
Mutta tänä iltana, kun katselen hänen armaita lapsenkasvojaan, jotka lepäävät pään-alaisella, ja näen, kuinka laiha se poski on, jota hänen pitkät silmänripsensä varjostavat, ja kuinka kuultava se pikkuinen käsi on, johon hän nojaa, valloittaa minut jäädyttävä pelko, että Jumala jo nyt tekee hänen sielunsa "kyllin kauniiksi itselleen" ja niin muodoin liian kauniiksi mailmalle ja meille.
Huhtikuun 4 p.
Tänä iltana kävin oikein iloiseksi, kun näin Kristoferin ja Polluxin yhdessä ahkerasti kallistavan päätänsä yhden kirjan ylitse, jonka he olivat asettaneet eteensä akkunalle. Se muistutti minua Fritzistä, ja minä astuin heidän luoksensa katsomaan, mitä he lukivat.
Kauhukseni minä kuitenkin huomasin, ettei se ollut mikään kirkkokirja eikä oppinut latinainen koulukirja; vaan päinvastoin saksalainen kirja täynnänsä puupiirroksia, jotka kovasti loukkasivat minua. Sen nimi oli Reinecke Fuchs, ja sitä myöten kuin minä ymmärsin, se teki pilkkaa kaikista. Siinä nähtiin kettuja munkkikaavussa, vieläpä kardinali-hatullakin, ja susia pappistakissa ja kerityllä päällä. Se näytti minusta aivan maalliselta ja vaaralliselta kirjalta; mutta kun vein sen isällemme, se ihmeekseni huvitti häntä yhtä paljon kuin poikiakin ja hän sanoi, että löytyi pahuutta mailmassa, jota ahdistetaan paremmin pilkalla kuin saarnoilla.
Huhtikuulla, St. Markuksen päivänä.
Minä kuulin vastikään erään suuren saarnamiehen saarnaavan mailman ylenkatsomisesta. Hän on Dominikanimunkki, joka matkustaa ympäri maata kansaa Jumalan pelkoon herättämässä.
Hän puhui erittäin rahaa vastaan, jota hän nimitti "silmän lumeiksi ja kuonaksi ja mitättömäksi tomuksi ja sielua syöväksi koiksi." Munkin sopii kyllä puhua niin; sillä mitä hän rahalla tekee? Mutta minun on toisin. Eilispäivän rahat täyttivät sydämeni mitä puhtaimmalla ilolla milloinkaan olen tuntenut ja saatti minut kiittämään Jumalaa niin, kuin minä tuskin koskaan ennen olen Häntä kiittänyt.
Oli aika maksaa muutamia kirjapainon kaluja emmekä tietäneet mihin kääntyä tarpeellista summaa varten. Minä olen näihin aikoihin joutohetkinäni kirjannut yhtä kappalta hienoa Venetian silkkikangasta, jonka täti Ursula antoi minulle; ja kun minulla ei ollut mitään kaavoja, tuotin metsästä muutamia tuoreita lehtiä ja kukkia ja koetin jälitellä niitä, toivoen, että saisin työni myydyksi.
Kun olin saanut ompelutyöni vmalmiiksi, katsottiin sitä kauniiksi, ja minä vein sen sille kauppiaalle, joka kauan aikaa sitten osti isäni kalliit kaavat.
Hän on aina ollut hyvä meille siitä saakka ja on toimittanut meille läkkiä ja paperia halvempaan hintaan kuin mihin muut saavat ostaa.
Kun minä näytin hänelle työtäni, hän ilmeisesti hämmästyi eikä näyttänyt sitä vaimollensa, niinkuin minä olin odottanut, vaan sanoi hymyillen:
"Nämät kalut eivät ole minunlaisia köyhiä, kunniallisia porvareita varten. Sinä tiedät, että ylellisyyden lait sakottaisivat vaimoni, jos hän apinoitsisi aatelisia ja käyttäisi jotakin näin hienokaista. Minä aion lähteä Wartburgiin puhumaan eräästä asiasta, jonka olen toimittanut vaaliruhtinaalle, ja jos sinun tekee mieli, minä otan sinut ja kirjauksesi mukaani."
Tämä ajatus hämmästytti minua ensiksi, mutta minun oli päälläni se uusi puku, jonka Fritz antoi minulle vuosi takaperin, ja minä päätin lähteä.
Siitä oli niin monta vuotta, kuin olin astunut isosta portista suurelle hovipihalle; ja minä muistelin St. Elisabetia, kun hän jakeli leipää ehkä juuri tällä portilla, ja rukoilin itsekseni, että hän saattaisi vaaliruhtinaan taikka hänen hovi-naisensa suosiollisiksi minua kohtaan.
Minä jätettiin, niinkuin minusta tuntui, pitkäksi aikaa seisomaan johonkin etuhuoneesen. Muutamat hyvin komeasti puetut herrat ja naiset kävivät minun ohitseni ja katselivat minua jotenkin halveksivaisesti. Minä ajattelin, etteivät hoviherrat olleet suuresti paranneet niistä ajoista, jolloin he käyttivät itseänsä niin taitamattomasti St. Elisabetia vastaan.
Mutta viimeiseltä minä kutsuttiin vaaliruhtinaan eteen. Minä vapisin kovasti, sillä minä ajattelin — jos palveliat ovat näin ylpeät, mimmoinen isäntä lieneekään? Mutta hän hymyili minulle aivan lempeästi ja lausui: "lapsukaiseni, minä pidän sinun kirjaustöistäsi; ja tämä kauppias kertoo minulle, että sinä olet kuuliainen tytär. Minä ostan nämät heti yhdelle sisarelleni ja maksan sinut kohta."
Hänen ystävällisyytensä kummastutti ja ilahutti minua niin, etten muista tarkoilleen niitä sanoja, joita hän jälestäpäin lausui, mutta sisältö oli, että vaaliruhtinas paraikaa rakentaa uutta kirkkoa uuteen yliopisto-kaupunkiinsa Wittenbergiin, johon on määrä hankkia kalliimpia relikejä, kuin mihinkään muuhun kirkkoon Saksanmaalla. Ja minä olen tilattu kirjaamaan alttarivaatteita ja reliki-arkkujen peitteitä. Ja se summa, joka jo maksettiin minulle, melkein riittää nykyiseen velkaamme.
Ei! sanokoon tuo Dominikani-saarnaaja mitä tahansa, ei mikään voisi koskaan saada minua uskomaan, että nämät kalliit guldenit, jotka eilen iltana ilosta ja kiitollisuudesta uhkuvalla sydämellä toin kotiin ja jotka saattivat isäni panemaan kätensä ristiin kiitosrukoukseksi ja äitimme silmät vuodattamaan onnellisia kyyneleitä, ovat vaan silmän lumeita taikka kuonaa tai tomua.
Eikö raha ole se, joksi me sen teemme? Tomu saiturin laatikossa; koi ylpeän miehen sydämessä; mutta kultainen auringonsäde, siunauksen tulva, kun lapsen työ sen hankkii ja se lohduttaa vanhempain sydäntä, taikka rikkaan miehen käsi leppeästi jakelee sitä köyhille ihmisille.
Huhtikuun 20 p.
Paremmat ajat näyttävät viimein koittavan. T:ri Martin, joka nyt saarnaa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä, on varmaan, luulemme, puhunut meidän puolestamme vaaliruhtinaalle, ja isämme on määrätty hoitamaan sitä kirjapainoa, joka tänne laitetaan erittäin latinaisia kirjoja varten.
Ja mikä vielä suloisempi on, tämä lahja tulee meille epäilemättä Fritziltä. Fritz, rakas, itsensä kieltävä Fritz, on kuitenkin perheen hyväntekiä. Hän varmaan pyysi Martin Lutheria puhumaan meidän puolestamme. Tuolla yksinäisessä kammiossansa Erfurtissa hän siis ajattelee meitä! Ja hän rukoilee meidän puolestamme. Hän ei milloinkaan unhota meitä. Hänen uusi nimensä ei muuta hänen sydäntänsä. Ja kenties kerta, kun hänen koetus-aikansa on ohitse, me näemme hänet jälleen. Mutta kun näemme hänet eikä hän enää ole Fritzimme, vaan veli Sebastian! — kun hänen kotinsa on Augustinin-luostari! — hänen äitinsä kirkko! — hänen sisarensa kaikki hurskaat naiset — eikö se olisi melkein pahempi kuin ettemme näkisi häntä ollenkaan?
Me muutamme kaikki kuukauden perästä Wittenbergiin, paitsi Pollux, joka jää tänne serkku Konrad Cottan tykö kauppamiehen oppiin.
Kristofer alkaa auttaa isää kirjapainossa.
Oli tuolta Wartburgin matkalla vielä toinenkin asia, joka tuo minun sydämeeni monta ilonsädettä, kun ajattelen sitä. Jos vaaliruhtinas, jota minä kovasti pelkäsin lähestyä, oli niin paljoa nöyrempi ja ystävällisempi, kuin hänen hovimiehensä — oi, jos vaan olisi mahdollista, että me jollakin lailla erhetymme Jumalan suhteen, ja että Hän viimeistä lukua on paljon armollisempi ja alttiimpi kuuntelemaan meitä, kuin hänen pappinsa taikka pyhimyksetkään, jotka palvelevat hänen asunnossansa taivaassa!