VIII.
Fritzin kertomus.
Erfurtin Augustinin-luostarissa, Huhtikuun 1 p.
Luullakseni sisällinen taisteloni vaikutti rutosta heikontuneesen ruumiinrakennukseeni ja tuotti minulle sen taudin, josta paraikaa paranen. Tuntuu hyvältä, kun huomaa voimiensa palaavan, niinkuin minun nyt on laita. Meissä on luonnosta jonkunlainen vastustamaton rakkaus elämään, vaikka eläisimme kuinka vähää varten tahansa, erittäin, jollei ole enemmän valmis kuolemaan kuin minä. Minun kirjoittaissani peltovarekset vaakuvat hautausmaan jalavissa, kiistellen ja kakistain, niinkuin joukko ahkeria, tavallisia porvareita. Mutta paeten tätä julkisen elämän hälinää pari rastasta on rakentanut pesänsä orjantappura-pensaasen juuri kammioni akkunan alle. Ja varhain aamulla he herättävät minut laulullansa. Toinen lentelee sinne tänne, yhtä uutterana, kuin mehiläinen, tuoden ruokaa puolisollensa, sillä välin kuin toinen, turvallisena lehtien välissä, makaa pesässä. Sitten hän asettuu jollekin oksalle ja laulaa, niinkuin hänellä ei olisi mitään muuta tehtävää, kuin olla onnellinen. Kaikki on huvia hänelle, sitä ei käy epäileminen — työn tekeminen yhtä paljon kuin laulaminen, Onnelliset ne olennot, jotka Jumala on määrännyt elämään heidän luontonsa mukaan eikä vastoin sitä.
Kun tointuu taudista ja ruumis vielä on heikko, mutta kuitenkin sykähtelee jälleen viriävistä voimista, on sydän arvattavasti erittäin hellä ja kaipaa enemmän kotia ja entistä elämää, kuin on laita, kun terveys tulee ja tuottaa velvollisuuksia. Taikka kenties tämä tauti johdattaa mieleeni edellisen tautini — ja niitä armaita kasvoja ja hiljaisia ääniä, jotka silloin olivat minun ympärilläni.
Minun ei sentään ole mitään valittamista. Ijäkäs rippi-isäni on tuskin jättänyt vuodettani. Aivan alusta muutti hän sänkynsä kammiooni ja valvoi minun luonani niinkuin isä.
Ja hänen sanansa lievittävät sydäntäni, samalla kuin hänen kätensä hoitavat ruumistani.
Jospa vaan sieluni vastaan-ottaisi sen lohdutuksen, jota hän tarjoo, yhtä helposti kuin minä vastaan-otan ruokaa ja lääkkeitä hänen käsistään!
Hän ei koeta kumota minun epäilyksiäni yksitellen. Hän sanoo:
"Minusta ei ole lääkäriksi. Minä en osaa laskea kättäni kipeälle paikalle. Mutta Yksi löytyy, joka osaa." Ja minä tiedän, että Häntä vilpitön vanhus rukoilee minun puolestani.
Usein hän palajaa Uskontunnustuksen sanoihin: "minä uskon syntien anteeksi-saamisen." "Se on Jumalan käsky", lausui hän minulle eräänä päivänä, "että me uskomme syntien anteeksi-antamuksen; ei Davidin eikä Pietarin, vaan meidän, meidän omien, juuri niitten syntien, jotka vaivaavat omaatuntoamme." Hän kertoi myöskin eräästä St. Bernhardin saarnasta Marian ilmestyksestä seuraavat sanat:
"Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: 'syntisi ovat sinulle anteeksi annetut.'"
Niin, anteeksi annetut kaikille katuvaisille! Mutta kuka voi vakuuttaa minulle, että todella olen katuvainen?
Nämät sanat, jutteli hän minulle, lohduttivat Martin'ia, ja häntä kummastuttaa, että ne eivät lohduta minua. Arvatakseni veli Martin'issa oli "Pyhän Hengen todistus sydämessänsä;" mutta kuka antaa tämän minulle? minulle, joka vastustin Pyhän Hengen kutsumusta niin kauan; joka syvimmässä sydämessäni vielä noudatan sitä niin vaillinaisesti!
Veli Martin oli uskollinen, rehellinen, perinjuurinen, suora — kaikki, mikä on Jumalalle otollista; kaikki, mitä minä en ole! Ijäkkään rippi-isäni rakkaus ja sääli lohduttaa minua kuitenkin usein, vieläpä silloinkin, kuin hänen sanansa eivät vaikuta minuun. Ne synnyttävät minussa silloin tällöin heikon toivon, että se Herra, jota hän palvelee, kenties sydämessänsä pitää rahdun samaa sääliväisyyttä.
Erfurtissa, Huhtikuun 15 p.
Generali-vikarius Staupitz on käynyt luostarissamme. Minä olen tunnustanut syntini hänelle. Hän oli varsin lempeä minua kohtaan ja ihmeekseni hän tuskin määräsi minulle yhtäkään katumusharjoitusta, vaikka kyllä koetin ilmoittaa hänelle kaikki.
Kerran hän lausui, ikäänkuin itseksensä, samalla kuin hän katseli minua sydäntä koskevalla sääliväisyydellä: "niin, mahdoton on palata. Mutta minä olisin suonut, että olisit tietänyt tämän ennen." Ja sitten hän lisäsi minulle:
"Veljeni, me emme saa sekoittaa kärsimistä ja syntiä keskenänsä. Synti on palata takaisin. Kenties meitä tuskastuttaa katsoa takaisin ja ajatella, mitä olemme kieltäneet itseltämme, mutta se ei välttämättömästi ole synti, jos vaan uskaliaasti pyrimme yhä eteenpäin. Ja jos synti yhtyykin kaipaukseen, muista, ettei meillä ole tekemistä minkään maalatun, vaan todellisen Vapahtajan kanssa; eikä Hän kuollut maalattujen, vaan todellisten syntien tähden. Syntiä ei koskaan voiteta sillä, että katselee sitä, vaan sillä, että katsoo pois siitä Hänen puoleensa, joka kantoi meidän syntimme, sinun ja minun, ristinpuussa. Sydäntä ei voiteta Jumalan omaksi sillä, että ajattelemme, että meidän tulee rakastaa Häntä, vaan sillä, että opimme, mikä hän on, ja kuinka kokonaan ansaitsee rakkautemme. Totinen katumus alkaa Jumalan rakastamisella. Pyhä Henki opettaa meitä tuntemaan ja sen kautta rakastamaan Jumalaa. Älä pelkää, vaan lue Pyhää Raamattua ja rukoile. Hän käyttää Sinua vielä palveluksessaan, ja Hänen suosiossansa on elämä, ja Hänen palveluksessaan on vapaus."
Tämä rippi antoi minulle ajaksi suuren lohdutuksen. Minä tunsin, että hän ymmärsi minut eikä kuitenkaan epäillyt minusta. Ja sinä iltana, kun olin lukenut määrä-aikaiset rukoukset, uskalsin omilla sanoilla rukoilla Jumalaa ja huomasin sen juhlalliseksi ja suloiseksi.
Mutta sen jälkeen vanha pelkoni palasi uudestaan. Tunnustinko todella täydellisesti edes generali-vikariukselle? Jos olisin sen tehnyt, eikö hänen päätöksensä olisi ollut toisenlainen? Eikö juuri hänen helppo tuomionsa osoittanut, että minä olen kerran vielä pettänyt itseni — tehnyt väärän tunnustuksen ja sen kautta jäänyt anteeksi-antamusta paitsi! Mutta se lohduttaa, kun hän, joka on minun esimieheni, on vakaasti kehoittanut minua tutkimaan Pyhää Raamattua skolastillisten teologien sijasta, joitten kirjoituksiin opettajani viime aikoina yksistään oli ohjannut lukemistani.
Huhtikuun 25 p.
Minä olen tänä päivänä kummastuksekseni saanut generali-vikariukselta käskyn mennä lähettiläänä Romaan.
Minä en vielä tunne sitä munkkia, jonka johdolla minun tulee matkustaa.
Kun ajattelen niitä uusia maisemia, joitten kautta saamme kulkea, ja sitä ihmeellistä, uutta mailmaa, johon astumme — uutta ja vanhaa — se täyttää minut melkein lapsellisella ilolla. Siitä saakka kuin sen kuulin, sydämeni ja omatuntoni näyttävät merkillisesti keventyneen, joka osoittaa, kuinka vähäisen todellista vakavuutta minusta löytyy.
Toinen seikka on kuitenkin lohduttanut minua suuresti. Ripillä ollessani puhuin generali-vikariukselle omaisistani, ja hän on toimittanut isälleni hoitajan viran latinaisessa kirjapainossa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä.
Minä toivon nyt, että se raskas rahanpuute, joka on niin kauan painanut äitiäni ja Elsaa, huojentuu. Olisi ollut suloisempi jos omilla ponnistuksillani olisin aikaan saanut tämän huojennuksen heille. Mutta me emme saa valita sitä muotoa eikä aikaa, jossa jumalalliset sanansaattajat ilmestyvät.
Generali-vikarius on paitsi sitä lahjoittanut minulle vähäisen vihkon saarnoja, jotka eräs hurskas Dominikani-munkki Tauler on kirjoittanut. Nämät ovat erittäin syviä ja sydäntä tutkivia. Minun on vaikea sovittaa se ylevä ja harras antauminen Jumalaan, joka innostuttaa niitä, veljeskuntamme vähäisiin sääntöihin, skolastillisen kajuistikin pikku-asioihin ja noihin tarkkoihin määräyksiin siitä palvelemisen ja kunnioittamisen, Dulian, Hyperdulian ja Latrian, mitasta, jota tulee osoittaa taivaallisten olentojen eri luokille. Nämät kaikki tekevät, että rukoileminen usein näyttää minusta yhtä hämmentävältä kuin keisarin hovin juhlamenot näyttäisivät Thüringin metsän talonpojasta.
Tämä Dominikani puhuu niin kuin me voisimme kohota kaikkien näitten
alhaisempien asiain ylitse ja kokonaan kadota tuohon Ainoaan,
Sanomattomaan, kaiken Olemisen Lähteesen, Perustukseen, Alkuun ja
Loppuun, tuohon Ainoaan, joka on kaikki.
Kalliimpi, kuin tämä, on minulle kuitenkin yksi vanha käsikirjoitus luostarimme kirjastosta. Se sisältää munkkikuntamme suojelian, suuren isä Augustinin, omat synnin tunnustukset.
Suoraan hänen sydämestänsä sanat tunkevat minun sydämeeni, ikäänkuin ne olisivat puhutut minulle tänä päivänä. Sinä himokas, hehkuva, taisteleva, epävakainen, vapiseva, palveleva sydän, minä tunnen sinun sykkivän joka rivistä!
Ja oliko tämä semmoisen kokemus, joka nyt on pyhimyksenä taivaan kunniakkaimmilla kukkuloilla?
Entä äiti! kärsivällinen, nöyrä, jalo, hurskas Monica; äiti ja enemmän kuin martyri. Hän ilmestyy minulle yhden rakastetun muodossa, jota minä saan muistaa ilman synnittä, myöskin täällä, myöskin nyt. St. Monica puhuu minulle äitini äänellä; ja kun luen kertomuksen hänen rukouksistaan, tuntuu siltä, kuin paremmin ymmärtäisin, mitä äitini rukoukset ovat olleet minulle.
St. Augustinus oli onnellinen, koska hän sai itse lausua viimeiset lohdutuksen sanat äidillensä, koska hän sai asua hänen kanssaan samassa huoneessa viimeisiin asti. Tätä tuskin lienee minulle suotu. "Tuo suloinen yhdessä eläminen" on ijäksi lakkautettu meiltä; lakkautettu oma-ehtoisen tekoni kautta. "Jumalan kunniaksi!" Jumala vastaan-ottakoon sen; jollei, antakoon Hän anteeksi!
Tämä vanha käsikirjoitus on kulunut lukemisesta. Se on maannut luostarin kirjastossa varmaan toista sataa vuotta. Polvesta polveen ovat ne, jotka nyt lepäävät kalmistossa akkunaimme alla, käännelleet näitä sivuja. Sydän toisen perästä on epäilemättä tullut, niinkuin minä, kysymään neuvoa tältä orakelilta, tältä syvältä sydämeltä vanhoilta ajoilta, joka oli niin vähällä joutua haaksirikkoon, mutta pelastui niin kunniakkaasti.
Kun luen tätä vanhaa, usein pideltyä vihkoa, näyttää joukko henkiä ympäröivän minua ja minä ajattelen, kuinka monta, vahvistuneena näitten sanojen kautta, ehkä on nyt, niinkuin hän, joka kirjoitti ne, täydellisiksi tehtyin hurskaitten parissa.
Luostarin kirjastossa on kuin tuotteet heräisivät jälleen elämään ympärilläni. Kalmistossa ovat mätänevän ruumiin jäännökset. Näitten vanhojen kirjojen keskellä minä tunnen, kuinka menneitten sukupolvien haamut hengittävät.
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että saan enemmän, kuin soisin, kirjastossa seurustella kuolleitten kanssa. Näitä kirjoja ei suinkaan lueta niin paljon tähän aikaan, kuin generali-vikarius tahtoisi, vaikka Augustinilaiset kehutaan olevan oppineimpia veljeskuntia.
Minua kummastuttaa toisinaan, mikä johdatti useat näistä levollisista, mukavuutta rakastavista munkeista tänne. Mutta monen kasvot eivät anna mitään vastausta kysymykseeni. Niihin ei näytä mikään elämäkerta olevan kirjoitettu. Rypyt näyttävät olevan vaan ajan pyörän jälkiä eikä vakoja, johon ajatuksen siemen on kylvetty — hyvä, kun eivät ole aukeavia, jotka ovat syntyneet sisällisten tulten pakotuksesta.
Luullakseni useat veljet rupeavat munkiksi, aivan niinkuin muut ihmiset rupeavat räätäliksi tai suutariksi, eikä siinä ole sen enempää hengellistä tarkoitusta, kuin että heidän vanhempansa niin määräsivät. Mutta kenties arvostelen huonointakin väärin, kun puhun näin. Pintapuolisimmallakin ihmissydämellä on syvänteensä, peittäköön niitä vaikka kuinka paksu jää taikka kätkeköön niitä vaikka kuinka ihanat kukat.
Ja minäkö — minä ja tuo tuntematon veli olemme todella aikeissa lähteä Italiaan, päivänpaisteen ja viiniköynnösten, öljypuitten ja muinaisten kaupunkien mainehikkaasen maahan — Roman, keisarillisen, pyhän Roman maahan, jossa lukemattomat martyrit lepäävät, jossa St. Augustinus ja Monica oleskelivat, jossa Paavali ja Pietari saarnasivat ja kärsivät — jossa Kristuksen vallanpitäjä elää ja hallitsee?
Toukokuun 1 p.
Se veli, jonka kanssa minun tulee lähteä pilgrimiretkelle Romaan, saapui tänne eilis-iltana. Sanomattomaksi ilokseni se ei ole kukaan muu, kuin veli Martin — Martin Luther! jumaluus-opin professori vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä. Hän on taas suuresti muuttunut siitä, kuin viimein näin hänen vaivalla astuvan pitkin Erfurtin katuja, säkki selässä. Tylsä, lakastunut katse on kadonnut hänen kasvoistansa, ja tuli on palannut hänen silmiinsä. Tosin niistä usein ilon säkenet vaihtuvat vakavaan totisuuteen, jolloin koko niitten valo näyttää vetääntyvän sisäänpäin; mutta tämän ohessa ilmestyy samanlainen tyvenyys, kuin olen huomannut ijäkkään rippi-isäni muodossa.
Veli Martin'in kasvoihin on todella elämäkerta kirjoitettu, jopa luullakseni semmoinen elämäkerta, joka ei vielä ole päättynyt.
Toukokuun 25 p.
Minun käy ihmeeksi, että aloitin matkaani Erfurtista niin keveällä sydämellä.
Generali-vikarius itse seurasi meitä tänne. Me kuljimme osittain hevosen selässä, osittain rattailla.
Keskusteltiin paljon uuden yliopiston toiveista ja kuinka tärkeä olisi saada siihen hyviä professoreita vanhoihin kieliin. Veli Martin esitteli itse, että hän käyttäisi oloansa Romassa edistyäksensä kreikan ja hebrean kielissä, opiskellen siellä taitavien Kreikkalaisten ja rabbinein johdolla. He neuvoivat minuakin tekemään niin.
Syy, jonka vuoksi matkustamme Romaan, on se, että on vedottu Pyhään Isään eräässä riidassa muutamien veljeskuntamme luostarien ja generali-vikariuksen välillä.
Mutta sanotaan, että asioita ajetaan hitaasti Romassa ja että niiltä jää paljon aikaa muihin toimiin kuin semmoisiin, jotka etupäässä meitä miellyttävät, nimittäin rukoileminen pyhien apostolein ja martyrein haudoilla.
He puhuvat suurimmalla arvon-annolla ja sydämellisyydellä vaaliruhtinas Fredrikistä, joka varmaan lienee sangen hurskas ruhtinas. Hän teki muutamia vuosia sitten pilgrimimatkan Jerusalemiin ja vei muassaan maalari Lukas Kranach'in, että tämä piirtäisi kuvia erityisistä pyhistä paikoista.
Noin kymmenen vuotta takaperin rakensi hän St. Ursulalle vihittävän kirkon samaan paikkaan, johon vuonna 1353 vähäinen kappeli oli laitettu sitä pyhää Orjantappurakruunun oasta varten, jonka Franskan kuningas lahjoitti jollekulle aikaisemmalle vaaliruhtinaalle.
Tämä kirkko on jo, niinkuin kerrotaan, vaaliruhtinas Fredrikin toimeliaisuuden kautta rikkaampi relikeistä, kuin mikään muu kirkko Europassa, paitsi Assisi'n kirkko St. Franciscin syntymäpaikalla. Ja yhä vielä vaan tätä kokoelmaa kartutetaan.
Täällä näytettiin minulle kirja, joka on painettu Wittenbergissä vuosi tai kaksi takaperin, nimeltä: "Pyhien Relikien Selitys" ja varustettu sadalla yhdeksällätoista puupiirroksella.
Kaupunki itse näyttää vielä olevan köyhä ja vähäpätöinen Erfurtin ja Eisenachin rinnalla; ja ylioppilaat, joita on nykyjään melkein viisisataa, ovat toisinaan hyvin vallattomat. He juovat paljon olutta. Vuonna 1507, kolme vuotta takaperin, julisti Brandenburgin piispa koko kaupungin kirkonpannaan sen vuoksi, että ylioppilaat olivat jollakin lailla häväisseet hänen seuruettansa, ja nyt he eivät saa pitää pyssyjä, ei miekkoja eikä puukkoja.
Veli Martin toivoo kuitenkin lujasti, että paljon hyvää heissä aikaan saadaan. Hän vastaan-otti Biblikon (raamatun opettajan) viran Maaliskuun 9:nä päivänä viime vuonna; ja pitää luentoja joka päivä kahdentoista ja yhden välillä.
Viime kesänä generali-vikarius sai hänet ensi kerran julkisesti saarnaamaan. Minä luulin heidän puhuvan tästä. Veli Martin selitti asian jälestäpäin minulle.
T:ri Staupitz ja veli Martin istuivat viime kesänä kahden kesken luostarin puutarhassa Wittenbergissä jonkun perunapuun varjossa, kun generali-vikarius koetti taivuttaa häntä saarnaamaan. Hän oli erittäin vastahakoinen siihen. "Se ei ole mikään vähäinen asia", lausui hän T:ri Staupitzille, "kun ilmestyy kansan edessä Jumalan sijassa. Minulla oli viisitoista estettä", hän jatkoi, kun hän kertoi sitä minulle, "joilla pyysin vastustaa kutsumustani; mutta niistä ei ollut mitään apua." Viimein minä sanoin: "T:ri Staupitz, te tapatte minut, sillä minä en kestä tätä kolmea kuukautta." "Olkoon menneeksi", vastasi Staupitz, "käy eteenpäin vaan. Herralla Jumalalla on monta suurta asiata tehtävänä ja Hän tarvitsee viisaita miehiä taivaassa yhtä hyvin kuin maan päällä."
Veli Martin ei voinut sen enempää vastustaa, vaan koetettuansa ensiksi veljien edessä refektoriumissa, nousi viimein vapisevalla sydämellä saarnastuoliin Augustinin-luostarin vähäisessä kappelissa.
"Kun saarnaaja ensi kerran astuu saarnastuoliin", hän lausui lopulta, "ei kukaan usko, kuinka hän pelkää; hän näkee niin monta päätä edessänsä. Kun minä astun saarnastuoliin, en minä katsele ketään. Minä ajattelen vaan, että minun edessäni on yhtä monta pölkkyä, ja minä puhun hämmentymättä Jumalan sanat."
Vaan kuitenkin, T:ri Staupitz sanoi, ovat hänen sanansa kuin ukkosen jyske. Kuitenkin! sanoin minä. Eikö se ole sentähden? Hän tuntee, ettei hän itse ole mitään; hän tuntee, että hänen lähetyksensä on kaikki; hän tuntee, että Jumala on täällä. Mitä muuta tarvitaan, ennenkuin sen-kykyisestä miehestä suuri saarnaaja syntyy?
Tämmöisillä keskusteluilla matka näytti tosiaan päättyvän pian. Vaan kuitenkin ne olivat melkein onnellisimmat hetkeni, jolloin olimme kaikki ääneti ja nuot uudet näkymöt joutuisaan vierivät minun ohitseni. Se virvoitti suuresti, kun sai vähän aikaa elää sen nojalla, mitä näki, ja herjetä ajatuksista ja muistoista ja kaikista sisällisistä tutkimuksista. Sillä eivätkö esimieheni ole määränneet minulle tätä matkaa, jotta kuuliaisuuden lupaukseni mukaan ainoa velvollisuuteni nyt on matkustaminen; ja sentähden minun ei tarvitse sysätä luotani niitä huveja, joita se sattumalta tarjoo.
Me vietimme muutamia tunteja Wittenbergissä. Omituiset, moninaiset kuvaleikkaukset useissa rakennuksissa olivat kauniita. Siellä näimme myöskin Albrecht Dürer'in maalaukset ja kuulimme Hans Sachs'in, suutarin ja runoilian, lausuvan jumalisia saksalaisia virsiänsä. Ja kun kuljimme Baijerin tasangolta, talonpoikien teeskentelemätön ystävällisyys palkitsi maisemien yksitoikkoisuuden.
Likellä Heidelbergiä luulin kerran vielä olevani Thüringin metsässä, erittäin, kun levähdimme Erbachin luostarissa Odenwaldissa. Taas nuot tutut metsät ja viheriät laaksot jokinensa olivat minun ympärilläni. Minä pelkään, että Elsa ja muut omaiseni kaipaavat Eisenachin metsäisten mäkien kauneutta, kun he muuttavat Wittenbergiin, joka sijaitsee yhdenmuotoisella lakealla. Tähän aikaan he muuttavat!
Veli Martin on pitänyt monta väitöstä jumaluus-opillisissa ja filosofillisissa kysymyksissä Heidelbergin yliopistossa; mutta minä, joka olen vaan noviisi, olen saanut vapaasti mennä, mihin vaan mieli on tehnyt.
Tänä iltana oli hauska, kun seisoin pfalzkreivin linnan metsässä ja tammien ja hoikkien koivujen keskellä, jotka humisivat ympärilläni, katselin Odenwaldin harjanteita, kun ne kohosivat toinen toisensa takaa. Kaukaa niitten välistä näin, kuinka kapea, tyven Neckar lähti metsän hiljaisesta helmasta, mutta toisella puolella, kaupungin alitse, suikerteli lakean poikki Rheinin luo, joka siellä täällä kimalteli laskevan auringon kullassa taikka illan kylmässä, harmaassa valossa. Loittoa, kaikkien taa'impaa, eroitin Rheinin laivojen mastot.
Minä tuskin tiedän miksi, mutta virta sai minut ajattelemaan elämää, minun ja veli Martin'in elämää. Hän on jo jättänyt metsien varjon. Kuka tietää sanoa, mitä ihmisiä hänen elämänsä on siunaava, minkä meren se saavuttaa ja mimmoisten vaarojen lävitse? Siitä minä olen varma, että monen on siitä luku, mimmoinen sen juoksu on oleva. Minun laitani on toinen. Minun elämäni, sen verran kuin mailmasta on kysymys, näyttää täyttyneen, loppuneen; eikä kenenkään ole suurta väliä, mimmoisten seutujen läpi se juoksee, kun se vaan viimein saavuttaa valtameren ja päättyy, niinkuin sanotaan, Jumalan syliin. Jospa vaan voisimme olla varmat, että Jumala johdattaa elämämme juoksua, niinkuin johdattaa virtojen juoksun! Vaan kuitenkin — eikö sanota, että muutamat virrat katoavat hiekkaan ja toiset huomaamatta noruvat mereen semmoisten maitten kautta, joita he ovat muuttaneet autioiksi nevoiksi?
Schwarzwaldissa, Toukokuun 14 p. 1510.
Veli Martin ja minä olemme nyt yksinämme pihalla pilgrimimatkallamme. Me astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme, jotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun seurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia tai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta.
Nämät ovat tosiaan oivallisia päiviä. Varhainen nouseminen, alinomainen liikkuminen puhtaassa ilmassa, pyrkiminen eteenpäin tiettyyn paikkaan näyttävät terästävän ja raitistuttavan koko ruumistani.
Mutta parempi, paljoa parempi asia kuin tämä — sydämeni näyttää jälleen virkoavan. Minä rupean taas toivomaan, ja silmissäni siintää valo, jota tähän saakka tuskin luulin mahdolliseksi.
Veli Martin on rohkaissut minua huolissani ja taisteloissani ja ilmoittanut minulle, mitä hän itse on kokenut. Verrattuina niihin epäilyksen, pelon ja tuskan myrskyihin, jotka riehuivat hänen suuressa sydämessään, minun suruni näyttävät ohitse menevältä kevät-sateelta. Minulle niistä kuitenkin kasvoi myrskyjä, jotka panivat sydämeni autioksi. Ja veli Martin'in usko on, ettei Jumala mittaa sääliänsä sen mukaan, kuin surumme ovat itsessänsä, vaan sen mukaan, kuin ne vaikuttavat meihin. Emmekö kaikki ole lapsia, pieniä lapsia Hänen edessään?
"Minä en oppinut teologiaani yhdellä haavaa", hän lausui, "vaan kiusaukseni pakoittivat minua tutkimaan yhä syvemmältä; sillä ei kukaan ihminen voi ilman koetuksitta ja kiusauksitta päästä oikeaan Pyhän Raamatun tietoon. St. Paavalilla oli yksi perkele, joka rusikoitsi häntä ja kiusauksilla sai hänet ahkerasti lukemaan Pyhää Raamattua. Kiusaukset ajoivat minut Raamattuun, jota uutterasti luin; ja sen kautta, Jumalan kiitos, rupesin sitä oikein ymmärtämään."
Hän kertoi sitten minulle, mitkä muutamat näistä kiusauksista olivat: kuinka katkerasti hän pettyi, kun hän huomasi, ettei munkkikaapu, ei edes lupaukset eikä papiksi vihkiminen aikaan saaneet mitään muutosta sydämessä; että saatana oli yhtä likellä häntä luostarin sisä- kuin ulkopuolellakin eikä hän itse kyennyt paremmin sotimaan häntä vastaan. Hän jutteli minulle, kuinka hän koetti noudattaa jokaista turhintakin veljeskunnan sääntöä ja kuinka vähinkin poikkeus niistä soimasi hänen omaatuntoansa. Kun sitoivat hänen hehkuvan luontonsa näillä vaivaloisilla säännöillä, oli se, kuin olisivat pyytäneet vastustaa valkeata paju-aidoilla taikka johdattaa vuorivirtaa kiertelemään kukkatarhan lävitse. Hän kiintyi alinomaa johonkin ajatukseen tai tutkimiseen ja unhotti kaikki säännöt, ja sitten kääntyi hän tuskalla takaisin, palaten samoja jälkiä; toisinaan pani hän viikkokausia yksistään lukemiseen, mutta kun hän sitten muisti, että hän oli unhottanut kanoniset hetkensä, hän ei maannut moneen yöhön, laiminlyötyjä rukouksia palkitakseen.
Hän paastosi, kuritti itseänsä, nöyryytti itseänsä sillä, että hän toimitti halvimpia askareita alhaisimmille veljille, esti unen lähestymästä lukemisesta väsyneitä silmiänsä ja taistelosta rauennutta mieltänsä, siksi kuin luonto tuon tuostakin kosti puolestansa ja ojensi hänet tainnoksiin kammion lattialle taikka kukisti hänet taudin puuskalla.
Mutta kaikki turhaan; hänen kiusauksensa näyttivät kasvavan suuremmaksi, hänen voimansa vähenevän. Hän ei voinut tuntea mitään rakkautta Jumalaa kohtaan, vaan sisimmässä sielussansa hänellä oli mitä katkerimpia epäilyksiä Jumalan suhteen, joka näytti vaivaaman häntä yhtä haavaa sekä lain että evankeliumin kautta. Hän ajatteli Kristusta ankarimmaksi tuomariksi, koska Hän oli kaikkein hurskain; ja juuri lause "Jumalan vanhurskaus" oikein tuskastutti häntä.
Ei niin, että hän alinomaa oli näin alakuloisena. Välisti hän riemuitsi kuuliaisuudestansa ja tunsi, että hän messu-uhrin toimittamalla ansaitsi Jumalalta palkintoa sekä itselleen että muille. Välisti myöskin, kun hän papiksi vihittynä kulki ympäri ja piti messua kylissä Erfurtin lähiseuduilla, kävi hänen mielensä paremmaksi, kun hän näki erilaatuisia kohtauksia ympärillään, ja häntä huvittivat suuresti kyläköörien naurettavat erehdykset, kun ne esimerkiksi lauloivat "Kyrie" "Gloria'n" nuotilla.
Toisin ajoin taas hänen jäsenensä värisivät kauhusta, kun hän jakoi pyhää sakramenttiä ja ajatteli, että hän, uhraava pappi, ja kuitenkin vaan syntinen veli Martin raukka, todella seisoi Jumalan edessä "ilman välittäjää."
Ensimäisessä messussansa hänen oli vaikea pysyä alttarilta pakenematta — niin suuri hänen pelkonsa oli, ja niin hellästi hän tunsi mahdottomuutensa. Jos hän olisi lähtenyt alttarilta, hän olisi pantu kirkonpannaan.
Taas löytyi päiviä, jolloin hän toimitti jumalanpalveluksen jonkunlaisella tyytyväisyydellä ja päätti sen lausuen: "Oi Herra Jesus, minä tulen Sinun luoksesi ja rukoilen Sinua, että katsot otolliseksi kaikki, mitä minä teen ja kärsin veljeskunnassani; ja minä rukoilen Sinua, että nämät veljeskuntani ja uskontoni raskaat velvollisuudet ja tarkat säännöt täydellisesti palkitsevat kaikki minun syntini."
Kuitenkin tuli silloin taas pelko, että hän jumalanpalveluksessaan tapaturmaa oli ehkä jättänyt pois jonkun sanan, esimerkiksi "enim" taikka "aeternum", taikka laiminlyönyt jonkun määrätyn polvennotkistuksen taikka vaan jonkun silmien ristimisenkin; eikä hän niin muodoin ollut tarjonnut Jumalalle mitään kelvollista uhria messussansa, vaan tehnyt suuren synnin.
Tämmöisistä omantunnon kauhuista hän pakeni jonkun noitten yhdenkolmatta suojeluspyhimyksen taikka useammin Marian turviin, koettaen liikuttaa hänen äidinsydäntänsä, että hän lepyttäisi Poikansa. Hän toivoi, että, jos hän rukoilisi kolmea pyhimystä päiväänsä ja paastoamisilla ja valvoomisilla näännyttäisi ruumistansa, hän täyttäisi lain ja suojelisi omantuntonsa ajajan tutkaimesta. Mutta kaikki tämä oli turhaa. Mitä kauemmaksi hän astui tällä polulla, sitä enemmän häntä kauhistutti.
Ja sitten hän jutteli minulle, kuinka valkeus koitti hänen sydämellensä; tosin verkalleen, lomapäisin, mutta kuitenkin se koitti. Hänen päivänsä olkoon usein pimeä ja myrskyinen; mutta se on päivä eikä yö.
T:ri Staupitz oli ensimäinen, joka antoi jotakin lohdutusta hänelle. Generali-vikarius ripitti häntä melkein kohta, kuin hän tuli luostariin, sai siitä hetkestä asti hänen luottamuksensa ja otti hartaasti osaa hänen kohtaloonsa. Veli Martin kirjoitti usein hänelle; ja kun hän kerta jonkun laiminlyödyn säännön vuoksi, joka rasitti hänen omaatuntoansa, käytti sanoja: "voi minun syntini, minun syntini!" vastasi Staupitz: "sinä tahtoisit olla ilman syntiä eikä sinulla kuitenkaan ole mitään oikeita syntejä. Kristus antaa anteeksi todelliset synnit, niinkuin isänmurhan, Jumalan häväistyksen ja ylenkatsomisen, aviorikoksen ja senkaltaiset. Nämät ovat todellisia syntejä. Sinulla pitää olla luettelo, jossa näkyy todellisia syntejä, ennenkuin Kristus auttaa sinua. Sinun tekisi mieli olla maalattu syntinen ja pitää maalattua Kristusta Vapahtajana. Sinun täytyy oppia, että Kristus on todellinen Vapahtaja, ja sinä itse todellinen syntinen ihminen."
Näistä sanoista lähti joku valo veli Martin'ille, mutta pimeys palasi ehtimiseen jälleen; ja hellästi kohteli T:ri Staupitz häntä ja tuki häntä. — T:ri Staupitz ja tuo rakas, ijäkäs rippi-isä, joka hoiteli minuakin niin ystävällisesti. Kaikkein enimmän veli Martin'ia kammotti Jumalan vanhurskaus, joksi hän oli oppinut ajattelemaan sitä järkähtämätöntä ankaruutta, jolla syntisiä rankaisi.
T:ri Staupitz ja rippi-isä selittivät hänelle, että Jumalan vanhurskaus ei ole sitä syntistä vastaan, joka uskoo Herraan Jesukseen Kristukseen, vaan hänen puolestansa — ei meitä vastaan kadotukseksi, vaan meidän puolellamme vanhurskaudeksi.
Hän alkoi uudella innolla tutkia raamattua. Hän oli suuresti halannut oikein ymmärtää St. Paavalin epistolaa Romalaisille, mutta hän pysähtyi aina "vanhurskauden" sanaan ensimäisen luvun seitsemännessä-toista värsyssä, jossa Paavali sanoo, että Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu evankeliumissa. "Tämä lauselma 'Jumalan vanhurskaus'", hän sanoi, "suututti minua paljon; sillä kaikkien opettajieni mukaan minun täytyi filosofillisessa merkityksessä ymmärtää sillä sitä vanhurskautta, jonka kautta Jumala on hurskas ja rankaisee rikollisia. Vaikka olin elänyt nuhteettomasti, tunsin minä kuitenkin itseni suureksi syntiseksi Jumalan edessä, omatuntoni oli erittäin arka entä minä luottanut siihen, että mikään oma tekomme taikka ansiomme sovittaa meidät Jumalan kanssa. Tästä syystä minä en ollenkaan rakastanut vanhurskasta ja närkästynyttä Jumalaa, vaan salaisesti vihasin häntä ja ajattelin itsekseni, eikö siinä ole kyllin, että Jumala on tuominnut meidät ijankaikkiseen kuolemaan Adamin synnin tähden, ja että meidän pitää kärsiä niin paljon huolta ja vaivaa tässä elämässä? Täytyykö Hänen ankaran ja uhkaavan lain lisäksi enentää viheliäisyyttämme ja tuskaamme evankeliumin kautta ja sen saarnaamalla paiskata meitä vastaan oikeutensa ja tuima vihansa? Hämmentynyt omatuntoni kiivastutti minua usein ja minä koetin yöt päivät saada selkoa Paavalin tarkoituksesta; ja viimeiseltä minä käsitin sen näin: evankeliumin kautta on se vanhurskaus ilmoitettu, jota Jumalalle kelpaa — semmoinen vanhurskaus, jonka kautta Jumala armossaan ja laupeudessaan vanhurskauttaa meitä; niinkuin kirjoitettu on: vanhurskaan pitää elämän uskossa. Kohta tuntui minusta kuin olisin syntynyt uudestaan; oli niinkuin olisin nähnyt paratiisin ovet selällänsä. Nyt raamattu muuttui minun silmissäni aivan toisenlaiseksi — minä tarkastelin koko sen sisältöä, niin pitkältä kuin muistoni kesti, vertasin eri paikkoja toisiinsa — ja huomasin vielä selvemmin, että tämä vanhurskaus oli se vanhurskaus, jonka kautta Hän tekee meidät vanhurskaaksi, koska kaikki soveltui siihen niin hyvin. Lause 'Jumalan vanhurskaus', jota minä ennen vihasin niin paljon, kävi nyt rakkaaksi ja kalliiksi — lempi- ja lohdutussanaksi. Tämä paikka Paavalin epistolassa oli minulle todellinen paratiisin portti."
Veli Martin kertoi minulle myöskin siitä sisällisestä rauhasta, jonka sanat "minä uskon syntien anteeksisaamisen" tuottivat hänelle, niinkuin ijäkäs rippi-isä oli ennen jutellut minulle; sillä, sanoi hän, perkele tempasi hänet usein takaisin ja, pukeutuen Kristuksen muotoon, koetti peloittaa häntä uudestaan hänen synneillänsä.
Häntä kuunnellessani jouduin siihen vakuutukseen, että hän oli tosiaan juonut ijankaikkisen elämän lähteestä, ja tämä näytti melkein olevan minunkin saatavillani; mutta minä sanoin:
"Veli Martin, sinun syntisi olivat vaan rikoksia inhimillisiä sääntöjä vastaan, mutta minun syntini ovat toista laatua." Ja minä kerroin hänelle, kuinka olin vastustanut kutsumustani. Hän vastasi:
"Perkele tarjoo taivaita ihmisille, ennenkuin he tekevät syntiä; mutta kun he ovat syntiä tehneet, saattaa hän heidän omantuntonsa epätoivoon. Kristus tekee aivan päinvastoin, sillä hän antaa taivaan, kun olemme syntiä tehneet, ja muuttaa murheellisen omantunnon iloiseksi."
Sitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä tyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin syvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi siitä, että:
"Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on
Totuus!"
Hänen huulensa liikkuivat silloin tällöin, ikäänkuin rukouksessa, ja hänen silmänsä olivat tuon tuostakin nostetut taivasta kohden, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat löytäneet kotinsa siellä.
Tämän vaiti-olon perästä hän puhui jälleen ja lausui:
"Evankeliumi ei puhu mitään meidän teoistamme eikä lain teoista, vaan Jumalan äärettömästä armosta ja rakkaudesta kurjimpia ja viheliäisimpiä syntisiä kohtaan. Kun laupias Isämme näki, kuinka lain kirous kukisti ja painoi meidät maahan, ja kuinka olisimme saaneet pysyä sen alla, ettemme milloinkaan omin voimin olisi päässeet siitä vapaaksi, lähetti Hän ainoan Poikansa mailmaan, pani hänen päällensä kaikkien ihmisten synnit ja sanoi: 'ole sinä Pietari, Jumalansa kieltäjä; Paavali, vainoaja, Jumalan pilkkaaja, ja julma sortaja; David, avioliiton rikkoja; se syntinen, joka söi omenan paratiisissa; ryöväri, joka riippui ristinpuussa; lyhyeltä, ole sinä se, joka on tehnyt kaikkien ihmisten synnit, ja maksa ja sovita heidän puolestansa.' Sillä Jumala ei laske leikkiä meidän kanssamme, vaan puhuu vakaasti ja suuresta rakkaudesta, että Kristus on Jumalan Karitsa, joka kantaa meidän kaikkien synnit. Hän on vanhurskas ja vanhurskaaksi tekee jokaisen, joka uskoo Jesukseen."
Minä en voinut vastata mitään tähän, vaan kuljin eteenpäin näitä sanoja mietiskellen. Eikä hänkään puhunut silloin sen enempää.
Aurinko meni paraikaa mailleen, ja metsän hongat loivat pitkät varjonsa viheriälle polullemme, että olimme iloiset, kun tapasimme sysimiehen majan ja saimme yöksi suojaa hänen talonsa vieressä.
Mutta sinä yönä minun oli mahdoton maata; vaan kun kaikki muut nukkuivat minun ympärilläni, minä nousin ja menin ulos metsään.
Veli Martin ei ole se mies, joka asettaa sisälliset taistelonsa muitten silmiin, saavuttaaksensa heidän sääliänsä taikka joutavaa kummastustansa. Hän on kärsinyt liian paljon ja liian nykyisin. Hän ei ole kevytmielisesti avannut minulle entisen elämänsä vankihuoneita ja kidutuskammioita. Hän teki sen kanssakärsijänä ja kanssasoturina, näyttääksensä minulle, kuinka minäkin pelastuisin ja voittaisin.
Jumala on epäilemättä saattanut hänet astumaan näitä katkeria teitä yksinään sen vuoksi, että hänestä tulee sankari ja ihmisten johdattaja.
Minä rupean nyt ymmärtämään vanhoja sanoja uuhella tavalla. Siinä, mitä hän sanoo, ei löydy mitään uutta; mutta se näyttää uudelta minusta, niinkuin Jumala olisi puhunut sen vasta tänään; ja kaikki esineet näyttävät uudistetuilta sen valossa.
Jumala siis pitää enemmän huolta minun pelastuksestani, kuin minä itse!
"Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi Poikansa."
Hän ei rakastanut pyhiä, ei katuvia, ei jumalisia eikä niitä, jotka rakastavat Häntä; vaan "mailmaa", maallikoita, jumalattomia paatuneita kapinoitsioita, toivottomia eksyneitä ja syntisiä!
Hän ei antanut mitään tyhjää lupausta, ei mitään enkeliä opettamaan meitä eikä mitään mailmaa meidän lunastimeksemme, vaan Poikansa — Ainosyntyisen!
Niin suuresti rakasti Jumala mailmaa, syntisiä, minua! Minä uskon tämän; minun täytyy uskoa se; minä uskon häntä, joka sanoo sen. Kuinka minä siis voin tehdä muuta kuin riemuita?
Kaksi ihanata näkyä nousee minun eteeni ja alkaa täyttää mailman ja koko minun sydämeni ilolla.
Minä näen tuon Pyhimmän, Täydellisen, Pojan, uhrin, karitsan, kirouksen vapaa-ehtoisesti menevän ristin kuolemaan minun tähteni.
Minä näen Isän — iki-hurskaan, vaan kuitenkin lempeydestä iloitsevan
Isän — vastaan-ottavan hänet, puhtaan Karitsan, jonka Hän oli antanut;
herättävän hänet kuolleista; asettavan hänet oikealle kädellensä.
Hurskaana, paljoa hurskaampana, kuin pelästynyt omatuntoni voi kuvata
Häntä, vanhurskauttaa minut, syntisen.
Vaikka Hän vihaa syntiä, niinkuin rakkaus aina kammoo itsekkäisyyttä, elämä kuolemaa, ja puhtaus turmellusta, rakastaa Hän minua — itsekästä, turmeltunutta, synneissä kuollutta. Hän antaa minun tähteni Poikansa, Ainosyntyisen; Hän vastaan-ottaa minun tähteni Poikansa, puhtaan Karitsan; Hän antaa minulle anteeksi; vapauttaa minut; Hän tahtoo tehdä minut puhtaaksi.
Tämä ajatus valloitti minut. Minä lankesin polvilleni honkien välissä ja puhuttelin Häntä, joka kuulee, kun meillä ei ole mitään sanoja, sillä sanoja puuttui minulta kokonaan silloin.
Münchenissä, Toukokuun 18 p.
Tätä iloa kesti koko toisen päivän ja vielä seuraavankin. Jokainen asia ja lintu ja sadepisara puhui vertauksissa minulle; lauloi minulle kertomuksen pojasta, joka oli palannut vieraalta maalta ja astuessaan isänsä kotia kohden mietti synnintunnustustaan; vaan ei päättänyt koskaan matkaansa, sillä isä tuli häntä vastaan, kun hän vielä oli kaukana; eikä koskaan päättänyt synnintunnustustaan, sillä isä esti hänen itsesyytöksiänsä syleilemällä.
Ja isän kaulassa mikä lapsi voisi sanoa: "tee minut palkollisesi vertaiseksi?"
Minä näin Hänen rakkautensa loistavan jokaisessa sadehelmessä ruohoisilla metsän aukoilla; minä kuulin sen jokaisen linnun laulussa; minä tunsin sen kaikissa suonissani.
Me emme luullakseni puhuneet paljon niinä päivinä, veli Martin ja minä.
Minä olen kokenut jonkunlaista rakkautta; mutta minä en ole koskaan tuntenut mitään rakkautta, joka niin täyttää, valloittaa, tyydyttää, kuin tämä Jumalan rakkaus. Ja kun Jumala ja sielu ensiksi ovat "sinä ja minä" keskenänsä, ei ole sydämessä, ainakaan ajaksi, paljon sijaa muille tuttaville.
Mutta nyt tuli epäilyksiä ja kysymyksiä. Mistä ne tulivat? Veli Martin sanoi: saatanalta.
"Perkele on kurja, onneton henki", hän lausui, "ja hän tekee mielellään meidät kurjiksi."
Yksi seikka, joka alkoi huolestuttaa minua, oli se, josko minulla todella oli oikea usko. Mieleeni joutuivat vanhat määritykset, joitten mukaan uskoa sanotaan tyhjäksi, jollei armeliaisuus sitä elähytä ja se ilmesty hyvissä töissä, jotta, kun lausutaan, että usko saattaa meidät vanhurskaaksi, osa käy kokonaisuudesta ja uskolla tarkoitetaan myöskin toivoa, armeliaisuutta, kaikkia hyviä avuja ja töitä.
Mutta veli Martin selitti, että se suoraan tarkoitti uskomista. Hän sanoi:
"Usko on kaikkivaltainen, sillä se antaa kunnian Jumalalle, ja tämä on korkein palvelus, jota voi Hänelle osoittaa. Joka Jumalalle kunnian antaa, se uskoo Häneen; se pitää Häntä totisena, viisaana, hurskaana, laupiaana, kaikkivaltiaana. Pää-asia, jota Jumala vaatii ihmisiltä, on se, että he myönnyttävät Hänelle Hänen kunniansa ja jumaluutensa; se on, että he eivät katso Häntä miksikään epäjumalaksi, vaan Jumalaksi; semmoiseksi Jumalaksi, joka pitää huolta heistä, kuulee heitä, armahtaa heitä ja auttaa heitä. Sillä usko sanoo näin: 'minä uskon Sinua, oi Jumala, kun Sinä puhut.'"
Mutta meidän suurin viisautemme, hän sanoo, on siinä, että käännymme pois kaikista näistä kysymyksistä — synneistämme, töistämme, itsestämme Kristuksen puoleen, joka on meidän vanhurskautemme, meidän Vapahtajamme, meidän kaikki.
Sitten välisti toiset asiat hämmentävät minua, Jos usko on niin yksinkertainen, ja pelastus niin helppo, kaikki nuot veljeskunnat, säännöt, pilgrimimatkat, katumusharjoitukset?
Me emme kumpikaan voi keksiä mitään vastausta näihin hämmentäviin kysymyksiin. Mutta meidän tulee totella kirkkoa. Mitä me emme ymmärrä, sitä meidän tulee hyväksyä ja totella. Tämä on ainakin munkin velvollisuus.
Ajottain toiset kiusaukset kohtaavat minua. "Jos olisit tietänyt tämän ennen", kuuluu ääni syvältä sydämestäni, "olisi sinun sopinut palvella Jumalaa iloisesti kodissasi eikä tuskalloisesti luostarissa; sinun olisi sopinut auttaa vanhempia ja Elsaa ja puhua Evan kanssa näistä asioista, joita hänen harras ja yksinkertainen sydämensä on epäilemättä jo käsittänyt." Mutta voi! minä tunnen liian hyvin, mikä kiusaaja kuiskaa tämän nimen minun korvaani, ja minä sanon: "kuinka hyvänsä lienee käynyt, sinä häijy henki, nyt minä olen jumalinen, hurskas mies, jolle peräytyminen tuottaa perikadon!"
Näyttää tavallansa kuitenkin siltä, kuin minä näinä viime päivinä olisin ollut vähemmän eroitettuna omaisistani.
Löytyy yksi veljeskunta, yksi perhe, joka on pystyväisempi, kuin Eisenachin koti, vieläpä kuin Augustinin veljeskunta, ja siinä me ehkä yhdymme vielä. Löytyy yksi koti, jossa me kenties vielä saamme olla yhtenä huonekuntana jälleen.
Ja sillä välin Jumala ehkä määrää minulle jonkun vähäisen, hyödyllisen työn, joka Hänen läsnä ollessaan saattanee elämäni kulumaan yhtä nopeasti, kuin tämä minun pilgrimimatkani Romaan veli Martinin seurassa.
Benediktinin-luostarissa Lombardiassa.
Jumala on näinä viimeisinä päivinä antanut meidän, niinkuin todella luulen, vilaukselta katsahtaa Edeniin. Lumiharteiset vuoret, ikäänkuin valkoiset portaat Hänen valtaistuimessaan; virrat, jotka juoksevat niistä alas ja rikastuttavat maata; krystallijärvet, ikäänkuin tuli ja lasi pinnallaan, kun aamuisin taikka iltaisin lumihuiput heijastellen palavat niissä; ja sitten Lombardian tasanko täynnänsä jokia, jotka saattavat laihot loistamaan kuin kulta; tämä Jumalan jyvä-aitta, jossa jalavat ja kastaniat kasvavat keltaisen maisin parissa ja viiniköynnökset kiipeevät puusta puuhun, että koko maa näyttää olevan seppelillä kaunistettu, niinkuin ainaiseksi juhlaksi. Me tulimme Tyrolista Füssenin kautta ja kuljimme sitten suoraa tietä vuorten ja järvien yli Milanoon.
Nyt meitä kestitetään niinkuin ruhtinaita tässä rikkaassa Benediktinin-luostarissa. Sen vuotuiset tulot nousevat 36,000:teen floriniin. "Syömisestä ja juomisesta ei ole", niinkuin veli Martin sanoo, "mitään puutetta;" sillä 12,000 florinia käytetään vieraitten hyväksi ja yhtä suuri summa pannaan rakennuksiin. Loput jäävät luostarin ja veljien omaksi.
He ovat vastaan-ottaneet meitä, köyhiä saksalaisia munkkeja, suurella kunnioituksella, koska me olemme lähetyskuntana mahtavan veljeskunnan puolesta paavin luo.
Näitten etelä-maalaisten käytös on sangen sievää ja kohteliasta; mutta uskonnon asioissa he menettelevät kevytmielisemmin, kuin me soisimme.
Huonekalujen ja pukujen komeus kummastuttaa meitä; vaikea on sovittaa köyhyyden ja mailman hylkäämisen lupaus yhteen niitten kanssa. Mutta arvatakseni köyhyyden lupaus heidän mielestään ei sido veljeskuntaa, vaan ainoastaan yksityisiä munkkeja. Kuitenkin lienee parhaassa tapauksessa tukala elää ankaraa ja asketillista elämää keskellä semmoista ylellisyyttä. Useat epäilemättä eivät koetakaan.
Köyhille tuodaan hyvin harvinaisia ja herkullisia ruokia; seinät ovat peitetyt tapeteilla; puvut ovat hienosta silkistä; lattiat koristetut kalliilla marmorilla.
Kurjan kurja komeus halvimman kodin korvauksena!
Bolognassa, kesäkuulla.
Me emme jääneet kauaksi aikaa Benediktinin-luostariin tästä syystä: heidän hekumallinen elämänsä oli, minä huomasin sen, kovasti hämmästyttänyt veli Martin'ia; mutta vieraana, arvaan minä, hänen ei käynyt mielestänsä mitään moittiminen, ennenkuin perjantai tuli, jolloin kummastukseksemme pöydälle oli tuotu lihaa, hedelmiä ja monenlaisia muita ruokia, niinkuin minä muuna päivänä hyvänsä, vastoin sekä veljeskunnan sääntöjä että koko kirkon yhteisiä lakeja.
Hän ei koskenut näihin herkkuihin yhteenkään; mutta hän ei tyytynyt tähän äänettömään vastalauseesensa, vaan lausui uljaasti koko seuralle: "kirkko ja paavi kieltävät tämmöisiä!"
Meidän oli nyt tilaisuus nähdä, miksi tuo hieno Italialaisten käytös muuttuu, kun heitä loukkaa.
Koko veljeskunta puhkesi ankaraan vihan myrskyyn. Heidän mustat silmänsä iskivät tulta, heidän valkoiset päänsä välkkyivät, kun he pilkallisesti ja pahasti nauroivat, ja he laskivat rajuja sanoja, joita useita me emme ollenkaan ymmärtäneet.
"Rauhan-rikkojat", "barbarit", "raa'at ja taitamattomat Saksalaiset" ja muut pistävät liikanimet, joita me kuitenkin varsin hyvin ymmärsimme.
Veli Martin seisoi kuin kallio keskellä vuorivirtaa ja uhkasi ilmoittaa heidän ylellisyytensä ja säännöttömän elämänsä Romassa.
Kun seura hajosi, huomasimme, kuinka veljet kokoontuivat erikseen pieniin joukkokuntiin ja loivat tuimasti silmänsä meihin, kun sattumalta astuimme heidän ohitsensa.
Samana iltana luostarin portinvartia tuli salaa luoksemme ja ilmoitti, ettei luostari ollut enää mikään turvallinen lepopaikka meille.
Oliko tämä ystävällinen varoitus vai ainoastaan joku veljien keksintö, jolla he saisivat eron vaivaloisista vieraistansa, sitä minä en tiedä; mutta meidän ei tehnyt mieli viipyä ja ennenkuin seuraava päivä valkeni, hiivimme pimeässä ulos yhdestä sisäportista ja lähdimme matkoihimme veneellä, jonka löysimme sen virran rannassa, joka juoksee muurien alta.
Bolognassa.
Kiitos Jumalan, veli Martin tointuu jälleen. Hän on ollut aivan haudan partaalla.
Oliko se se paahtava kuumuus, jossa olemme matkustaneet, vai malaria, joka vilustutti meidät eräänä yönä, kun makasimme akkunat auki, vai olisivatko Benediktinin-luostarin suuttuneet munkit panneet myrkkyä ruokaamme, sitä minä en tiedä; mutta tuskin olimme päässeet tänne, ennenkuin hän jo sairastui kovasti.
Kun valvoin hänen luonansa, minä osaksi havaitsin, mimmoista tuskaa hän oli kärsinyt luostarissamme Erfurtissa. Hän muisti syntejänsä ja pelkäsi Jumalan kauheata tuomiota, samalla kuin tauti rankaisi hänen mieltänsä. Toisinaan hän tunsi, että se oli perkeleen käsi, joka painoi häntä alas. "Perkele", hän sanoi, "on veljien päällekantaja eikä Kristus. Sinä, Herra Jesus, olet minun anteeksi antava Vapahtajani!" Ja taas hän kohosi aalloista. Välisti hänen mielensä hämmentyi tuosta pohjattomasta kysymyksestä — mistä pahuus on alkunsa saanut, ja missä suhteessa meidän vapaa tahtomme on Jumalan kaikkivaltaiseen tahtoon.
Silloin minä rohkenin muistuttaa hänelle niitä T:ri Staupitzin sanoja, jotka hän oli lausunut minulle: "katso Jesuksen Kristuksen haavoja, ja niistä sinä näet Jumalan päätöksen kirkkaasti loistavan esiin. Ilman Kristuksetta meidän on mahdoton käsittää Jumalaa. Kristuksessa sinä näet, mikä Jumala on ja mitä Hän vaatii. Sinä et löydä Häntä muualta mistäkään, ei taivaasta eikä maan päältä."
Minun, nuoren, kokemattoman soturin, tuntui kummalliselta kehoittaa semmoista veterania ja voittajaa kuin veli Martin'ia; mutta kun voimakkaimmat ovat joutuneet tämmöisille miekkasille, jossa täytyy taistella yksinään, voi heikonkin käsi tuoda vähäisen kylmää vettä ja virvoittaa sankaria ottelun lomahetkinä.
Mutta vaan taisteleva itse saa voiton; ja viimein veli Martin vielä kerran suoriutui, jopa, niinkuin aivan usein tapahtuu, juuri kuin taistelo näytti tulisimmalta. Hän pääsi voitolle vanhalla aseella — "vanhurskaan pitää elämän uskosta."
Vielä kerran nämät sanat, jotka ovat auttaneet häntä niin usein ja joita hän on kertonut niin monesti retkellämme, astuivat pontevasti hänen sielunsa eteen. Taas hän katsoi ristiin-naulitun Vapahtajan puoleen; taas hän uskoi Häneen, joka on voittanut ja on valmis anteeksi antamaan armon valta-istuimelta; ja taas hänen henkensä oli valkeudessa.
Hänen ruumiinsakin voimat alkoivat pian palata; ja muutaman päivän kuluttua pääsemme Romaan.
Romassa.
Pilgrimimatka on päättynyt. Pyhä kaupunki on vihdoin saavutettu.
Me kuljimme polttavien lakeain poikki, kunnaitten vieremillä viiniköynnösten alla, jylhien, ryhmyisten vuorten yli, laaksojen läpi, jotka olivat viheriät kastanjoista, öljypuista ja myrteistä, ja lemusivat lavendelista ja cistuksesta, siksi kuin Campagnan takaa pyhät tornit ja domit ilmestyivät meidän silmiemme eteen — se kaupunki, jossa Pietari ja Paavali kärsivät martyrikuoleman — Jumalan valtakunnan pääkaupunki.
Samalla hetkellä kuin näimme kaupungin, veli Martin heittäysi maahan ja nostaen käsiänsä taivasta kohden huudahti:
"Terve, pyhä Roma! kolmasti pyhä täällä vuodatetun martyrein veren kautta."
Ja nyt olemme sisäpuolella pyhiä muureja ja asumme Augustinin-luostarissa likellä sitä pohjoista porttia, jonka kautta tulimme ja jota Romalaiset nimittävät "Porta del Popolo."
Veli Martin on jo pitänyt yhden messun luostarikirkossa.
Ja huomenna ehkä notkistamme polviamme, missä apostolit ja martyrit seisoivat!
Me saamme kenties myöskin nähdä pyhän isän itse! Olemmeko todella lähempänä taivasta täällä? Minusta tuntuu, kuin olisin ollut lähempänä Jumalaa tuona yönä Schwarzwaldissa.
On niin paljon hälinää ja liikettä ja komeutta meidän ympärillämme tässä suuressa kaupungissa.
Mutta kun vähän enemmän tutustun ja perehdyn siihen, se ehkä kuitenkin tuntuu taivaallisemmalta.