X.
Fritzin kertomus.
Romassa, Augustinin-luostarissa.
Vaikka tämä kaupunki on pyhä, niinkuin sen välttämättömästi täytyy olla, koska kirkon hurskaimpien kuolleitten relikit löytyvät siinä, vieläpä sen elävä Pää asuu siinä, luulen minä tuskin, että uskonto on juurtunut yhtä syvästi näitten Italialaisten sydämeen, kuin meidän Saksalais-raukkojen tuolla kylmässä pohjassa.
Mutta ehkä minä erehdyn; ihmisten tunteet ilmestyvät niin eri tavalla eri luonteissa.
Tosin kirkot ovat täpösen täynnä jokaisessa suuressa tilaisuudessa, ja juhlat ovat loistavat. Mutta kansa näyttää pitävän niitä pikemmin lupapäivinä ja näytelmäntapaisina huvina, kuin vakavina ja hiljaisina juhlina, joksi me Sachsissa katsomme niitä. Tänä aamuna esimerkiksi kuulin kahden naisen arvostelevan yhtä juhlakulkua tämmöisillä sanoilla, sitä myöten kuin se vähäinen Italian kieli, jota minun on onnistunut sivumennen oppia, salli minun ymmärtää heitä.
"Voi, Nina mia, enkelit eivät kelpaa mihinkään tänään; sinun olisi tarvinnut nähdä Luciamme viime vuonna! Kaikki sanoivat, että hän oli taivaallinen. Jollei papit pidä parempaa tointa, tuskin ihmiset viitsivät tulla katsomaankaan. Paitsi sitä oli soitto inhottava."
"Cisterciensin-luostarin nunnat ne vasta ymmärtävät, kuinka juhlamenoja järjestetään. Heilläpä on tuumia! Näitkö sinä heidän Bambinoansa viime jouluna? Semmoisia pitsejä! ja kehto kilpikonnan kuoresta, joka olisi sopinut vaikka keisarille! Entä heidän Madonnan vaatteensa juhlatiloissa! Kultakangasta, joka hohtaa helmistä ja briljanteista ja maksaa kokonaisen aarre-aitan!"
"Kyllä", vastasi toinen matalammalla äänellä; "minä olen kuullut näitten vaatteitten jutun. Eräs nainen, jolla oli suuri valta Pyhän Isä vainajan hovissa, sanotaan lahjoittaneen sen puvun, jota hän käytti jossakin julkisessa tilaisuudessa, aivan samanlaisena kuin se silloin oli."
"Rupesiko hän siis katuvaiseksi?"
"Katuvaiseksi? sitä minä en tiedä; mutta tämänkaltainen katumuksen työ ostaisi varmaan aneita ja messuja, ainakin melkoiseksi ajaksi."
Veli Martin ja minä emme rakasta paljon noita pulskeita juhlasaattoja. Nämät Italialaiset, joitten taivas on niin kirkas ja maa niin ihana, vaativat enemmän loistoa uskonnossansa, kuin meidän saksalaiset silmämme juuri voivat häikenemättä katsella.
Meitä kummastutti jotenkin, kun näimme kardinalein hevosten koreat satulavaipat; ja vielä enemmän, kun näimme Pyhän Isän ratsastavan kauniilla hevosella ja kantavan pyhää hostiaa. Saksassa korkeimmatkin maalliset ylimykset lankeavat maahan tämän Sanomattoman edessä.
Mutta minun ajatukseni hämmentyvät. Taivas varjelkoon minua sanomasta Kristuksen sijaista maalliseksi ylimykseksi! Eikö hän ole Jumalan edusmies ja orakeli maan päällä?
Tästä syystä — ja vaikka häntä epäilemättä tuskastuttaa se kunnioittava vavistus, jota varmaan jokainen kristitty tuntee Pyhän Sakramentin edessä — Pyhä Isä myöntyy istumaan valta-istuimella kirkossa ja vastaan-ottamaan Luojamme ruumiin kultaisen putken kautta, jonka polvillansa oleva kardinali ojentaa hänelle.
Hänen lienee hyvin hankala eroittaa virka ja persona toisistaan. Onpa meidänkin hankala. Mutta semmoinen ihmishenki, joka ei vielä ole kypsynyt vastaan-ottamaan näitä uskonnollisia kunnian-osoituksia, masentunee kokonaan.
Kun Pyhä Isä öisin yksinäisyydessään nöyryyttää itseänsä, on epäilemättä hänen itse-alennuksensa tavallisten ihmisten rinnalla samassa määrässä syvempi kuin hänen koroituksensa on suurempi.
Minun täytyy myöntää, että tuntuu sanomattoman huokealta, kun illalla palaan yksinäiseen kammiooni ja rukoilen Häntä, josta veli Martin ja minä puhuimme Schwarzwaldissa; jolle koko mailman kunnioitus ei ole mikään rasitus, koska se ei ole yksistänsä viran kunnioittamista, vaan personan palvelemista. "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias! taivas ja maa ovat täynnä sinun kunniaasi."
Pyhyys — johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana — Pyhä, joka olet rakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, miserere nobis!
Romassa, Heinäkuulla.
Me olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja rukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla, joilla erityisiä aneita jaetaan.
Veli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja äitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi käyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa kiirastulesta.
Hän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset papit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti. Minä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän toimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin suorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen: "passa! passa!"
Minä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin tulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita. Tuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän — ei enemmän prameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse alkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti puetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne näyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän näyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun hiukalta.
Hengen silmällä! Niin, minä unhotan. Se on uskon komeus, jota vaan usko voi katsoa.
Tänä päivänä me näimme Veronican — sen pyhän merkin, jonka Vapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica tarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi hänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä; sillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.
Mutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin mustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista vaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä hetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen vuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme puhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka vaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että hänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin, ettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.
St. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän, koska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut. Mutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä saatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.
Yksi reliki kummastutti minua paljon — se köysi, jolla Judas hirtti itsensä! Sitä tuskin sopii sanoa pyhäksi relikiksi. Olisi hauska tietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat kadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.
Romalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä meistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin — pyhien relikien näyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen komeutta toisiinsa.
Meidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat tekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan yksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä todistuksensa.
Muutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman jäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein pyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten raunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on syvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten holvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa — näyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä tunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.
Minä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan yhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta ylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka "ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko" ja joka täällä teloitettiin. Taikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee entisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat kuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista akkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen jumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni kiitollisuudella.
Mutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni, St. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja rakennettu muinaisten katakombien yli.
Lukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa hautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan, että ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin alle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni vainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän hautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista Hänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän tuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia hautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.
Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat, miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Kuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän kanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy, ei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.
Sillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee kristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta, röyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!
Colossenmissa, Pantheonissa, St. Sebastianin kirkossa tuntuu siltä, kuin olisin atomi — mutta atomi tulevassa, Jumalan hallitsemassa mailmassa jossa totuus on voimakkain — mitätön itsessäni, niinkuin vähäiset sammalet, jotka kasvavat näillä muinaisilla kivillä; mutta kuitenkin vähäinen sammal isolla kalliolla, jota ei mikään voi järkyttää — Jumalan edeskatsomuksen ja rakkauden kalliolla. Häärivässä kaupungissa tuntuu siltä, kuin heiluisin sinne tänne merellä, joka näyttää riehuvan ja kuohuvan oman rajun tahtonsa mukaan ilman määrää taikka tarkoitusta — inhimillisten intohimojen merellä. Raunioissa minä seurustelen niitten meidän suurten ja pyhien vainajaimme henkien kanssa, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Pyhien reliikien näyttelyssä sydämeni vedetään alas pelkkään katoavaiseen tomuun, jota nyky-ajan vähäpätöiset ihmiset kurjalla koreudellaan varustavat.
Ja sitten minä palaan luostariin ja syytän itseäni moitteen-halusta, uskottomuudesta ja ylpeydestä, ja koetan muistaa, että näitten juhlamenojen ja näyttelyjen ansio on käsitettävä ainoastaan uskon kautta ja ettei niitä saa arvostella sisällisten tunteitten eikä edes siveydellisten seurausten mukaan.
Kirkko ja Pyhä Isä ilmoittavat juhlallisesti, että arvaamattoman suuret aneet ja siunaukset vuotavat meille ja muille, kun määrätyillä alttareilla luemme niin ja niin monta Paternosteria ja Avea taikka käymme Veronicaa tai muita relikejä katsomassa. Minä olen tehnyt nämät kaikki, ja minun täytyy omalla edesvastauksellani uskoa niitten voimaan.
Mutta Martin'ia ja minua surettaa usein kovasti se pahuus, jota näemme ja kuulemme ympärillämme. Muutamia päiviä sitten oli hän pidoissa useitten pappien ja kirkon ylhäisten kanssa, ja heidän näytti olevan tapa pilkata kaikkia, mikä pyhää on. Muutamat tunnustivat, etteivät uskoneet mikä sitä, mikä tätä uskon-opin osaa; mutta kaikki kävi niin kevytmielisellä ja iloisella tavalla, kuin koko asia olisi tehnyt heidän aivan yhtä. Yksi heistä kertoi, kuinka he välisti pistivät sanat panis es, et panis manebis (leipä olet, ja leipänä pysyt) messuun niitten sanojen sijaan, joilla leipä ja viina pyhitetään, ja sitten huviksensa katsoivat, kuinka kansa palveli sitä, joka ei ollenkaan ollut mikään pyhitetty hostia, vaan palanen tavallista leipää.
Me olemme kuulleet Romalaisten itse väittävän, että jos mitään helvettiä löytyy, Roma on rakennettu sen yli. Heillä onkin tämmöinen värssy:
"Vivere qvi sancte vultis, discedite Roma:
Omnia hic esse licent, non licet esse probum."
(Ken pyhän' olla tahtoo, pois hän Roomasta menköön:
Kaikkipa, paitse kunnollisuus, siell' on luvallista.)
Voi Roma! pyhyydessä Jerusalemin, pahuudessa Babelin vertainen, kuinka katkera taistelo syttyy sydämessä, kun näkee, kuinka pyhät paikat ja pyhä mieli ovat näin toisistaan eroitetut! Mitkä ankarat epäilykset rynnistävät lakkaamatta sielua vastaan, kun ajattelee, löytyykö ollenkaan mitään hurskautta elikkä totuutta mailmassa, koska näemme saatanan tekojen vallitsevan itse Jumalan valtakunnan pääkaupungissa!
Romassa, Elokuulla.
Koneentapaisesti täytämme järjestänsä kaikki määrätyt hartauden eri työt, uskoen vastoin kokemusta ja toivoen vastoin toivoa.
Tänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä Portaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen huoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun hän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten, jota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet kuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi — päästö kirkon rangaistuksesta — seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti oli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni yhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja seuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen alaspäin.
Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta jonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä luopunut yrityksestänsä.
Hän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin taivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat, jotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa tappelossa: "vanhurskaan pitää elämän uskosta."
Oli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut taidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan nousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä lasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla astunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.
Elokuulla 1511.
Tänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä luostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään. Semmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta tietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan saatti.
"Yksi pappi on osallinen siinä", kuiskaavat munkit; "joku edellisen paavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä."
Mutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja anteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja pilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä kostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin raunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta tuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä jumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä, näyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen epämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.
Tämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn, kun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön merkit.
Keisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni alas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena vastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta Romassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa meitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin kunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?
Jollei minulla olisi muutamia muistoja kodistani Eisenachissa, joita en kuitenkaan tohdi aivan kauan mielessäni pysyttää, tuntuu välisti siltä, kuin yksin puhtauden ja totuuden ajatuskin haihtuisi sydämestäni.
Romassa, Elokuulla.
Niinä hetkinä, jotka eivät mene veli Martin'ilta veljeskuntamme asiaan, jota vitkaan suoritetaan Roman monimutkaisissa oikeuslaitoksissa, tutkii hän hebrean kieltä rabbini Elias Levitan johdolla.
Minäkin opiskelen saman rabbinin johdolla ja minulla on paitsi sitä ollut se suuri etu, että olen saanut kuunnella byzantinilais-kreikkalaisen professorin Argyropyloon luentoja.
Kaksi kokonaan uutta mailmaa näyttää aukenevan eteeni näitten miesten kautta — toinen etäällä ajan, toinen paikan puolesta.
Rabbini, yksi siitä sukukunnasta, jonka nimeä me olemme lapsuudesta oppineet pitämään pisto- ja pilkkasanana, näyttää ihmeekseni uljastelevan kansastansa ja syntyperästään semmoisella ylpeydellä, joka katsoo alas vanhimpiin ja jaloimpiin sukuihimme, niinkuin nämät olisivat vaan päivän siittämiä sieniä. Minua ei aavistanutkaan, että Juutalaisten kurjuuden ja nöyryyden ohessa tämmöiset isot tunteet menestyivät. Vaan kuitenkin, mikä kumma se on! Ennenkuin Roma oli rakennettu, oli Jerusalem pyhä ja kuninkaallinen kaupunki; ja nyt kun Roman valta ja kansa ovat menneet vuosisatoja takaperin, elää vielä Juutalaisten kansakunta, joka hajosi ennen heidän kukoistustaan, ja todistaa heidän kukistustansa.
Minä lähestyin kerta heidän synagogansa ovea Ghettossa. Siinä ei löytynyt mitään relikirasioita, ei mitään alttareita, ei mitään näkyviä pyhien esinetten vertauskuvia, paitsi kokoon kääritty lakiraamattu, joka kunnioittavaisesti otettiin esiin pyhästä aartehistosta ääneen luettavaksi. Kuitenkin tuntui tavallaan kun Jumalaa näin edustettiin ainoastaan yhden äänen kautta, joka luki sanoja, joita vuosisatoja takaperin lausui heidän profeetoillensa pyhässä maassa.
"Miks'ei teillä ole mitään alttaria?" minä kysyin yhdeltä rabbinilta.
"Meidän alttariamme ei pystytetä, ennenkuin temppelimme on rakennettu", hän vastasi. "Temppelimme voi ainoastaan kohota Jerusalemin kaupungissa ja vuorella. Mutta", hän jatkoi matalalla, katkeralla äänellä, "kun meidän alttarimme ja temppelimme ovat uudestaan rakennetut, emme sytytä suitsutus-astioitamme minkään hebrealaistytön maalatun kuvan eteen."
Minä olen usein ajatellut näitä sanoja jälestäpäin. Mutta eivätkö ne pilkanneet Jumalaa? Minä en saa muistaa niitä enää.
Mutta nuot Kreikkalaiset! hekin ovat kristityitä, vaan eivät kuitenkaan kuulu kirkko-yhteyteemme. Kun Argyropylos puhuu, ymmärrän minä ensi kerran, että Idässä kirkko on olemassa, yhtä vanha kuin Lännen kirkko ja yhtä laaja, joka tunnustaa Pyhän Kolminaisuuden ja Uskontunnustuksen, vaan joka ei myönnä Pyhän Isän Paavin valtaa.
Mailma on paljoa isompi ja vanhempi, kuin Elsa ja minä Eisenachissa luulimme. Eiköhän Jumalan valtakunta liene paljoa isompi, kuin muutamat Romassa arvelevat?
Kun näen nämät muistomerkit, jotka ovat vanhemmat, kuin kristikunta, nämät miehet, jotka puhuvat Moseksen kieltä ja vähäisillä muutoksilla Homerin kieltä, näyttää meidän Saksanmaa todella olevan lapsuudessansa. Soisin Jumalan kautta, että se olisi lapsuudessansa, ja että kunniakas nuoruus ja miehuus seuraa, kun nämät vanhat, elähtyneet kansakunnat ovat kukistuneet ja menneet.
Kuitenkin taivas varjelkoon minua Romaa elähtyneeksi sanomasta —
Romaa, jonka otsalla istun, ei maallisen vallan katoava kruunu, vaan
Jumalan valtakunnan tiara.
Syyskuulla.
Se lähetys, jonka tähden Martin joutui tänne, on melkein toimitettu. Me jätämme pian Roman — ehkäpä päivän parin perästä — ja palaamme Saksaan.
Ja mitä on pilgrimiretkemme tuottanut meille?
Äärettömän joukon aneita. Ja tietoa: silmät ovat auenneet eroittamaan hyvää ja pahaa. Jalostuttavaa tietoa: katsahduksia ihmiselämän ja -ajatuksen rikkaisin mailmoihin, semmoisia, jotka nöyryyttävät sydäntä, samalla kuin ne laajentavat mieltä. Katkeraa tietoa: pettyneitä toiveita, rauenneita pyrintöjä. Me olemme oppineet, että kristikunnan sydän on siveellinen ruttopaise; ettei hengellisillä etuoikeuksilla ja siveellisellä hyvyydellä ole mitään yhteyttä, koska siinä, missä edelliset ovat kaikkein täydellisimpinä, jälkimäinen on alhaisimmalla huonouden portaalla.
Me olemme oppineet, ettei maan päällä ole mitään paikkaa, johon sydän voi paeta, niinkuin pyhyyteen, jos pyhyydellä tarkoitamme ei ainoastaan jotakin turvapaikkaa synninrangaistuksesta, vaan myöskin semmoista paikkaa, jossa voi muuttua pyhäksi.
Yhdessä merkityksessä sopii tosiaan sanoa Romaa pyhyydeksi! Näyttää siltä, kuin puolet koko mailman pahantekiöistä olisivat saaneet suojaa täällä.
Kun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä salamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona peittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen pilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.
Ainoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun sydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella rakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.
Näissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä kaupungin katujen alla — niin syvällä, ettei pyhien luitten kaupusteliat häiritse heitä — niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot autuaat, rauhassa.
Roman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien kesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.
Jumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä. Eikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka nosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän, kuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa, jotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät hartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?
Mistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän kevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei Jumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen kautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta uskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty Romassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä enemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä nä'yn johdolla.
Mutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet kaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä hartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista, määrättyjen arkkujen luona.
Suuret edut lähtevät varmaan näistä meille. Mutta minkälaiset edut? Siveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne häväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai hengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta mieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen jälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut rukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja ajatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?
Ne edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia — semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset edut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala ilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa? Rauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat Häntä?
Mitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako? Aivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset taudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista seurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa, kantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta päästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis katumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä ole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen yhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään puhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos lausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos vuosisatoja kidumme liekeissä?
Kaikki nämät kysymykset rakentuvat alinomaa eteeni, enkä minä keksi mitään vastausta. Jos mainitsen niitä rippi-isälleni, hän sanoo:
"Nämät ovat perkeleen kiusauksia. Sinä et saa kuunnella niitä. Ne ovat turhanpäiväisiä ja rohkeita kysymyksiä. Ei ole mitään avaimia maan päällä, jotka avaavat nämät portit."
"Löytyneekö mitään avaimia maan päällä, jotka sulkevat ne jälleen, kun ne kerta ovat avatut?"
"Te Saksalaiset", sanovat muut italialaiset papit, "katsotte kaikkia asioita niin kauhean totiselta kannalta. Tämä tulee arvattavasti teidän pitkistä talvistanne ja raikkaasta pohjoisesta ilman-alastanne, joka epäilemättä suuresti painaa mieltänne alas."
Pyhä Maria! eivätkö nämät Italialaiset, jos elämä on niin helppo asia heille, myöskin kerta saa katsoa kuolemaa "niin kauhean totiselta kannalta" ja tuomiota ja ijankaikkisuutta, vaikkei, luultavasti, toisessa mailmassa liene mitään pitkiä talvia eikä mitään raskasta pohjoista ilmanalaa, jotka painavat mieltä alas.
Me lähdemme nyt vihdoin takaisin Saksaan. Kummallisesti on mailma laventunut minun silmissäni siitä, kuin tulimme tänne, Meitä tunnustetaan täydellisesti pilgrimeiksi; me olemme suorittaneet kaikki määrätyt tehtävät ja käyttäneet hyväksemme kaikki tarjona olevat etuoikeudet. Eikä se kuitenkaan ole ikävä pyhän kaupungin perään, joka tekee, että meidän sydämemme ovat täynnä synkeintä alakuloisuutta, kun nyt palaamme Romasta.
Kun vertaan tämän Roman muistoja kotini muistoihin Eisenachissa, taivun sydämessäni tuntemaan, että Saksa, eikä Roma ole pyhä paikka, ja että pilgrimiretkemme alkaa, eikä pääty, kun käännämme kasvomme pohjoiseen päin!