XI.
Evan kertomus.
Cisterciensin-luostarissa, Nimptschenissä 1511.
Elämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me seitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja taivaan välillä loppumattomaksi.
Sillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan odottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon taivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta olevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta kuin täällä.
Minä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan satamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella Jumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä siitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin suuri vastus jo nytkin tulla toimeen.
Ja mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin minulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua naimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.
Minä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää täällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei niin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa, joka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.
Minä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä kaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan, sanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja kaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka Jumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen tähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni, että hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa hänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän sanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita vanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne koskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä lauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen kirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme; ja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin virsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi ollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni oikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti. Kaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä ja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä toinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala antoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee eroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja tammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko sulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä hiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa pilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat eteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman iloitsemaan.
Eikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa, ole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki Hänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän. Luullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni täällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.
Sitä sisältää minun ymmärtääkseni "theologia Germanica'ni", jota Elsa ei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista — "niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;" ja sitten minä ajattelen krucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja näitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein Hyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein ilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä en ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin asian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka minä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna koskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten suhteen, joita minä ymmärrän.
Sentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa, eivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni Eisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös häneen:
"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki heidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut."
Minä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti kummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.
Minun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat minusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia. Joutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan heitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta, niinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman mitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä kitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella, Wittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse täysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.
Niin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät pitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen sukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi naimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä tekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä heidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen nimeä.
Hän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri alakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi olennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.
Pari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa ja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla erehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla omaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin katumusharjoitusta.
Minä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän väristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin sisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä käsi-raukkojansa.
Aluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli joku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta minuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi kyyneliin ja sanoi:
"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja äitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla."
Hän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla, sortuneella äänellä koko elämäkertansa.
"Minä en ole täällä omalla ehdollani", hän lausui. "Minä en olisi koskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi koskaan tehnyt luostarilupausta, jollei hän olisi kuollut, vaikka he olisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme kihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme uskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole yhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut, tein minä lupaukset — taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun päälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en huolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt ruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna, sillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein enemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä minulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan olla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta minä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti koettaisin."
Minä sanoin: "luullakseni se ei ole väärin, vaikka ajatteletkin häntä."
Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"Voi, sinä olet lapsi, sinä olet enkeli. Sinä et ymmärrä." Tuosta hän alkoi itkeä jälleen, mutta hiljemmin. "Minä soisin, että olisit nähnyt hänet; sitten sinä ymmärtäisit paremmin. Oli aika, jolloin se ei ollut väärin, että rakastin häntä; hän oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut — niin uskollinen ja jalo ja niin urhoollinen."
Minä kuuntelin, sillä välin kuin hän jatkoi puhettansa hänestä; viimein hän katseli totisesti minua ja sanoi matalalla, pelokkaalla äänellä, "minun täytyy luottaa sinuun." Samalla hän yhdestä hameensa laskusta otti vähäisen kellastuneen paperi-liuskan, johon oli vaaleentuneella läkillä kirjoitettu muutamia sanoja, sekä ruskean hiuskiharan.
"Luuletko sinä, että se on aivan väärin?" hän kysyi. "Minä en ole koskaan kertonut tästä rippi-isälle, sillä minä en ole oikein varma, onko synti pitää sitä; ja minä tiedän, että sisaret riistäisivät sen minulta, jos tietäisivät. Luuletko sinä, että se on väärin?"
Kirjoitetut sanat olivat hyvin yksinkertaiset — puhuivat muuttumattomasta rakkaudesta, rukoilivat, että Jumala siunaisi häntä ja säilyttäisi heidät toisillensa, siksi kuin paremmat ajat tulivat.
Minä en voinut puhua, minä olin niin murheellinen; ja hän lausui kiivaasti ottaen aarre-raukkojansa käsistäni: "sinä et katso sitä oikeaksi. Mutta ethän sinä ilmoita asiaa. Kenties minä kerta tulen lujemmaksi ja luovun niistä; mutta en vielä. Minulla ei ole mitään muuta."
Nyt minä koetin sanoa hänelle, että hänellä oli jotakin muuta; — että Jumala rakasti häntä ja sääli häntä, ja että Hän kenties täytti vaan hänen sulhonsa rukouksen ja suojeli heitä pyhässä huomassansa, kunnes he kohtaisivat toinen toistansa parempina aikoina. Viimein hän näytti saavan vähän lohdutusta; minä lankesin polvilleni hänen kanssansa ja me lausuimme yhdessä ne rukoukset, joita hänen oli käsketty lukea.
Kun minä nousin, sanoi hän miettien: "sinä näytit rukoilevan, niinkuin joku taivaassa todella kuuntelisi sinua ja huolisi sinusta."
"Niin", minä vastasin; "Jumala kuuntelee ja huolii minusta."
"Kuuntelisiko minuakin?" kysyi hän; "huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän ylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?"
"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,
Ylhäisintä, kaikkein likempänä."
"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia", hän lausui. "Se on kohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin Jumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono kyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä ajasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa; ja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä tulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen."
Kun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.
"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu pitkissä rukouksissa?" hän kysyi.
"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin", minä vastasin.
"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon."
Elokuulla 1511.
Kuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta ne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa sairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja. Tämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka viikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä — ja mikä mailma on jokaisessa sydämessä!
Esimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko sisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta minä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä, kuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta viime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen paastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin ruvennut.
Oli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.
Aluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.
"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?" hän kysyi tylysti.
"On minun vuoroni", sanoin minä, "sisarkunnan sääntöjen mukaan."
Hän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä tuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä yksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä jotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.
Hän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot, syvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka hiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: "sinä olet väsynyt, lapsi — tule ja pane maata;" ja hän osoitti sormellansa vähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.
Vaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin toisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti sydäntä — jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi, että hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen, huono hoitaja kun olinkin.
Kuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto huoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti Agnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret, kun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin käytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä, käytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti enemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina tuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät, kuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat sormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen silmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin Mater Dolorosa, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään tunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko hänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen puoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: "turhaan! Pyhä Neitsyt, auta minua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa, kuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat sydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side vaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen kaupungin kanssa. Se on ollut turhaa — kaikki, kaikki turhaa. Minä en saa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi."
Minä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa käsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin pidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä esiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: "sisar Agnes, minun on edesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin."
Hän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt katse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen kasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja annoin hänelle lämmittävän juoman.
Minä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on varovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat, vakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan vaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.
Ei mikään kumma, ettei sisarkunnan kunnioitus ole tehnyt täti Agnesia ylpeäksi, ja ettei heidän halunsa asettaa häntä alipriorinnaksi ole viehättänyt häntä ollenkaan. Hän koettaa sielunsa sisimmässä tavoittaa jotakin idealia. Miksi hän muuttuisi, jos hän saavuttaisi sen?
Kuolleeksi kaikille ihmistunteille ja maalliselle elämälle.
Ja juuri kun hän toivoi pääsneensä tämän tarkoituksen perille, yksi ääni — ystävällisen lapsi-raukan ääni — kohtaa hänen korvaansa, ja hän huomaa, että, mitä hän päätti kuolemaksi, se oli vaan häiritsemättömän unen kuvaelma, ja että koko työ oli aloitettava uudestaan.
Se on kauhea taistelo, kun koettaa näin yhdistää kaikki elämän voimat kuolemaa elämässä synnyttääkseen.
Tarkoittaneeko Jumala tätä?
Kiitos Jumalan, että ainakin minun kutsumukseni on alhaisempi. Sairashuoneen nöyryyttävät työt ja koettelemukset noviisi-koulussa näyttävät opettavan minulle enemmän ja saavan minut paremmin, kuin kaikki pyrinnöt tunnottomuuteen, ymmärtämään, etten minä mitään ole ja ettei minulla itsessäni ole mitään.
"Theologiani" tosin sanoo, että oikea itsekielto on vapaus; ja ettei vapautta voi saavuttaa, ennenkuin olemme ulkopuolella rangaistuksen pelkoa ja palkinnon toivoa. Elsa ei kärsi tätä; ja kun minä puhuin siitä pari päivää takaperin sisar Beatrice paralle, sanoi tämä, että hänen aivo-raukkansa kokonaan sekaantuivat, kun hän ajatteli sitä. Mutta minä en käsitä sitä näin. Minun arvellakseni se merkitsee, että rakkaus on oma palkintonsa; ja että se on meidän kovin rangaistuksemme, jos suretamme Häntä, jota me rakastamme ja joka on niin meitä rakastanut. Ja tämä näyttää minusta aivan todenmukaiselta.