XII.
Elsan kertomus
Wittenbergissä, Kesäkuulla 1512.
Evamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa ja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän silmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen näkönsä huononevan.
Tavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että isäni on kadottanut näkönsä.
Äidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa takan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien suhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja kuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä ihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi kestänyt muutamia vuosia vielä.
Eikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.
Kun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän tuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:
"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa conjunctivin plusqvamperfectissä kuin futurissa."
Minä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:
"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos minulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin', kuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' — ainakin se on helpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle."
"Entä sinulle, isä?"
"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan. Äidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun vaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi, jonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu."
Äidin-äitimme on varmaan suuresti hillinnyt itsensä eikä entisellä vapaalla tavallansa ilmoittanut ajatustansa, jos hänen on onnistunut uskottaa isää, että hän luotti tuohon viimeiseen tuumaan; sillä minun täytyy tunnustaa, että kaikista isämme keksinnöistä ja löydöistä tämä höyryn tuuma on se, jota koko perhe katsoo hurjimmaksi ja mahdottomimmaksi. Lakkaamattoman liikunnon salaisuus keksitään epäilemättä, ja semmoinen kello kai rakennetaan, jota ei tarvitse koskaan vetää ylös — näitä minä en katso erittäin vaikeiksi. Lienee myöskin mahdollista, että voi muuttaa lyijyä kullaksi taikka rautaa hopeaksi, jos vaan säntilleen tietäisi oikeat suhteet. Isäni on aivan tarkasti selittänyt kaikki nämät minulle. Se elixiri, jonka on määrä pitkittää elämää äärettömiin, näyttää minusta vähäisen työläämmältä; mutta tuo ajatus, että voisi pumputa vettä höyryllä, joka nousee kiehuvasta vedestä ja haihtuu samalla, on meidän kaikkien mielestä aivan tyhjäntäpöinen; jotta on ehkä yhtä hyvä, ettei isä raukkamme saanut tuhlata sen enempää kustannuksia ja aikaa siihen. Paitsi sitä on meillä jo ollut pari kolme räjäytystä hänen koetustensa kautta; ja muutamat naapurit alkoivat puhua sangen ikäviä asioita noidan vehkeistä; niin että viimeistä lukua kaikki sentään on käynyt hyvin.
Minä en olisi kuitenkaan millään lailla tahtonut edes viitata näihin; sentähden minä vaan karttaen vastasin:
"Äidin-äitimme on todella nykyisin ollut paljoa lempeämpi ja säyseämpi."
"Se ei ole vaan se", jatkoi isä; "hänellä on paljoa parempi äly, kuin useimmilla naisilla — hän käsittää. Ja sitten", hän lisäsi, "minä toivon vähän, että tuo nuori aatelismies, Ulrich von Gersdorf, joka käy täällä varsin usein ja kysyy Evaa, kerran toteuttaa tuumani. Hän ja Chriemhild alkavat oikein järkevällä tavalla tunkeuta ajatukseeni. Paitsi sitä on meillä mestari Reichenbach, se rikas kauppias, jolle tätimme Cotta esitteli meidät; hänellä on kylläksi rahaa panna kaikki parhaalla tavalla toimeen. Tosin hän ei lupaa paljon, mutta hän kuuntelee tarkoin, ja se on jo suuri etu. Gottfried Reichenbach on kauppamieheksi hyvin valistunut mies, vaikka hän on hitaanpuolinen ymmärtämään ja vähän liiaksi varovainen."
"Hän ei ole liiaksi varovainen almuissansa, isä", minä lausuin; "niin sanoo kumminkin T:ri Martin Luther."
"Kenties ei", hän lausui. "Ylipäänsä Wittenbergin asukkaat ovat paljon etevämmät kuin Eisenachin, jotka olivat tykkönään epäileväisiä ja typeriä. Se olisi oiva asia, jos Reichenbach ja von Gersdorf ryhtyisivät tähän keksintöön. Reichenbach'in sopii kohta tehdä se tutuksi isojen kaupunkien aatelisperheissä, joitten kanssa hän on yhteydessä, ja von Gersdorf saisi levittää sitä heimolaistensa, ritarien, joukossa. Tästä tosin ei olisi yhtä suuri etu perheellemme, kuin jos Pollux ja Kristofer taikka Fritz parkamme olisivat saattaneet sen perille. Vaan vähät siitä, Elsa lapseni, me olimme Adamin lapsia, ennenkuin olimme Cottia. Meidän ei tule ajatella ainoastaan perhettä, vaan myöskin mailmaa."
Mestari Reichenbach ehkä täydellä todella huolii isäni tuumista, mutta, mitä Ulrich von Gersdorfiin tulee, minä epäilen. Hän näyttää minusta enemmän mieltyneeltä Chriemhildin ompelukseen, kuin isämme höyrypumppuun; ja vaikka hän kyllä vielä puhuu Evasta, niinkuin hän pitäisi häntä enkelinä, katselee hän välisti Chriemhildiä niinkuin tämä hänen silmissään olisi yhtä viehättävä olento.
Minä en hyväksy tämmöistä huikentelevaisuutta; ja paitsi sitä on hänen puheensa minusta aivan toista laatua, kuin mestari Reichenbach'in. Ulrich von Gersdorf'in elämänkokemus ulottuu vaan metsäkarjun-ajoihin, taisteloihin kilpailevien ritarien kanssa taikka ryöstö-yrityksiin turvattomia kauppamiehiä vastaan. Hän on kuluttanut aikansa erään setänsä linnassa Thüringin metsässä; vaan en minä kuitenkaan kummastele, että Chriemhildin kasvot hehkuvat innosta, kun hän, katsellen alas ompelukseensa, kuuntelee hänen kertomuksiansa väijyksistä ja rohkeista, äkillisistä päälle-karkauksista. Mutta minusta tämä elämä näyttää raa'alta ja laittomalta. Ulrichin setä oli naimaton; eikä ollut mitään naisia linnassa, paitsi yksi Ulrichin täti, joka on leski. Tämä näyttää olevan yhtä ylpeä, kuin Lucifer, ja erittäin kopeilevan siitä, että hän saa kantaa helmiä ja samettia, joissa ei minkään porvarisvaimon ole oikeus ilmestyä.
Ulrichin äiti kuoli varhain. Luullakseni hän oli lempeämpi ja jalompi. Hän sanoo, että ainoa kirja heidän linnassaan on vanha, maalauksilla koristettu messukirja, joka oli äidin oma. Hänellä on toinenkin täti, Beatrice, joka on Nimptschenin luostarissa Evamme kanssa. He lähettivät hänet sinne estääksensä häntä menemästä naimisiin erään ritarin kanssa, jonka suvulle olivat perivihollisia. Minä rupean huomaamaan, mitä Fritzinkin oli tapa sanoa, ettei näitten pikku aatelisten elämä ole likimainkaan niin jalo, kuin porvarein. He eivät näytä tietävän mitään mailmasta ulkopuolella sitä vähäistä aluskuntaa, jota he pelon kautta hallitsevat. Heillä ei ole mitään kunniallista toimeentulon keinoa, vaan he elävät sorrettujen talonpoikais-raukkojensa kovasta työstä ja ryöstöistä.
Herra Reichenbach sen sijaan on yhteydessä ison Nürnbergin kaupungin aatelisperheitten kanssa; ja vaikkei hän puhu paljon, tietää hän jutella maalareista, runoilioista ja suurista tapauksista mailman avaralla tanterella. Voi, minä soisin, että hän olisi tuntenut Fritzin! Hän kuuntelee minua mielellään, kun puhun hänestä.
Lisäksi vielä tietää herra Reichenbach kertoa paljon veli Martin Lutherista, joka on Eremitein eli Augustinin luostarin johdattaja täällä ja näyttää minusta olevan Wittenbergin suuri mies; ainakin näyttävät ihmiset rakastavan taikka vihaavan häntä enemmän kuin ketäkään muuta täällä.
Lokakuun 19 p. 1512.
Tänään on ollut suuri päivä Wittenbergissä. Munkki Martin Luther on vihitty teologian tohtoriksi. Mestari Reichenbach hankki meille oivalliset paikat ja me näimme, kuinka T:ri Andreas Bodenstein von Carlstadt antoi hänelle tämän arvon.
Kaupunginkirkon iso kello, jota soitetaan ainoastaan erinomaisissa tiloissa, kaikkui niinkuin kirkkojuhlaan; kaikki yliopiston virkakunnat astuivat juhlasaatossa pitkin katuja, ja valan vannottuaan puettiin munkki Martin juhlallisesti tohtorin kaapuun, hattuun ja sormukseen — täysinäiseen kultaiseen sormukseen, jonka vaaliruhtinas oli lahjoittanut hänelle.
Mutta mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli vala. T:ri Luther lausui sen hyvin juhlallisesti kauniilla, kirkkaalla äänellänsä, että sanat kaikkuivat kauan yleisessä äänettömyydessä. Hän lausui sen T:ri Bodensteinin jälkeen, jota tavallisesti nimitetään Carlstadtiksi. Sanat, niinkuin herra Reichenbach kertoi, kuuluivat latinaksi näin (hän kirjoitti ne minulle Evalle lähetettäväksi):
"Juro me veritatem evangelicam viriliter defensurum;" jonka herra Reichenbach käänsi: "_minä vannon evankelista totuutta lujasti puollustaakseni."
Tämä vala vaaditaan ainoastaan yhdessä toisessa yliopistossa, paitsi Wittenbergin, nimittäin Tübingin. T:ri Luther vannoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut entisten aikojen ritari, joka lupasi uhrata henkensä ja ruumiinsa pyhän asian tähden. Minusta, joka en ymmärtänyt sanoja, muistutti hänen käytöksensä enemmän soturista, joka vannoo miekkansa päällä, kuin teologian tohtorista.
Ja mestari Reichenbach sanoo: "mitä hän on luvannut, sen hän pitää!"
Chriemhild nauraa mestari Reichenbachia sentähden, että tämä on kirjoittanut nimensä yliopiston oppilaitten listaan T:ri Lutherin luentoja kuunnellakseen.
"Istumaan sinne", hän sanoo: "hälisevien ylioppilaspoikien joukkoon vakavilla, vanhoilla kasvoillansa ja harmailla hiuksillaan!"
Mutta minun ymmärtääkseni siinä ei ole mitään naurettavaa. Minusta se osoittaa jotakin jaloa, kun aika mies taipuu oppimaan, niinkuin vähäinen lapsi. Ja paitsi sitä, sanokoon Chriemhild mitä hyvänsä, jos herra Reichenbach on hiukan paljaspäinen ja hänellä on muutamia harmaita hiuksia, ei se tule isosta ijästä. Ei juuri sovi odottaa, että täysikasvuisilla miehillä, jotka ajattelevat ja tuntevat näinä myrskyisinä aikoina, olisi hienot kasvot ja tuuhea tukka, kuin Ulrich von Gersdorfilla.
Minä olen varma, että, jos olisin kahta vertaa vanhempi mies, kuin hän, minä en huolisi mistään niin paljon, kuin T:ri Lutherin luennoista. Minä olen kuullut hänen saarnaavan kaupungin kirkossa, ja se oli ihan toista, kuin kaikki ne saarnat, joita ennen olen kuullut. Hän puhui Jumalasta ja Kristuksesta, taivaasta ja helvetistä niin suurella vakuutuksella ja niin yksinkertaisesti, kuin hän olisi puollustanut jotakin inhimillistä asiaa taikka kertonut suuria seikkoja, jotka tapahtuivat maan päällä eilen. Hän ei lasketellut sanojansa, niinkuin kappaletta latinan kieli-opista, joten useat munkit tekevät.
Minusta alkoi melkein tuntua, kuin minäkin viimein löytäisin semmoisen uskonnon, joka sopii minulle. Jopa Kristoferkin kuunteli hartaasti. Hän sanoi, että T:ri Luther nimitti kaikki niin yksinkertaisilla nimillä, että jokaisen täytyi ymmärtää.
Hän on kerran käynyt meillä, kohteli äidin-äitiämme kunnioituksella, ja isää aivan kärsivällisesti, ja puhui niin lempeästi Fritzistä.
Hän on kirjoittanut meille ja neuvonut meitä ottamaan T:ri Martin Lutheria perheemme rippi-isäksi. Hän sanoo, ettei hän voi koskaan palkita sitä hyvää, jonka T:ri Luther on tehnyt hänelle. Hän kirjoittaa todellakin iloisemmin ja toivokkaammin, kuin koskaan siitä ajasta lähtien, kuin hän jätti meidät, vaikka hän, paha kyllä, vihdoin on tehnyt nuot kauheat, peräyttämättömät lupaukset.
Maaliskuulla 1513.
T:ri Luther on suostunut rupeamaan rippi-isäksemme; ja, kiitetty olkoon Jumala, minä luulen viimein löytäneeni sen uskonnon, joka ehkä saattaa minut, myöskin minut, Jumalaa rakastamaan. T:ri Luther sanoo, että minä olen kokonaan väärin ymmärtänyt Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen. Hän näytti yhdellä silmänluonnilla ymmärtävän kaikki, mitä minä olen kaivannut ja mikä on hämmentänyt minua koko elin-aikani. Kun aloin änkyttää hänelle tunnustustani ja epäilystäni, oli kuin hän olisi nähnyt ne kaikki levitettyinä eteensä, ja hän selitti ne kaikki minulle. Hän sanoo, että minä olen ajatellut Jumalaa ankaraksi tuomariksi, ryöstäjäksi, tylyksi velkojaksi, vaikka Hän on runsas Antaja, laupias Vapahtaja, niin, itse sanomattoman rakkauden lähde.
"Jumalan rakkaus", hän sanoi, "antaa semmoisella tavalla, että se vuotaa Isän sydämestä, kaiken hyvyyden alkulähteestä. Antajan sydän tekee lahjan rakkaaksi ja kalliiksi; niinkuin me keskenämme sanomme vähäisestäkin lahjasta: 'rakas käsi on sen antanut', emmekä katso niin paljon lahjaa kuin sydäntä."
"Jos vaan arvostelisimme Häntä Hänen tekojensa mukaan, oppisimme, ettei Jumala ole mitään muuta kuin puhdas, sanomaton rakkaus, suurempi ja voimakkaampi, kuin mitä kukaan voi ajatella. Se on häpeällinen asia, ettei mailma huoli tästä eikä kiitä Häntä siitä, vaikka se joka päivä näkee edessänsä niin lukemattomia Hänen hyviä töitänsä; se ansaitsee kiittämättömyytensä vuoksi, ettei aurinko silmänräpäystäkään paista enää eikä ruoho kasva; eikä Hän kuitenkaan lakkaa hetkeksikään meitä rakastamasta ja hyvää meille tekemästä. Sanoja puuttuu minulta, kun puhun Hänen hengellisistä lahjoistaan. Täällä Hän antaa meille, ei aurinkoa eikä kuuta, ei taivasta eikä maata, vaan oman sydämensä, rakastetun Poikansa, niin että Hän on sallinut Hänen verensä vuotaa ja Hänen itse häpeällisimmällä tavalla kuolla meidän, häijyjen, kiittämättömien olentojen tähden. Kuinka siis voimme sanoa muuta, kuin että Jumala on äärettömän, pohjattoman rakkauden syvyys?"
"Koko raamattu", hän sanoo, "on täynnä tätä — ett'emme epäilisi, vaan olisimme aivan varmat, että Jumala on sääliväinen, armollinen, kärsivällinen, uskollinen ja totinen; semmoinen, joka ei ainoastaan tahdo täyttää lupauksiaan, vaan jo on täyttänyt ja tehnyt paljoa enemmän, kuin mitä Hän lupasi, koska Hän on antanut ristiin-naulita oman Poikansa syntiemme tähden, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."
"Jokainen, joka uskoo ja tunnustaa tämän", hän lisäsi, "että Jumala on antanut ainoan Poikansa kuolla meidän, viheliäisten syntisten tähden, hän ei enään epäile, vaan uskoo lujasti, että Jumala sovittaa meidät Itsensä kanssa ja on suosiollinen ja sydämellisen laupias meitä kohtaan."
"Kun evankeliumi on näyttänyt meille, että Kristus on Jumalan Poika, joka Isän tahdon mukaan on uhrannut itsensä meidän tähtemme ja sovittanut kaikki synnit, ei sydän voi enää epäillä Jumalan hyvyyttä ja armoa — ei pelkää enää eikä pakene Jumalan tyköä, vaan panee kaikki toivonsa Hänen hyvyyteensä ja sääliväisyyteensä."
"Apostolit kehoittavat meitä aina", hän sanoo, "pysymään Jumalan rakkaudessa — se on, että jokainen kokonaan päättäköön sydämessänsä, että Jumala rakastaa häntä; ja he asettavat silmiemme eteen sen todistuksen tästä, nimittäin, ettei Jumala ole säästänyt Poikaansa, vaan antanut Hänen mailman tähden, että Hänen kuolemansa kautta mailma saisi elämän jälleen."
"Se on Jumalan ilo ja kunnia, että Hän antaa runsaasti. Puhdas rakkaus on Hänen luontonsa; että jos joku tahtoisi selittää elikkä kuvailla Jumalaa, täytyy hänen selittää Yhtä, joka on pelkkä rakkaus, sillä jumalallinen luonto ei ole mitään muuta, kuin semmoisen rakkauden tuli ja hehku, joka täyttää taivaan ja maan."
"Rakkaus on Jumalan kuva, ei mikään kuollut eikä paperille maalattu kuva, vaan jumalallisen luonnon elävä olemus, joka palaa täynnänsä kaikkea hyvyyttä."
"Hän ei ole kova, niinkuin me olemme niitä vastaan, jotka ovat tehneet väärin meille. Me vedämme pois kätemme ja suljemme kukkaromme, mutta Hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."
"Hän näkee, että sinä olet köyhä ja kurja, ja tietää, ettei sinulla ole mitään, millä maksat. Sentähden Hän antaa alttiisti anteeksi, vieläpä antaa sinulle kaikki."
"Se ei käy laatuun", hän sanoo, "että kristityt ihmiset arvelevat: 'me emme tiedä, onko Jumala suosiollinen meitä kohtaan vai ei.' Päinvastoin meidän tulee oppia sanomaan: 'minä tiedän, että uskon Kristukseen, ja sentähden myöskin, että Jumala on minun armollinen Isäni.'"
"Mikä syy siihen on, että Jumala antaa?" hän lausui eräänä päivänä. "Mikä taivuttaa häntä siihen? ei mikään muu, kuin sanomaton rakkaus, sillä Hän iloitsee antamisesta ja siunaamisesta. Mitä Hän antaa? Ei ainoastaan valtakuntia, ei ainoastaan mailmaa, joka on täynnä hopeata ja kultaa, ei ainoastaan taivasta ja maata, vaan Poikansa, joka on yhtä suuri, kuin Hän itse — se on: ijankaikkinen ja käsittämätön; lahjan, joka on yhtä ääretön, kuin Antaja, kaiken armon lähde ja alku; niin, kaikkien Jumalan rikkauksien ja aarteitten omistuksen."
T:ri Luther sanoi myöskin, että paras nimi, jolla meidän sopii ajatella Jumalaa, on Isä. "Se on armas, suloinen, syvä, sydäntä liikuttava nimi; sillä isän nimi on luonnostansa täynnä syntyperäistä suloisuutta ja lohdutusta. Sentähden meidän täytyy myöskin tunnustaa itsemme Jumalan lapsiksi; sillä tällä nimellä me syvästi liikutamme Jumalaamme, koska isän mielestä ei löydy mitään suloisempaa ääntä, kuin lapsen."
Kaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja ottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.
Tämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän tosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin huokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.
Ja jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä, kuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!
Ei hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso, taivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!
Onko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme Häneen — mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän rakastaa meitä?
Onko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on meidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä, että olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein enemmän Hänen luontonsa mukaan?
Minä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se täytyy olla totta.
Minun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on mahdollista, että minä en rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun on mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa Jumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä olisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on onni, se on vapaus — se on elämä!
Miksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen, aivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän työssä?
Minun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.
Huhtikuulla 1513.
Minä olen kysynyt T:ri Lutherilta, ja hän sanoo, että se on sen vuoksi, että perkele laittaa suuren osan siitä uskonnosta, jonka me näemme; että hän sanoo itsensä Kristukseksi ja lähestyy ja peloittaa ihmisiä ja ruoskii heitä heidän syntiensä muistolla ja kieltää heitä nostamasta silmiänsä taivaasen, koska Jumala muka on niin pyhä ja he ovat niin syntisiä. Mutta nämät kaikki tulevat siitä, että hän tietää, jotta, jos he nostaisivat silmänsä taivaasen, heidän kauhunsa katoisi ja he näkisivät siellä Kristuksen, ei tuomarina eikä ankarana, ryöstävänä velkojana, vaan sääliväisenä, lempeänä Vapahtajana.
Minua lohduttaa suuresti, kun ajattelen tällä tapaa perkeleestä. Eikö hän ole koettanut opettaa minua uskontoonsa koko elin-aikanani? Ja nyt minä olen saanut selkoa hänestä! Hän on kertonut minulle valheita, ei minusta itsestä (T:ri Luther sanoo, ettei hän voi kuvata meitä syntisemmäksi, kuin olemme), vaan valheita Jumalasta. Se hyödyttää minua melkein yhtä paljon, kun kuulen T:ri Lutherin puhuvan perkeleestä, kuin Jumalasta — hän sanoo häntä "häijyksi, murheelliseksi hengeksi, joka tahtoo tehdä kaikki murheellisiksi."
Jumalan avulla minä en tahdo koskaan enään uskoa häntä. Mutta T:ri Luther sanoi, että joudun usein sitä tekemään; että perkele tulee takaisin ja panettelee Jumalaa ja häiritsee rauhaani niin monella tavalla, että sitä kestää kauan, ennenkuin minä opin tuntemaan häntä.
Minua kauhisti, kun hän puhui minulle tästä; mutta sitten hän rauhoitti minua jälleen sillä, että hän jutteli minulle ihanan kertomuksen, jonka hän sanoi olevan raamatusta. Se oli Hyvästä Paimenesta ja yksinkertaisista, eksyneistä lampaista, ja sudesta, joka koetti niellä niitä. "Kaikki Paimenen huoli tarkoittaa vaan sitä", hän sanoi, "että hän hellimmällä tavalla pitäisi lampaat luonansa; ja kun he eksyvät, menee hän etsimään heitä, nostaa heidät hartioilleen ja kantaa heidät kotiin hyvään turvaan. Paras viisautemme", hän lausui: "on se, että aina pysymme likellä tätä Hyvää Paimenta, joka on Kristus, ja kuuntelemme Hänen ääntänsä."
Minä tiedän, että Herraa Jesusta Kristusta sanotaan Hyväksi Paimeneksi. Minä olen nähnyt taulun, jossa Hän kantaa karitsaa hartioillaan. Mutta ennenkuin T:ri Luther selitti sen minulle, minä luulin sen merkitsevän, että Hän hallitsi ja omisti koko mailman, joka on Hänen laumansa. Mutta minä en koskaan ajatellut, että Hän lakkaamatta huoli minusta, niinkuin lampaastansa, etsi minua, kutsui minua, kaitsi minua, myöskin minua.
Muut ihmiset ovat epäilemättä ymmärtäneet kaikki nämät ennen. Vaan kuitenkin, jos niin on, miks'eivät munkit saarnaa siitä? Miksi täti Agnes palvelee Häntä luostarissa katumusharjoituksilla ja itsekidutuksilla sen sijaan, että hänen pitäisi palvella Häntä mailmassa ja olla hyvä kaikille ja auttaa kaikkia ympärillänsä? Miksi meidän lempeällä äidillämme on semmoiset synkeät itsesyytöksen ajatukset, ja miksi hänestä tuntuu, kuin hän ja perheemme olisivat jonkun kirouksen alla?
T:ri Luther sanoi, että Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme;" että Hän, Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa, kantoi kirouksen meidän tähtemme ristinpuussa; ja että me, kun uskomme Häneen, emme ole kirouksen, vaan siunauksen alla — olemme siunatut.
Tätä siis krucifixi ja Agnus Dei tarkoittavat.
Epäilemättä ovat useat minun ympärilläni ymmärtäneet kaikki nämät kauan aikaa sitten. Minä olen varma, että ainakin Evamme ymmärsi sen.
Mikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja katson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan rakkauden siellä; — kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä niitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista kurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; — kun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne ovat siunauksen teltta — Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet kulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden, jotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia valkeuden mailmoja; — kun tiedän, että jos voisin kerittää auki poimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän siunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein keskuksena!
Ja sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun sormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:
"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen rakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun ja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin kuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä palvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on tyytyväinen minuun — myöskin minuun!"
Voi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko teidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin kaukana poissa?
Olenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani rannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä, kuin suinkin jaksan?
Paremmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä tunne sitä ääntä, joka sanoo minulle:
"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!"
Enkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri helpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua melkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos T:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän puhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää onnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti taivasta Isänsä kodiksi.
Ei niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin Jumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se kodikas kylläksi meille.
Toukokuulla 1513.
Tänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra
Reichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen
Chriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.
"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia", sanoi Chriemhild, "ja me käskettiin pois."
Minä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin aikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet mitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen. Lapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli, että se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt Reichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän tuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten ja porvarein etu-oikeuksista.
Atlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin Lutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan antanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.
Thekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin ruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä — onko se alati käyvää kelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut sanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka viimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin kovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille ei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme herra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven nopeasti menevän kiinni hänen perässään.
"Mikä neuvottelu se oli?" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; "hän ei ole ollut täällä kymmentä minuuttia."
Kohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen äänensä vapisi, kun hän sanoi:
"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua."
"Sinä saat ensin tietää, Elsa", huusivat lapset. "No, se onkin oikein; sinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten meille."
Minä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan minua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin kykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas valkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen, että äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei minut sisään.
"Elsa kultani, tule tänne", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän lisäsi: "herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin. Muut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa, mutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. — Voisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?"
Kysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:
"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?"
"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole", arveli isäni; "mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian selvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä."
Minä en pystynyt sanomaan mitään.
"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet", lausui isäni; "hän on hyvä ja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän sanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy tunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee arvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin aikoihin."
"En minä tahdo hyljätä häntä", sammalsin minä.
Mutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:
"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät enää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme. Jumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra Reichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin nuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea, niinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen eikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret tytöt —"
"Mutta, äiti", minä sanoin, "minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä minä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun parissani suinkaan ole vähäpuheinen."
"Oikein, Elsa", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.
"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä."
Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.
"Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis, "me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä melkein joka päivä."
"Minusta siinä ei ole mitään estettä", lausui Chriemhild; "mutta se näyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa on juuri vastapäätä meitä."
"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme", sanoi Thekla. "Minä pidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon piirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat virheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän todella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin tiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia, niinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin hän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli tehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin minulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin. Herra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka kiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra Reichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi, että Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa."
Ja Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix seisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että tämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on antanut suostumuksensa.
Mutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach sanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän lähti tänä iltana. Hän sanoi:
"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta saakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka sinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt tässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin hyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen pulaan — aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin valo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini valoksi."
Voi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei tuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen päivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla koettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.
Mutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä siunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta rakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä pelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.
Ennenkuin T:ri Luther rupesi rippi-isäkseni, minä en olisi suinkaan tietänyt, kääntyisikö tämä siunaukseksi vai kiroukseksi; vaan nyt minä en pelkää. Kahle näyttää pudonneen pois sydämeltäni ja verho silmistäni, ja minä voin nimittää Jumalaa isäksi ja pelkäämättä vastaan-ottaa kaikki Häneltä.
Minä tiedän, että Gottfriedin tunteet ovat samat. Koska minulla ei milloinkaan ollut mitään kutsumusta korkeampaan hengelliseen elämään, on se erityinen armo minua kohtaan, että olen löytänyt semmoisen uskonnon, joka saattaa aivan jokapäiväisen tyttöraukan rakastamaan Jumalaa ja etsimään Hänen siunaustansa.
Kesäkuulla.
Äitimme on tällä viikkoa pitänyt minulle koko joukon sydämellisiä puollustuspuheita siitä, että hän sanoi Gottfriedia (herra Reichenbach pyysi, että minä nimittäisin häntä niin) vanhaksi, paljaspäiseksi, vähänläntäiseksi ja totiseksi.
"Kuule, lapseni, minä tarkoitin vaan, etten tahtonut, jotta sinä suostuisit häneen meidän tähtemme. Ja viimeistä lukua on hän, niinkuin sinä sanot, tuskin ensinkään paljaspäinen; ja sanotaan, että kaikki semmoiset miehet, jotka ajattelevat paljon, kadottavat hiuksensa varhain; ja minä olen varma, ettei se ole mikään etu, kun aina puhuu; eikä kaikki voi olla yhtä pitkät kuin Fritzimme ja Kristoferimme."
"Ja viimeistä lukua, rakas äiti", sanoi äidin-äiti, "Elsa ei valinnut herra Reichenbachia sinun tähtesi; mutta oletko sinä aivan varma, ettei Reichenbach valinnut Elsaa hänen isänsä tähden? Hän otti aina niin hartaasti osaa höyrypumppuun!"
Äitimme ja minä näemme mielihyvällä sen hiljaisen vaikutuksen, joka näyttää olevan herra Reichenbachilla Kristoferin suhteen. Tämän kumppanit ja myöhäiset kotiintulot ovat tätä aikaa usein tuottaneet meille paljon huolia. Kristofer luottaa myöskin häneen, koska hän ei ole pappi eikä juuri suuresti suosi munkkeja ja luostareita; eikä herra Reichenbach ole sinnepäinkään niin levoton Kristoferin puolesta, kuin me pelokkaat, hätäiset naiset jo rupesimme olemaan. Hän vakuuttaa, että Kristoferissa on hyvä alku; ja hän sanoo, etteivät parhaatkaan mallit ole kullan näköisiä, ennenkuin ne puhdistetaan. Meidän, naisten, joitten täytyy katsella kaikkia kaukaa rauhallisista kodoistamme, on niin vaikea eroittaa sulatus-uunien hehku tulipalon liekeistä.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1513.
Tänä aamuna herra Reichenbach, Kristofer ja Ulrich von Gersdorf (joka on opiskellut täällä jonkun aikaa) palasivat aivan innoissaan jostakin väittelystä, jonka T:ri Luther ja muutamat Erfurtin tohtorit ja professorit olivat keskenänsä pitäneet.
Minä en tiedä, ymmärränkö minä aivan selvästi, mistä puhe oli; mutta he näyttivät pitävän asiaa hyvin tärkeänä.
Meidän talomme on viime aikoina muuttunut melkein kokouspaikaksi; osittain, luullakseni, isäni sokeuden vuoksi, joka aina takaa, että joku on kotona meillä.
Näyttää siltä kuin T:ri Luther moittisi yliopistojen vanhaa opetustapaa. Tämä tekee, että vanhemmat professorit katsovat häntä vaaralliseksi mailmanparantajaksi, sillä välin kuin nuoremmat riemuitsevat hänestä, ikäänkuin sankarista, joka taistelee heidän puolestansa. Vaan kuitenkin ovat ne vallat, joita T:ri Luther pyytää asettaa entiseen arvoonsa, vanhemmat kuin ne, joita hän ahdistaa. Hän vaatii, ettei mitään muuta hyväksytä teologisen totuuden ohjeeksi, kuin Pyhä Raamattu. Minä en ymmärrä, miksi tästä niin suurta riitaa tarvitaan, sillä minä luulin, että koko meidän uskomme perustui Pyhään Raamattuun. Arvatakseni ei ole niin laita; mutta jollei, mihin se siis perustuu? Minun täytyy kysyä tätä Gottfriedilta joskus, kun olemme kahden kesken.
Tänpäiväinen väitös tapahtui Wittenbergin arkki-diakonin T:ri Andreas
Bodenstein'in, T:ri Lutherin ja Eisenachin T:rin Jobocus'en välillä.
Viime mainittu on T:ri Lutherin vanha opettaja ja nimitetään
Trutbetteriksi. T:ri Carlstedt itse näytti, niin sanotaan, kokonaan
voitetulta; ja T:ri Jobocusen suu tukittiin, ja hän palaa takaisin
Erfurtiin.
Ylioppilaat ovat ihastuksissa. Pääkohta, jota T:ri Luther hätyyttää, näyttää olevan Aristoteles, joka oli pakanallinen Kreikkalainen. Minä en ymmärrä, miksi nämät kirkon tohtorit niin kiivaasti puollustavat häntä; mutta herra Reichenbach sanoo, että koko koulu-opetus ja koko ane-oppi perustuvat jollakin lailla tähän Aristoteleesen, ja että T:ri Luther tahtoo poistaa kaikki, mitä seisoo ylioppilaitten ja Pyhän Raamatun välillä.
Ulrich von Gersdorf sanoi, että meidän tohtorimme väittelee samaan tapaan, kuin hänen setänsä, Frans von Sickingen, taistelee. Hän seisoo, niinkuin paikalla, jonka hän tietää lujaksi; ja sitten, kun hänen vastustajansa ovat väsyneet eivätkä koeta järkähyttää häntä, syöksee hän yhtäkkiä alas heidän päällensä ja pyyhkäisee heidät pois, niinkuin vuorivirta.
"Mutta hänen suuri salaisuutensa näyttää olevan se", muistutti Kristofer, "että hän uskoo jokaiseen sanaan, jota hän lausuu. Hän puhuu, niinkuin muut ihmiset tekevät työtä, että joka isku on kantaan osattu."
Vaan Gottfried lausui vakavasti: "hän taistelee Jumalan taisteloa meidän aikamme kirjanoppineita ja Farisealaisia vastaan; ja, joko hän kukistaa taikka kukistetaan, taistelo on voitettava. Se on taistelo, ei ainoastaan vääryyttä vastaan, vaan totuuden puolesta, että se pysyisi siinä asemassa, jonka se on saavuttanut."
"Kun kuuntelen häntä", lausui Ulrich, "soisin minä, että ylioppilas-aikani olisi ohitse, ja minä pääsisin Thüringin metsän vanhaan linnaan, että saisin antaa kaikille hyville yrityksille uuden vauhdin. Hänestä opin, että silloin mailman suuria taisteloita taistellaan, kuin jokainen voittaa Jumalan viholliset omassa sydämessään ja kodissaan. Hän puhuu Aristoteleesta ja Augustinista, mutta minä ajattelen sen johdosta laiskuutta ja hirmuhallintoa linnassamme, talonpoikien kurjuutta ja sorrettua tilaa, joka on minulle, mitä Aristoteles ja koulumiehet ovat hänelle."
"Ja minä", sanoi Kristofer, "ajattelen, kun hän puhuu, kirjapainoamme, siksi kuin jokapäiväinen toimeni siinä näyttää olevan paras työ, mitä minä voin tehdä; ja kirjanpainajan virka, kun saa lennättää semmoisia sanoja, kuin hänen, kautta mailman, tuntuu jaloimmalta asialta koko maan päällä."
"Mutta hänen luentonsa taistelevat hyvän taistelon vielä paremmin, kuin hänen väitöksensä", muistutti Gottfried. "Näissä väitöksissä hän puhdistaa mailman vihollisesta; mutta Psalmien ja Romalaisepistolan selityksissään käy hän sisällistä sotaa ja puhdistaa sydämen niistä valheista, jotka eroittivat sen Jumalasta. Kun hän ahdistaa Aristotelesta, johdattaa hän sinua raamatun, totuuden lähteen luo; kun hän puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, johdattaa hän sinua Jumalan, pyhyyden ja autuuden ainoan lähteen luo."
"Kerrotaan, että T:ri Jodocus parka on käynyt aivan kipeäksi harmista, kun hän voitettiin", lausui Kristofer; "ja että monta katkeraa puhetta lasketaan Erfurtissa T:ri Lutherista."
"Mitä se haittaa", vastasi Ulrich, "kun yhä enemmän ylioppilaita tulvaa joka taholta Saksasta Wittenbergiin, ja Augustinin-luostari jo on täynnä nuoria munkkeja, jotka lähetetään tänne eri luostareista opiskelemaan Lutherin johdolla? Kansakunnan nuoriso ja voima on meidän puolellamme. Kuolleet haudatkoot kuolleensa."
"Voi, lapset", lausui äidin-äiti, katsahtaen ylös kutimestaan, "tämä on hautajais-saatto, jota kestää kauan. Nuoret puhuvat aina vanhoista, niinkuin nämät olisivat syntyneet vanhoina. Luuletteko, etteivät meidän sydämemme koskaan ole sykkineet vahvasti toivosta, ja ettemme me ole koskaan taistelleet lohikäärmeitä vastaan? Vanha käärme ei ole kuitenkaan vielä tapettu. Eikä hän suinkaan ole kuollut, kun me olemme kuolleet ja te olette vanhat ja teidän lapsenlapsenne astuvat vanhan taisteloon, luullen, että he taistelevat ensimäistä taisteloa, jonka mailma on nähnyt, ja voittavat viimeisen vihollisen."
"Ehkä ei", sanoi Gottfried; "mutta viimeinen vihollinen voitetaan joskus, ja kuka tietää, kuinka pian?"
Wittenbergissä, Lokakuulla 1513.
Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme T:ri Lutheria kohtaan liittävät herra Reichenbachin ja minut lujasti yhteen.
T:ri Luther selittää paraikaa luennoissaan Romalaisepistolaa ja Psalmeja, ja kun istun rukkini ääressä taikka ompelen, lukee Gottfried minulle usein muistoonpanojansa näistä esitelmistä taikka kertoo minulle, mistä niissä on puhuttu. Tämä lohduttaa minua myöskin, koska hänellä on niin monta ajatusta ja epäilystä, jotka huolettaisivat minua hänen puolestaan, jollei hän olisi T:ri Lutherin ystävä. Ne ovat niin uudet ja oudot minulle; ja asiain niin ollen, minä en koskaan uskalla puhua niistä äidilleni.
Gottfried väittää, että suuria muutoksia ja parannuksia kaivataan kovasti kirkossa. Hän arvelee myöskin, ettei Kristofer ole aivan väärässä, kun hän moittii useita pappeja ja munkkeja, jotka, niinkuin hän sanoo, elävät semmoista elämää, joka on häväistys kristikunnalle.
Mutta etupäässä häntä inhottaa aneitten myyminen, jota T:ri Tetzel nyt harjoittaa useissa Sachsin kaupungeissa. Hän vakuuttaa, että se on hävytöntä valeitten kaupittelemista, ja että useimmat sivistyneet ja ylhäiset suurissa kaupungeissa ajattelevat samoin. Lisäksi hän kertoo minulle, että eräs kelpo mies, teologian prosessori — T:ri Johan von Wesel — julkisesti saarnasi niitä vastaan noin viisikymmentä vuotta takaperin Erfurtin yliopistossa ja jälestäpäin Wormsissa ja Mainzissa; sekä että Johan von Goch ja muut pyhät miehet aivan ankarasti vastustivat niitä.
Kun kysyin, eikö paavi ole hyväksynyt niitä, vastasi hän, että, jos tekee mieli tietää, mikä paavi on, tarvitsee lähteä Romaan. Hän oli käynyt siellä nuoruudessansa, ei pilgrimiretkellä, vaan kauppa-asioissa, ja hän jutteli minulle, että se pahuus, jonka hän näki siellä, erittäin silloisen paavin, Borgian, huonekunnassa, synnytti hänessä moneksi vuodeksi vihaa jo uskonnon nimeäkin vastaan. Hän oli, jatkoi hän, parhaasta päästä T:ri Lutherin kautta ruvennut uudestaan tuntemaan, että löytynee semmoinen uskonto, joka ei ole mikään synnin peite, vaan kehoitus pyhyyteen.
Hän sanoo myöskin, että minä olen kokonaan erehtynyt "Reineke Fuchs'in" suhteen; ettei se ole mikään tavallinen pilkkakirja, joka laskee leikkiä tosiaan pyhistä esineistä, vaan katkera, totinen satiri sitä ulkokultaisuutta vastaan, joka harjoittaa kaikenlaisia syntejä pyhien nimitysten varjolla.
Hän epäilee myöskin, ovatko Calixtinit ja Hussitit niin pahoja, kuin heitä on kuvattu. Minä käyn välisti levottomaksi, kun kuulen hänen puhuvan näin. Hänen mailmansa on niin paljoa avarampi kuin minun, että minun ajatusteni on vaikea seurata häntä siihen. Jos mailma on niin paha ja pyhimmissä paikoissa löytyy niin paljon ulkokultaisuutta, kenties minä kuitenkin olen ollut liian tyly Kristofer raukalle.
Mutta jos Fritz on huomannut saman, kuinka onnettomaksi se hänet tehneekään!
Eivätkö todella jumaliset ihmiset, niinkuin Fritz ja Eva, voi hyödyttää mailmaa paremmalla tavalla, kuin sillä, että jättävät sen muuttumaan yhä enemmän turmeltuneeksi ja uskottomaksi, sillä välin kuin he istuvat itseksensä ja kutovat pyhyyden vaatteitansa luostarissa? Näyttää siltä, kuin jo olisi aika tehdä jotakin. Hupaista olisi tietää, kuka sen on tekevä.
Minä ajattelin, että se ehkä olisi paavi; mutta Gottfried pudistaa päätänsä ja sanoo: "ei Romasta mitään hyvää lähde."
"Eiköhän papit?" kysyin minä eräänä päivänä.
"He pitävät liian paljon huolta siitä", hän vastasi, "että heidän hovinsa ovat yhtä loistavat kuin ruhtinaitten, niin ettei heidän käy ryhtyminen niihin väärinkäytöksiin, jotka säilyttävät heille heidän tulonsa.°
"Taikka ruhtinaat?"
"Pappien ystävyys on niin tärkeä heille, etteivät sekaannu hengellisiin asioihin."
"Taikka keisari?"
"Keisarilla", hän lausui, "on kylläksi tekemistä siinä, että hän pitää puoltansa ruhtinaita, pappeja ja paavia vastaan."
"Taikka ritarit?"
"Ritareilla on sota koko mailmaa vastaan", hän arveli; "minä en puhukaan heidän lakkaamattomista keskinäisistä riidoistansa. Mutta toisella puolella talonpojat nousevat hurjaan kapinaan ja toisella suuret aateliset kieltävät heidän etu-oikeuksiansa. Etevimmät porvarisperheet himmentävät heidän raa'an koreutensa, yhtä paljon kuin kaupunkein palatsit voittavat heidän yksinkertaiset rosvolinnansa. Niin ritareilla ja pikku aatelistolla ei ole muuta kuin katkeria sanoja papiston väärinkäytöksiä vastaan. Paitsi sitä heillä useimmilla on sukulaisia, joille he toivovat saavansa jonkun lihavan abbottikunnan."
"Entä talonpojat!" muistutin minä. "Eikö evankeliumi ensiksi päässyt juurtumaan talonpojissa?"
"Jumalalta innostetuissa talonpojissa ja kalastajissa!" hän vastasi miettien. "Semmoisissa talonpojissa, jotka olivat kulkeneet maata edestakaisin kolme vuotta Mestarinsa kanssa. Mutta kuka nyt meidän talonpoikia opettaa? He eivät osaa lukea!"
"Epäilemättä siis porvarit", minä lausuin.
"Jokainen ehkä on valmis suosimaan omaa säätyänsä", vastasi hän hymyillen; "mutta minä luulen, että, jos paremmat ajat koittavat, se tapahtuu kaupunkien kautta. Niissä uudet opit pääsevät juurtumaan; niissä rikkailla on seura-elämä ja sivistys, ja köyhillä opettajia; yhteen joutuminen ja keskusteleminen valistavat ihmisten mielen; ja niissä on tilaisuus ajatella ja vapaus puhua. Jos aljettaisiin poistaa väärinkäytöksiä, edistäisivät, tietääkseni, porvarit sitä enemmän kuin muut."
"Mutta kuka alkaa?" minä kysyin. Eikö kukaan ole koskaan koettanut?"
"Useat ovat koettaneet", hän vastasi surullisesti; "ja useat ovat koettaissaan hukkuneet. Sillä välin kuin he ahdistivat yhtä väärinkäytöstä, versoivat toiset. Taikka kun he koettivat parantaa yhtä avonaista haavaa, joku astui esiin ja lausui, että oli aivan mahdoton eroittaa vamma muusta ruumiista, ja että he tavoittivat Pyhän Äitimme Kirkon, henkeä."
"Kuka siis uskaltaa aloittaa?" minä kysyin. "Lieneekö se Luther? Hän on kylläksi rohkea panemaan kaikki alttiiksi; ja koska hän on tehnyt niin paljon hyvää Fritzille, sinulle ja minulle, miks'ei koko kirkolle?"
"T:ri Luther on uskollinen kyllä ja tarpeeksi rohkea, mihin hyvänsä vaan hänen omatuntonsa vaatii häntä", sanoi Gottfried; "mutta hän askaroitsee paraikaa ihmisten sielujen pelastamisessa eikä kirkollisten väärinkäytösten poistamisessa."
"Mutta jos kirkolliset väärinkäytökset sattuisivat estämään ihmisten sielujen pelastamista", muistutin minä, "mitä T:ri Luther silloin tekisi?"
"Saisimme nähdä, Elsa", vastasi Gottfried. "Jos sudet hätyyttäisivät jotakin Lutherin lammasta, en minä luule, että hän huolisi paljon, millä aseella hän pelastaisi sen taikka millä vaaralla."