XIII.
Evan kertomus.
Nimptschenissä 1516.
Suuria muutoksia on tapahtunut näinä kolmena viime vuonna täti Cottan perheessä. Elsa on ollut naimisissa enemmän kuin kaksi vuotta ja lähettää minulle kummallisia kertomuksia pikku Greetansa kauneudesta ja viisaudesta. Hän alkaa nyt sopertaa äidin, isän ja tätien nimeä. Elsa on myöskin opettanut pikku tytön heittämään sormisuukkosia minun muotokuvalleni ja nimittämään sitä Eva serkuksi. He eivät suostu luostari-nimeeni.
Chriemhild on myöskin mennyt kihloihin nuoren ritarin, Ulrich von Gersdorfin, kanssa, jolla on linna Thüringin metsässä; ja hän kirjoittaa, että he usein puhuvat sisar Avesta ja että Ulrich yhä säilyttää noita kuivettuneita orvonkukkia yhdessä äitinsä hiussuortuvan ja haltiapyhimyksensä relikin kanssa. Chriemhild sanoo, että minä tuskin tuntisin Ulrichia enää, hän on käynyt niin totiseksi ja järkeväksi ja on niin täynnä hyviä aikomuksia.
Pikku Thekla kirjoittaa, että hänkin ymmärtää vähäisen latinaa. Elsan puoliso on opettanut sen hänelle; eikä Elsa ja Gottfried Reichenbach ole milloinkaan niin mielissään, kuin jolloin he saavat kuulla hänen laulavan niitä virsiä, joita serkku Evan oli tapa veisata.
He näyttävät ajattelevan minua jonkunlaiseksi enkelisisareksi, jonka Jumala varhain kutsui luoksensa ja joka ei koskaan vanhene. Se on hyvin suloista, kun minua sillä tapaa muistetaan; mutta välisti tuntuu siltä, kuin he tuskin muistaisivat elikkä rakastaisivat minua semmoisena, kuin nyt olen, vaan semmoisena, jona minä olin elikkä joksi olisin tullut.
Tokko he tuntisivat Eva serkkuansa siinä totisessa, hiljaisessa kahdenkolmatta-vuotisessa naisessa, joksi minä olen muuttunut? Sillä kun vanhassa kodissa aika näytti, niinkuin virta, osoittavan kulkuansa kasvamalla ja elämällä, näyttää se täällä luostarissa osoittavan sitä vaan varjon verkkaisella siirtymisellä äänettömässä auringonkellossa — kuoleman varjon. Luostarissa ei kukaan kasva, vaan vanhenee.
Täti Cottan kodissa vuosi muuttui talvesta kevääksi, kesäksi ja syksyksi — kylvön- ja elon-ajaksi — kukkien ja hedelmien ajaksi. Eri vuoden-ajat sulivat toisiinsa, me emme tietäneet kuinka taikka milloin. Luostarissa vuosi on tarkasti jaettu Joulu-, Tammi-, Helmi-, Maalis-, Huhtikuuhun j.n.e., eikä mikään muu eroita toista kuukautta toisesta kuin nimi ja päivä.
Vanhassa kodissa päivä valkeni koitosta sydänpäiväksi, lientyi sitten auringonlaskuksi ja himmentyi huomaamatta yöksi. Täällä luostarissa kello jakaa päivän tuntikausiin.
Beatrice'n vaalea muoto vaalenee vähitellen yhä enemmän; täti Agnesin kasvot käyvät yhä laihemmaksi ja tuikeammaksi; ja minä, niinkuin muut, olen viisi vuotta vanhempi kuin olin viisi vuotta takaperin tänne tullessani, ja siinä kaikki.
Toisia noviiseja tosin on tullut, jotka ovat tehneet peräyttämättömän lupauksen, ja kauniit, nuorekkaat kasvot ympäröivät minua; mutta sydäntäni viiltää usein, kun katselen heitä ja ajattelen, että he, niinkuin me muutkin, ovat sulkeneet itseltään elämän oven ja kaikki sen muutokset, ja alkaneet astua sitä yksitoikkoista polkua hautaa kohden, jonka askeleet on vaan vanhentuminen.
Muutamat näistä noviiseista halaavat hartaasti jumalista elämää, kun he tulevat. Heille on kerrottu taivaallisesta Yljästä, joka on täyttävä heidän pyhitetyt sydämensä puhtaalla, sanomattomalla autuudella, jota ei mailma ollenkaan tunne.
Toiset tulevat tänne perettensä köyhyyden tai ylpeyden uhreina. Heidän aateliset vanhempansa ovat liian köyhät elättämään heitä säätynsä mukaan, taikka myöskin on heidän omaisuutensa määrätty lisiksi jonkun naidun sisaren myötäjäisiin.
Minä tiedän, kuinka he pettyvät toiveissansa, kun he oppivat tuntemaan, että luostari on vaan lapsellinen pikkukuva mailmasta, sen vähäisistä kunnianpyynnöistä ja kateudesta, mutta ilman sen elämää ja rakkautta. Minä tiedän, että jaloimmat kärsivät kaikkein enimmän ja kenties lankeevat kaikkein syvimmälle.
Ahdasmielisille, tunnottomille luonnoille tavan jäinen tottumus helpommin palkitsee elämän moninaiset vaihetukset. He oleentuvat pikemmin ja ajattelevat yhtä ahkerasti luostarin tai sisarkunnan juoruja, johtajien vaaleja taikka naapuri-nunnaston häpeää, kuin he olisivat ajatelleet sen kaupungin tai kylän loruja, jossa he olisivat eläneet mailmassa.
Mutta lämpimät sydämet ja ylevät mielet — ne pyrkivät ja ponnistelevat taikka (vielä parempi) uneksivat, että he ovat saavuttaneet itsensä-halventamisen alimmat portaat taikka nousneet mystillisen hartauden ylimmille kukkuloille, mutta heräävät sitten katkerilla itsesyytöksillä ja huomaavat itsensä liian heikoiksi vastustamaan vähäisiäkin kiusauksia, niinkuin täti Agnes.
Näitä minä koetan auttaa, mitä suinkin voi. Mutta minä olen nähnyt siitä, kuin tulin Nimptscheniin, että on kammottava ja vaarallinen asia, kun ottaa sielun kasvatuksen Jumalan käsistä omiin käsiinsä. Hänen kädessään karsiva veitsi epäilemättä välisti haavoittaa ja näyttää lakastuttavan; mutta meidän käsissämme se leikkaa ja haavoittaa ja lakastuttaa eikä karsi. Me voimme kyllä määrätä kidutuksia itsellemme; mutta Jumala yksin tekee kidutuksen parantavaksi taikka kärsimisen opettavaksi.
Minä en voi muuta kuin rukoilla, että, vaikka kuinka suuresti moni erhettyy, kun hän sulkee itsensä tänne, Sinä, joka olet Hyvä Lääkäri, otat meidät ja kaikki meidän hyödyttömät, vapaa-ehtoiset haavamme ja kaikki meidän pilatut, itsemme kautta tukautetut luonnonlahjamme, ja semmoisina, kuin me olemme, ja semmoisena, kuin olet, vielä kasvatat meitä Itseäsi varten.
Sairashuoneesta minä kaikkein enimmän huolin. Kun olemme luopuneet kaikista tavallisen elämän riemuista, suruista ja kohtauksista, näytämme tuskin jättäneen mitään Jumalan käsiin, jolla Hän koettaisi uskoamme ja taivuttaisi tahtoamme oman tahtonsa mukaan, paitsi taudin. Omaisiamme emme voi kaivata, koska itse olemme kokonaan ja ijäksi erkaantuneet kaikesta yhteydestä rakkaittemme kanssa täällä maan päällä. Emmekä liioin tunne köyhyyden eikä varallisuuden kiusauksia, koska meidän ei ole tilaisuus kokea kumpaakaan; sillä samalla, kuin olemme tehneet vapaa-ehtoisen köyhyyden lupauksen emmekä niin muodoin milloinkaan voi sanoa mitään meidän omaksemme, olemme päässeet kaikista huolista; me olemme runsaasti lahjoitetun sisarkunnan jäsenet.
Tauti yksistänsä ei tottele meitä; ja sentähden, kun näen jonkun sisaren lasketuksi kärsimisen vuoteelle, ajattelen minä:
"Jumala on sinut siihen laskenut!" ja minä olen vielä varmempi siitä, että juuri tätä tarvitaan.
Minä opetan yhä noviiseja; mutta toisinaan se surullinen kysymys johtuu mieleeni:
"Miksi minä opetan heitä?"
Elämä ei tarjoa mitään tulevaisuutta heille — ainoastaan yksitoikkoisen nykyisyyden yksitoikkoista jatkamista.
Minä koetan ajatella: "minä kasvatan heitä ijankaikkisuutta varten." Mutta ken voi sitä tehdä, paitsi Jumala, joka asuu ijankaikkisuudessa ja näkee, mitkä siteet liittävät jokaisen silmänräpäyksen ajallisesta olostamme ijankaikkiseen tulevaisuuteen?
Mutta minä teen parastani. Katarina von Bora, nuori, kuusitoistavuotinen tyttö, joka on äskettäin tullut luostariin, viehättää minua suuresti. Hänellä on niin luja luonto, ja hänen sydämensä on niin harras. Mutta voi! mikä vaikutus-ala hänellä täällä on?
Täti Agnes ei ole millään lailla avannut sydäntänsä minulle. Tosin hän valvoi minun luonani, kun olin sairaana, yhtä hartaasti kuin täti Cottakin; mutta kun paranin, näytti hän sysäävän luotansa kaikki kiitollisuuteni ja rakkauteni osoitukset ja jatkoi vaan noita katumusharjoituksia ja itsekurituksia, joitten vuoksi nunnat erittäin kunnioittavat häntä ja pitävät häntä pyhänä.
Välisti minä kaipuulla katselen savua ja valkeita kylässä, jonka selitämme puitten välistä luostarin ylikerran akkunoista. Minä tiedän, että jokainen vähäinen savukiehkura nousee jonkun kodin takasta, jossa on isä, äiti ja pikkuisia lapsia; ja savukiehkurat näyttävät kohoavan, ikäänkuin pyhän suitsutuksen pilvet, Jumalan, Isämme luo taivaasen.
Mutta ne almut, joita sisarkunta aivan runsaasti jakelee, annetaan luostarin portilla, jott'emme koskaan tutustu köyhien kanssa muulla lailla, kuin tavallisesti almunantajat ja kerjäläiset; ja minä tahtoisin olla heidän ystävänsä.
Toisinaan pelkään, että menettelin maltittomasti ja itsepäisesti, kun jätin täti Cottan kodin, että olisin palvellut Jumalaa paremmin, jos olisin jäänyt sinne, ja että kuitenkin lähtöni kautta ehkä ilmestyi vähäinen tyhjä paikka, jota olisi maksanut vaivan täyttää. Kun tytöt menevät naimisiin, olisi täti Cotta kenties minusta saanut jonkunlaista lohdutusta; ja "Eva serkkuna" minä olisin kukaties pystynyt paremmin auttamaan Elsan lapsia, kuin Ave sisarena nunnia täällä. Mutta oli kuinka oli, on kärsimätöntä ja kapinallista ajatella sitä nyt; eikä mikään voi eroittaa minua Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa.
Tavalla taikka toisella "Theologia Germanica" ja se ylevä, puhdas yhteys Jumalan kanssa, jota se opettaa, kuitenkin näyttivät suloisemmalta minusta keskeytetyn ja vireän elämän lomahetkinä, kuin nyt, kun ne ovat keskeymättömän joutilaisuuden työnä. Hiljaisen mietinnön hetket tuntuivat pyhemmältä juuri niitten koetusten ja askareitten vuoksi, jotka estivät niitä.
Välisti on niinkuin sydämenikin jäätyisi ja muuttuisi jäykäksi ja kovaksi. Minä pelkään todella, että niin kävisi, jollei sisar Beatrice parkaa olisi. Hän halvattiin nykyisin ja on nyt ainainen sairashuoneen asukas. Hän puhuu toisinaan aivan sekaisin eikä jaksa aina ajatella selvästi. Mutta minä olen löytänyt kirjan, joka miellyttää häntä; se on St. Luukkaan evankeliumi latinan kielellä. Minä olen saanut luvan ottaa sen luostarin kirjastosta ja kääntää sitä hänelle. Kertomukset ovat niin lyhyet ja yksinkertaiset, että hän voi ymmärtää niitä, eikä hän koskaan väsy niitä kuuntelemasta. Juuri sen takia, että ne ovat niin tuttavantapaiset, ovat ne rakkaat hänelle, ja minulle ne ovat aina uudet.
Mutta se on varsin kummallista, ettei siinä seiso mitään katumusharjoituksista eikä lupauksista eikä Pyhän Neitsyen palvelemisesta. Minä löydän ne luultavasti muista evankeliumeista taikka epistolista, jotka kirjoitettiin Neitsyemme taivaasen astumisen jälkeen.
Sisar Beatrice kuuntelee mielellään, kun veisaan Bernard de Clagny'n virttä ijankaikkisesta autuudesta taivaassa [Hic breve vivitur, hic breve plangitur, hic breve fletur etc.]:
Tääll' elo on lyhyt, vaikerrus lyhyt on, lyhyt itku,
Koht' elot, itkut, vaikerrukset saa sovituksen.
Oi sovitus! elon ainaisen tuot tään elon jälkeen,
Oi sovitus! sinä taivaasen viet tuskista meidät.
Kesäkuulla 1516.
Koko Augustinin munkkikunta Sachsissa on kovasti innoissaan Martin
Lutherin tarkastusmatkoista. Hän on määrätty generali-vikariukseksi
T:ri Staupitzin sijaan, joka on lähetetty Alankomaille kokoomaan
relikejä vaaliruhtinas Fredrikin uuteen kirkkoon Wittenbergiin.
Viime Huhtikuulla kävi T:ri Luther Grimman luostarissa, joka ei ole kaukana täältä; ja priorinnamme kautta, joka on sukua Grimman priorin kanssa, olemme kuulleet paljon siitä.
Vakavasti hän käskee munkkikuntansa veljiä ja sisaria lukemaan raamattua ja St. Augustinusta ennen mitään muuta kirjaa. Me olemme alkaneet noudattaa hänen neuvoansa luostarissamme, ja kaikki näyttää heränneen uuteen elämään. Minä olen myöskin nähnyt kaksi ihanata kirjettä T:ri Martin Lutherilta, jotka hän on kirjoittanut kahdelle Augustinin veljeskunnan jäsenelle. Molemmat olivat kirjoitetut viime Huhtikuulla, ja moni meistä on lukenut ne. Ensimäinen oli eräälle Memmingin munkille, veli Georg Spenlein'ille. Se alkaa: "Jesuksen Kristuksen nimeen." Muutamista yksityisistä rahaseikoista puhuttuaan, hän kirjoittaa:
"Mitä muihin asioihin tulee, minun tekee mieleni tietää, kuinka sinun sielusi laita on; josko se omaan vanhurskauteensa kyllästyneenä oppii luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikoinamme ylpeyden kiusaus palaa monessa ja parhaasta päästä niissä, jotka kaikin voimin pyrkivät olemaan hurskaita ja hyviä. He eivät tunne Jumalan vanhurskautta, joka on Kristuksessa annettu meille runsaasti ja ilmaiseksi, vaan koettavat itsestänsä tehdä hyviä töitä, jotta he viimein, koristettuina ansioilla ja hyvillä avuilla, uskaltaisivat seisoa Jumalan edessä — joka on mahdoton asia. Sinulla oli, kun olit meillä, tämmöinen mielipide, ja niin oli minullakin; mutta nyt minä taistelen tätä erehdystä vastaan, vaikka en ole vielä voittanut sitä."
"Sentähden, kallis veljeni, opi tuntemaan Kristusta ja Häntä ristiin-naulittuna, opi ylistämään Häntä ja, kun olet epätoivossa itse puolestasi, lausumaan 'Herra Jesus, Sinä olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen Sinun syntisi, Sinä olet ottanut päällesi minut ja antanut minulle, mitä oli Sinun; Sinä olet ottanut päällesi, mitä Sinä et ollut, ja antanut minulle, mitä minä en ollut.' Varo, ettet pyri semmoiseen puhtauteen, ettet ole mielestäsi enää mikään syntinen; sillä Kristus asuu vaan syntisten tykönä. Sitä varten Hän astui alas taivaasta, jossa eli vanhurskaitten parissa, että eläisi syntisten parissa. Ajattele tätä Hänen rakkauttansa, ja sinä imet Hänen suloisen rakkautensa. Sillä jos me töittemme ja murheittemme kautta voisimme saavuttaa omantunnon rauhan, miksi Hän kuoli? Sentähden sinä ainoastaan Hänessä löydät levon sen kautta, että uskovaisesti epäilet sekä itsestäsi että teoistasi. Sillä Hän on tehnyt sinun syntisi omaksi synnikseen ja vanhurskautensa on Hän tehnyt sinun vanhurskaudeksesi."
Täti Agnes näytti juovan näitä sanoja, niinkuin sairas tulisessa kuumeessa. Hän käski minun lukea ne monta kertaa päästä päähän ja sitten kääntää ja kopioita ne; ja nyt hän pitää niitä muassaan joka paikassa.
Minulle ovat ne sanat, jotka seuraavat, yhtä kalliit. T:ri Luther sanoo, että niinkuin Kristus on ollut kärsivällinen meidän, eksyneitten, suhteen, tulee meidänkin olla kärsivällisiä muitten suhteen. "Lankee maahan Herran Jesuksen eteen", hän kirjoittaa, "etsi kaikkia, mitä kaipaat. Hän itse opettaa sinulle kaikki, myöskin tekemään työtä muitten tähden, niinkuin Hän on tehnyt sinun tähtesi."
Toinen kirje oli veli Georg Leiffer'ille Erfurtiin. Hän puhuu koetuksista näin:
"Kristuksen risti on jaettu pitkin koko mailmaa. Jokainen saa ajallansa oman osansa eikä jää sitä paitsi. Älä sinä siis koeta luoda pois osaasi, vaan vastaan-ota se pikemmin, niinkuin pyhä reliki, joka on talletettava, ei missäkään kultaisessa tai hopeisessa reliki-rasiassa, vaan kultaisen, se on rakastavan ja kuuliaisen, sydämen pyhyydessä. Sillä jos ristinpuu tuli niin pyhäksi Kristuksen lihan ja veren koskemisesta, että sitä katsotaan kaikkein jaloimmaksi relikiksi, kuinka paljoa enemmän ovat ihmisten vainoamiset, kärsimiset ja viha pyhiä relikejä, pyhäksi tehdyt ei Hänen ruumiinsa koskemisesta, vaan Hänen rakastavan sydämensä ja jumalallisen tahtonsa yhteydestä! Näitä meidän tulee halulla omaksi ottaa, siunata ja rakkaana pitää, koska Hänen kauttansa kirous on muutettu siunaukseksi, kärsiminen kunniaksi, risti autuudeksi."
Sisar Beatrice riemuitsee näistä sanoista ja kertoo niitä itseksensä, niinkuin minä olen selittänyt ne hänelle. Niin, minä ymmärrän; tämä tauti, avuttomuus — kaikki, mitä olen kadottanut ja kärsinyt, ovat pyhiä Vapahtajani relikejä; ei sen vuoksi, että Hän unhottaa minua, vaan sen vuoksi, että Hän muistaa minua; muistaa minua! Sisar Ave, minä olen tyytyväinen.
Ja nyt hän tahtoo, että minä veisaan hänen mielivirtensä Jesu dulcis memoria:
Oi Jesu, nimes suloinen
Tuo ilon, riemun, autuuden;
Vaan siellä olo suloisin,
Miss' olet, Jesu, itsekin.
Niin armahast' ei laulut soi,
Ei kaunein soitto soittaa voi,
Ei koko maa sen vertainen
Kuin sinä, Jesu suloinen.
Kipuihin, tuskiin lääkkeen tuot,
Ja anoojillen avun suot,
Se ihminen on autuas,
Ken kulkee sinun neuvoissas.
Kun valtaasi saat sydämen,
Uus' aamu koittaa herttainen;
Ja uutta riemun elämää
Sun rakkautes' herättää.
Ei koskaan mene muistostain,
Mink' ilon sinun kauttas sain;
Sun katsees' valo-rikkahin
Mua valaiskohon vastakin.
Sa enkel-joukon kaunistus,
Sa sielun suurin ihastus,
Sa elon-huvi hengellen,
Sa riemu, autuus sydämen.
Sun luokses, Jesus, haluan;
Oi, milloin kokonaan sun saan?
Oi, milloin omaks jällen jään,
Ja milloin kirkkautes nään.
Oi, tule, minun armahain,
Jolt' elämän ja kaiken sain!
Oi tule, ikävöitttyi,
Ja saata minut luoksesi!
Asujat taivaan autuaat,
Nyt portit väljiks' auaiskaat!
Ikuinen kiitos soikohon,
Sun, Jesu, kiitos olkohon.
Täti Agnes on vihdoin puhunut minun kanssani. Lyhyeltä ja jyrkästi, niinkuin hän olisi ollut enemmän itseensä suuttunut, kuin katuvainen tai iloinen, sanoi hän minulle tänä aamuna: "lapsi, nämät Lutherin sanat ovat etsineet sydäntäni. Minä olen kaiken elin-aikani pyrkinyt pyhimykseksi ja niin koettanut päästä Jumalan luo. Mutta se ei ole ollenkaan onnistunut minulta. Nyt minä opin, että olen syntinen ihminen, vaan että Jumalan rakkaus kuitenkin ulottuu minuun. Risti, Kristuksen risti, on minun polkuni helvetistä taivaasen. Minä en ole pyhimys. Minä en koskaan tule pyhimykseksi. Kristus on ainoa Jumalan Ainoa Pyhä; Hän on kantanut minun syntini, ja on minun vanhurskauteni. Hän on tehnyt nämät kaikki; eikä minulle jää mitään muuta tekemistä, kuin antaa Hänelle kaikki kunnia, kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa Häntä ijäti! Ja minä aion tehdä sen", hän lisäsi innokkaasti. "Minä olen viheliäinen, ylpeä, avuton ja syntinen olento. Minä en voi auttaa sitä: minun täytyy."
Nämät sanat olivat jäykät ja vakavat, mutta kuinka muuttunut täti Agnes'in käytös! — nöyrä ja yksinkertainen, kuin lapsen. Ja kun hän lähti toimituksiinsa, suuteli hän otsaani ja sanoi: "voi, lapseni, rakasta minua vähäisen, jos voit — ei niinkuin pyhimystä, vaan niinkuin syntistä, vanhaa vaimo raukkaa, joka on katsonut yhdeksi suurimmaksi synniksensä, että hän rakasti sinua liian paljon, vaikka tämä todella oli vähimpiä syntejä; rakasta minua vähäisen, sisareni tähden, jota sinä rakastat niin paljon."