XIV.
Elsan kertomus.
Elokuulla 1517.
Niin, pikku Greetamme on todella jotenkin eriskummainen lapsi. Vaikka hän ei ole vielä kahden vuoden vanha, tuntee hän meidät kaikki nimeltä. pitää meidät kaikki kurissa, paitsi minut. Minä kiellän häneltä monta asiaa, jota hän itkee; paitsi kun Gottfried on läsnä, joka, paha kyllä, ei raski nähdä, että hän hetkeäkään on suutuksissa. Hän sanoo, että äreä hoitaja pilasi hänen mielenlaatunsa, kun hän oli lapsi, ja luulee lapsia kasvatettavan sillä, ettei kiellä niiltä mitään. Kristofer, joka aina kehui kovasti ylenkatsovansa pieniä lapsia, antaa aivan nöyrällä tavalla hänen ratsastaa hartioillansa. Mutta ennen kaikkia on minusta hauska nähdä, kun hän istuu sokean isäni polvilla ja taputtaa hänen kasvojaan jonkunlaisella säälivällä kunnioituksella, niinkuin hän ymmärtäisi, että niissä puuttuu jotakin.
Minä olen myöskin opettanut häntä sanomaan Fritzin nimeä, kun näytän hänelle sen vähäisen hiuskiharan, jota minä kannan hänen muistokseen, ja suutelemaan Evan kuvaa. Minun on mahdoton ajatella, että he ovat niinkuin kadoksiin menneet taikka kuolleet häneltä. Mutta minä pelkään, että hän ei osaa eroittaa Evan kuvaa Pyhän Neitsyen taulusta, jonka edessä minä opetan häntä kumartamaan ja ristimään otsaansa; sillä välisti hän koettaa suudella Neitsyemme taulua ja päinvastoin taivuttaa pieniä sormiansa pyhään merkkiin Evan kuvan edessä. Sen hän kuitenkin vähitellen oppii ymmärtämään paremmin. Ja eivätkö Eva ja Fritz todella ole perheemme pyhimyksiä ja haltiahenkiä? Minä uskon, että heidän rukouksensa tuottaa siunausta meille kaikille.
Sillä perheellemme on suotu aivan monta siunausta viime aikoina! Äidin kalliit kasvot näyttävät niin kirkkailta ja ovat alkaneet jälleen vanhalla suloisella tavallansa muistuttaa Armon Äidin kasvoista. Ja minä olen niin onnellinen, niin täysin määrin onnellinen. Ja tästä tulee myös, että olen jumalisempi kuin tavallisesti.
Minä en tarkoita ainoastaan koti-onnea, vaan parasta siunausta kaikista, joka tuli ensin, ennenkuin tiesinkään, että Gottfried mieli minua — tieto, että Jumala rakastaa minua — aarretten paras, jonka puutteessa kaikki tavaramme olisivat pelkkää huolta — Jumalan aarre-aitan rikkaus, joka on avattu meille Kristuksessa Jesuksessa meidän Herrassamme.
Gottfried on parempi, kuin koskaan olisin luullut. Kukaties hän todella käy paremmaksi joka vuosi; ainakin hän minusta näyttää paremmalta ja rakkaammalta.
Chriemhild ja Ulrich menevät pian naimisiin. Ulrich on nyt lähtenyt tapaamaan Frans von Sickingen'iä ja muita sukulaisiansa Rheinin-maassa sekä tekemään tarpeellisia hankkeita häitä varten. Viime vuonna Chriemhild ja Atlantis oleskelivat pari viikkoa tuossa vanhassa linnassa Thüringin metsässä likellä Eisenachia. Outoa elämää näyttävät, heidän kertomuksensa mukaan, ihmiset siellä viettävän syvällä sydänmaissa ja yksinäisessä kalliolinnassa, josta ainoastaan muutamia talonpoikaistaloja näkyy; kerrottiinpa lisäksi kaikenlaisia kummallisia tarinoita hurjista metsästäjistä, elvoista ja peikoista, jotka menostelevat likiseuduilla. Minusta se näyttää yhtä autiolta, kuin erämaa, jossa Johannes Kastaja eli heinäsirkoista ja metsähunajasta; mutta Chriemhild oli ihastunut siihen. Hän tutustui muutamien köyhien talonpoikien kanssa, ja he näyttivät pitävän häntä enkelinä — joka ajatus (niinkuin Atlantis sanoo) on myöskin Ulrichin vanhalla sedällä ja tädillä, Ulrichista itsestä puhumatta. Aluksi vanha täti Hermentrud oli hiukan kylmänkiskoinen; mutta kun Schönbergin sukuperä oli tarpeeksi tutkittu ja hyväksi havaittu, katsoi vanha nainen soveliaaksi ilmaista tunteitansa, sillä välin kuin vanha ritari kohteliaasti väitti, että hän aina oli nähnyt Chriemhild'in sukuperän hänen kasvoistaan.
Ja Ulrich sanoo sitä suureksi eduksi, että hänen linnansa on niin yksinäinen ja luja — hänen sopii joskus tarjota sitä turvapaikaksi Lutherille, jota muutamat papit ovat nykyisin alkaneet kovasti vihata.
Luther on erittäin hyvä pikku Greetallemme, jonka hän on kastanut. Hän sanoo, että pienet lapset usein ymmärtävät Jumalan paremmin kuin viisaimmat teologian tohtorit.
Thekla on kokenut ensimäisen surunsa. Hänen pikkuinen löytökoiransa Nix on kuollut. Muutamia päiviä eläin parka oli potenut ja makasi lopulta pari tuntia vavisten niinkuin sisällisistä pudistuksista; kuitenkin kun hän kuuli Theklan äänen, kirkastuivat hänen himmeät, lakastuneet silmänsä ja hän huiskutti välisti heikosti häntäänsä kyljellänsä maatessaan. Viimein hän kuoli; eikä Thekla ottanut millään lailla lohtuaksensa, vaan istui erinänsä ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ainoa seikka, joka ilahutti häntä, oli se, että Kristofer kaivoi haudan Nixille puutarhaan sen perunapuun alle, jossa minun oli tapa kesäisin istua ja neuloa, niinkuin hän nyt tekee. Turhaan me koetimme naurattaa pois hänen suruansa. Hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jos joku yritti sitä.
Atlantis puhui vakaasti hänelle, kuinka kahdentoistavuotisen tytön jo oli aika jättää semmoinen lapsimaisuus; lempeä äitimmekin nuhteli hellästi ja sanoi eräänä päivänä, kun T:ri Luther oli kysynyt Theklalta hänen lemmikkiänsä ja vastaukseksi saanut joukon kyyneliä: "lapseni, jos sinä näin suret koiraa, mitä sinä teet, kun todelliset surut tulevat?"
Mutta T:ri Luther näytti ymmärtävän Theklaa paremmin, kuin kukaan meistä, ja pitää hänen puoltansa. Hän sanoi, että Thekla oli lapsi, jonka lapselliset surut eivät olleet vähäisempiä hänelle, kuin meidän surumme ovat meille; että taivaasta ehkä katsoisimme kokonaisen valtakunnan kukistamista vähäpätöisemmäksi asiaksi, kuin nyt Theklan koiran kuolemaa; etteivät kuitenkaan enkelit, jotka katsovat alas taivaasta meidän puoleemme, ylenkatso vähäisiä ilojamme ja surujamme, ja ettemme mekään saa ylenkatsoa pienten lasten suruja ja iloja. Hänen tunteensa ovat kummallisessa määrässä samanlaiset kuin lapsen sydämen. Hänen hellyytensä rohkaisi Theklaa niin, että tämä verkalleen lähestyi häntä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja kysyi miettivällä yksitotisuudella: "nouseeko kuolleista viimeisenä päivänä? Löytyykö koiria toisessa mailmassa?"
Tämmöinen sopimaton ajatus peloitti meitä useita; mutta T:ri Luther ei näyttänyt katsovan sitä sopimattomaksi. Hän sanoi: "me tiedämme vähemmän siitä, mimmoinen toinen mailma on oleva, kuin tämä pikkuinen tyttö tai tuo sylilapsi", hän lisäsi, sormellansa osoittaen pikku Greetaani, "tietää tämän mailman keisarikunnista ja valloista. Mutta siitä olemme varmat, ettei tuleva elämä ole mikään tyhjä, eloton erämaa. Katso, kuinka täysinäiseksi ja ihanaksi Herra Jumala on tehnyt kaikki tässä ajallisessa, katoavassa mailmassa, joka käsittää taivaan ja maan! Kuinka paljoa ihanammaksi Hän siis tehnee ijankaikkisen, katoamattoman mailman! Jumala on tekevä uudet taivaat ja uuden maan. Kaikki myrkylliset, pahat ja vahingolliset luontokappaleet karkoitetaan pois siitä — kaikki, mitä meidän syntimme on turmellut. Kaikki luontokappaleet muuttuvat, ei ainoastaan viattomiksi, vaan rakkaiksi, miellyttäviksi ja iloisiksi, että voimme leikitellä niitten kanssa. 'Rintalapsi on leikittelevä kyykäärmeen pesän suussa, ja vierolapsi on pistävä kätensä basiliskin luolaan.' Miks'ei siis olisi pikku koiria uudessa maassa, joitten nahka kiiltää kuin kulta, ja karva välkkyy kuin kalliit kivet." [Lutherin "Tischreden.">[
Sen erän perästä ei ole Theklan silmissä suinkaan ollut yhtään teologian tohtoria, joka olisi T:ri Lutherin vertainen.
Torgau'issa, Marraskuun 10 p. 1516.
Rutto on Wittenbergissä. Me olemme kaikki paenneet tänne. Yliopiston miehet ovat hajallaan, ja monta Augustinilaismunkkia on lähtenyt pois.
T:ri Luther oleskelee yhä Wittenbergin luostarissa. Me olemme nähneet kopian yhdestä hänen kirjeestänsä Lokakuun 26:lta päivältä, joka oli adresseerattu Erfurtin luostarin priorille, kunnian-arvoisalle isä Johan Lange'lle.
"Terveyttä. Minä tarvitsen kaksi sihteeriä, koska en koko pitkän päivää tee muuta, kun kirjoitan kirjeitä; enkä minä tiedä, vaikka minä, kun aina kirjoitan, välisti joutuisinkin useita kertoja sanomaan samaa asiaa. Saat itse nähdä."
"Minä olen raamatun esitteliä luostarissa; olen pöytärukousten lukia; olen pyynnöstä pitäjän jokapäiväinen saarnaaja; olen opinharjoitusten johdattaja; olen priorin sijainen (se on: yksitoista kertaa priori), Litzkau'in kalalammikkojen kaitsia, Herzberg'in väestön asian-ajaja Torgau'issa, Paavalin ja Psalmien selittäjä; paitsi mitä jo olen sanonut alinomaisesta kirjeenvaihdostani. Minulla on tuskin aikaa rukouksiini kanonisilla hetkillä, puhumatta omista, yksityisistä kiusauksista mailman, lihan ja perkeleen kautta. Kas siinä, kuinka hyvä aika minulla on!"
"Mitä veli Johan Metzel'iin tulee, olet jo luullakseni kuullut minun ajatukseni. Minä koetan kuitenkin parastani. Kuinka saatat ajatella, että minä saan sijaa teidän Sardanapaluksillenne ja Sybariteillenne? Jos olet huonosti kasvattanut heidät, saat myöskin kärsiä niitä, joita olet huonosti kasvattanut. Minulla on yltäkyllin joutavia veljiä; — jos todellakin kukaan on joutava kärsivälliselle sydämelle. Minä olen varma siitä, että joutavat vielä käyvät hyödyllisemmiksi kuin ne, jotka nyt ovat hyödyllisempiä. Kärsi nyt sentähden heitä vähä aika."
"Muistaakseni olen jo kirjoittanut sinulle niistä veljistä, jotka lähetit luokseni. Muutamia olen, niinkuin he tahtoivatkin, toimittanut maisteri Spangenburgin luo, ettei heidän tarvitsisi hengittää tätä rutonsekaista ilmaa. Kahteen Kölniläiseen miellyin niin paljon ja katsoin heidän luonnonlahjojansa niin suuriksi, että pidätin heitä täällä, vaikka se kyllä kovasti maksaa. Kaksikolmatta pappia, kaksiviidettä nuorukaista ja lisäksi yliopistossa yhteensä kaksiviidettä henkeä elätetään köyhillä varoillamme. Mutta kyllä Herra huolen pitää."
"Sinä sanot, että eilen aloitit luentojasi Sananlaskuista. Huomenna minä ryhdyn Galatalaisepistolaan; vaikka pelkään, etten voi jatkaa, koska rutto liikkuu meidän parissamme. Tauti on jo vienyt pari kolme meistä, mutta ei kaikkia samana päivänä; ja naapurimme Faberin poika, joka eilen oli terve, on tänään kuollut; toinen on sairastunut. Mitä minun tulee sanoa? Rutto on todella tullut ja rupeaa raivoamaan suurella julmuudella ja äkkipikaisuudella, semminkin nuorisossa. Sinä pyydät minua ja mestari Bartholomeusta etsimään turvaa sinun tykönäsi. Miksi minä pakenisin? Minä toivon, ettei mailma huku, vaikka veli Martin kaatuisi. Jos rutto leviää, hajotan minä munkit ympäri maata. Mitä minuun itseen tulee, olen asetettu tänne. Minun, munkin, velvollisuuteni ei salli, että minä pakenen; sillä mitä kuuliaisuus kerta vaati, sitä se yhä vaatii. Ei niin, että minä en pelkäisi kuolemaa — (minä en ole Apostoli Paavali, vaan ainoastaan apostoli Paavalin selittäjä) — mutta minä toivon, että Herra päästää minut pelostani."
"Jää hyvästi; ja muista meitä tänä Herran koetuksen päivänä. Hänelle olkoon kunnia."
Tämä kirje on vahvistanut minua ja monta muuta. Niin, jos velvollisuus olisi vaatinut, minä luulen, että mekin, niinkuin T:ri Luther, olisimme rohjenneet jäädä Wittenbergiin. Hänen uskaliaisuutensa lujittaa minua; niinkuin myöskin hänen tunnustuksensa, että hän oli pelossa. Se ei näytä olevan semmoinen pelko, joka vaivaa taikka kahlettaa hänen henkeänsä. Se ei edes häiritse hänen iloista mieltänsä. Se on luonnollinen kuoleman pelko, jota en minäkään jaksa voittaa. Minusta kaiketi, varmaan kuin hänestä, Jumala epäilemättä poistaa kuoleman pelon, kun Hän katsoo kuolemaamme otolliseksi.
Tämä ruton aika muistuttaa minua paljon siitä, mitä tapahtui, kun rutto viime kerralla etsiskeli meitä Eisenachissa!
Me olemme kadottaneet muutamia siitä ajasta — jos sopii sanoa, että Eva ja Fritz ovat meiltä kadonneet. Mutta kuinka rikkaaksi minun elämäni on käynyt! Puolisoni, pikku Greetamme ja sitten niin paljon ulkonaista menestystä! Koko tuo köyhyyden ja jokapäiväisten huolten taakka tykkönään poissa, ja niin paljon tavaraa, jolla saa muita auttaa! Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista, kuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä enemmän kuin ennen?
Kun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin kaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta loppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään huolista.
Mutta onko niin laita? Eikö juuri tavara itse sentähden, että se on meidän, muutu huoliksi? Kun kuulen näistä kauheista sodista Turkkilaisia vastaan ja kapinoista ja melskeistä eri paikoissa, ja katselen hupaista kotiamme, puutarhojamme ja peltojamme, ajattelen minä, kuinka kauheaa se olisi, jos jälleen joutuisimme köyhiksi taikka jos Greetan joskus kävisi niin; niin että rikkaus itse kääntyy huoliksi. Tästä tulen ajatelleeksi, mitä muuan hyvä mies kerta sanoi minulle: että se raamatun sana, joka käännettyä kuulun "rikas", kun puhutaan Abrahamista, toisissa paikoissa kuuluu "raskas;" jotta meidän ei tule lukea: "Abraham lähti Egyptistä rikkaana karjasta, hopeasta ja kullasta", vaan "raskaana karjasta, hopeasta ja kullasta."
Niin, me olemme pilgrimimatkalla Pyhään kaupunkiin; me pakenemme pahasta mailmasta; ja liian usein rikkaus on painona, joka estää meidän kulkuamme.
Minusta on sentähden hauska olla täällä tässä vähäisessä, halvassa huoneessa, johon olemme turvanneet — Gottfried, Greeta ja minä. Palveliat ovat toimitetut muualle; ja se huojentaa sydäntäni, kun huomaan, kuinka hyvästi tulemme aikaan ilman ylellisyyttä, joka alkoi näyttää välttämättömän tarpeelliselta. T:ri Lutherin sanat muistuvat mieleeni: "ahneet nauttivat siitä, mitä heillä on, yhtä vähän, kuin siitä, mitä heillä ei ole. He eivät voi edes iloita päivänpaisteesta. He eivät ajattele, mikä jalo lahja valkeus on — mikä sanomattoman suuri aarre aurinko on, joka loistaa alttiisti koko mailmalle."
Jumalan jokapäiväiset lahjat ovat Hänen kalliimmat lahjansa; vaan Hänen kalliimmilla lahjoillansa ei ole — ei edes elämällä itselläkään — mikään juuri itsessään. Ei niin, että ne ovat ilman juurta; ne ovat paremmin juurretut Hänen muuttumattoman rakkautensa syvyyteen.
Hyvä on, kun semmoisenkin koetuksen kautta, kuin tämän ruton, oppii, kuinka kokonaan epätietoista kaikki on täällä. "Jos laiva itse", niinkuin Gottfried sanoo, "on haaksirikon vaarassa, kukapa lastista vastannee?" Tästälähin tyydyn siihen ainoaan vakuutukseen, jonka Jumala T:ri Lutherin sanojen mukaan antaa meille — Hänen läsnä olonsa ja huolenpitonsa vakuutukseen: "minä en koskaan hylkää sinua."
Wittenbergissä, Kesäkuulla 1517.
Me olemme taas kotona; ja kiitos Jumalan, meidän perheemme ei ole kumpikaan vähentynyt, paitsi yhden kuoleman kautta — nuorimman sisaremme, joka oli sylilapsi, kun lähdimme Eisenachista. Professorit ja ylioppilaat ovat myöskin palanneet. T:ri Luther, joka jäi tänne koko ajaksi, saarnaa suuremmalla voimalla ja selvyydellä, kuin ikinä ennen.
Kaupunkilaisten ajatus hänestä on kovasti erilainen. T:ri Tetzel, tuo suuri paavin asiamies anetten kaupassa, on muutamiksi kuukausiksi asettanut punaisen ristinsä Jüterbock'iin ja Zerbst'iin lähelle Wittenbergiä ja ilmoittanut, että hän myy synninpäästöä.
Isot joukot kaupunkilaisia, jotka arvatakseni ruton tähden ovat säikähtyneet sielunsa puolesta, ovat lähteneet T:ri Tetzelin luo ja palanneet ostetuilla anelipuillansa.
Minä en ole koskaan oikein tietänyt, mitä aneliput todella tuottavat. Kristoferilla on julmia juttuja, kuinka T:ri Tetzel ja muut ravintoloissa ja pidoissa tuhlaavat ne rahat, jotka maksetaan niistä; ja Gottfried sanoo: "se on kauppa rahaa rakastavien pappien ja syntiä rakastavan kansan välillä."
Eilen aamulla näin ensi kerran yhden anekirjeen. Naapurimme, myllärin vaimo, jonka vaakaa on hiukan epäilty kaupungissa, oli pahasti suutuksissa, kun kävin ostamassa vähäisen jauhoja häneltä.
"Katso!" hän sanoi; "tämä Tohtori Luther tahtoo olla viisaampi, kuin paavi itse. Hän ei laske miestäni Herran Ehtoolliselle, jollei tämä kadu ja tunnusta syntejänsä. Kuitenkin hän piti tämän anekuittia kädessänsä."
Vaimo antoi sen minulle, ja minä luin sen. Totta on, että, jos teologian tohtoreilla on eri mielipide aneitten arvosta, ei T:ri Tetzel suinkaan arvele eikä epäile sanoissansa.
"Minä", kuuluu kirjeessä, "annan sinulle anteeksi kaiken irstaisuuden, kaikki synnit ja rikokset, jotka sinä olet tehnyt, olivat ne kuinka suuret ja kauheat tahansa. Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita olisit saanut kiirastulessa kärsiä. Minä annan sinulle takaisin oikeuden nauttia sakramenttejä. Minä otan sinut uudestaan kirkon yhteyteen. Minä asetan sinut jälleen siihen viattomuuteen ja puhtauteen, jossa kasteessa olit. Niin että, kun kuolema tulee, se portti, jonka kautta sielut kulkevat vaivan sijaan, sinulta suljetaan; samalla kuin päinvastoin se portti, joka vie autuuden paratiisiin, avataan sinulle. Ja jos ei sinua pian täältä kutsuta, pysyy tämä armo muuttumatonna koko loppu-ikäsi.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Munkki Johan Tetzel, asiamies,
on allekirjoittanut tämän omalla
kädellänsä."
"Ajatteleppas", sanoi naapurini; "paavi lupaa, että Fransini pääsee paratiisiin; mutta Luther ei tahdo laskea häntä edes pitäjänkirkkomme alttarin eteen! Ja vaikka hän maksoi semmoisen summan siitä! sillä munkki on epäilemättä luullut miestäni varakkaammaksi, kuin hän on; muutoin hän ei suinkaan olisi vaatinut kultaa semmoisilta köyhiltä, työtä tekeviltä ihmisiltä, kuin meiltä."
"Entä jos enkeleillä paratiisin portilla olisi sama ajatus kuin T:ri Lutherilla?" muistutin minä. "Eikö olisi parempi saada sitä tietää täällä kuin siellä?"
"Se on mahdotonta", hän vastasi; "eikö meillä ole Pyhän Isän oma sana? ja emmekö maksaneet kokonaista kultaflorinia? Mahdotonta, että se on turhaan."
"Pistä ensimäinen florinisi vaakakuppiisi eikä Tetzelin arkkuun, naapuri", sanoi muuan ylioppilas nauraen, kun hän kuuli kovat ja vihaiset sanat; "se painaa enemmän jauhojesi kanssa kuin syntiäsi vastaan."
Minä jätin heidät jupakkaansa päättämään.
Gottfried sanoo olevan aivan totta, että T:ri Luther on kaupunginkirkon rippi-istuimelta vakaasti varoittanut useita katumusharjoittajiansa luottamasta näihin anekuitteihin ja on suoraan kieltäynyt laskemasta ketään Herran Ehtoolliselle, joll'ei ole tunnustanut syntejänsä ja luvannut luopua niistä, olipa sillä anekirjeitä tai ei.
Kun hän viime vuonna saarnasi kansalle Kymmenistä Käskyistä, sanoi hän, että Jumala antoi auliisti synnit anteeksi katuvaisille, ja ettei sitä saatu ostaa milläkään hinnalla, saatikka rahalla.
Wittenbergissä, Kesäkuun 18 p.
Kaikkien mielet täällä kuohuvat sen eilisen saarnan johdosta, jonka
T:ri Luther piti vaaliruhtinaan edessä linnankirkossa.
Seurakunta oli hyvin lukuisa. Siinä oli oppilaita ja kaupunkilaisia.
Ei ollut sitä lasta eikä oppimatonta talonpoikaa, joka ei ymmärtänyt saarnaajan sanoja. Vaaliruhtinas oli hankkinut paavilta erinäisiä aneita kirkkoansa varten, mutta T:ri Luther ei tehnyt mitään poikkeusta hänen tähtensä. Hän sanoi, ettei Pyhä Raamattu missään paikassa vaadi meiltä mitään katumusharjoituksia eikä hyvitystä syntiemme puolesta. Jumala antaa anteeksi, vapaasti ja ilmaiseksi, sanomattomasta armostansa; eikä pane anteeksi saaneelle muita velvollisuuksia kuin todellisen katumuksen ja vilpittömän sydämen kääntymyksen sekä lujan päätöksen kantaa Kristuksen ristiä ja tehdä mitä hyvää suinkin voi. Hän ilmoitti myöskin, että olisi parempi antaa rahaa suorastansa Roman Pietarin kirkon rakentamiseen kuin harjoittaa anekauppaa; että oli enemmän Jumalan mieleen, jos antaisi köyhille, kuin ostaisi näitä kirjeitä, jotka, niinkuin hän sanoi, korkeintaan eivät tee mitään muuta hyvää kenellekään, kuin ainoastaan vapauttavat kirkollisista rangaistuksista.
Kun yhdessä palasimme kirkosta, lausui Gottfried:
"Sotahuuto on siis viimein kajahtanut! Susi on karannut T:ri Lutherin omaan laumaan, ja paimen on herätetty. Sotahuuto on kajahtanut, Elsa, mutta taistelo on tuskin alkanut."
Ja kun kerroimme saarnasta äidin-äidillemme, sanoi hän:
"Tämä soi minusta, lapseni, niinkuin vanha tarina lapsuudestani. Enkö minä ole kuullut semmoisia sanoja puoli vuosisataa sitten Bömissä? ja enkö minä ole nähnyt niitten huulten, jotka lausuivat niitä, hiljenevän liekkeihin ja vereen? Ei T:ri Luther eikä kukaan teistä tiedä, minne kuljette. Kiitos Jumalan, että pian saan mennä hänen luokseen, joka kuoli juuri tämmöisten sanojen vuoksi! Kiitos Jumalan, että kuulen ne vielä, ennenkuin kuolen! Minä olen kauan epäillyt sekä niitä että kaikkia; kuinka rohkeninkaan ajatella, että muutamat maanpakoon tuomitut olivat oikeassa koko kirkkoa vastaan? Mutta koskei voi saada näitä sanoja vaikenemaan, vaan ne nousevat kuolleista jälleen, luulen minä, että niissä on elämä; ijankaikkinen elämä. Lapset", hän päätti, "sanokaat minulle, koska T:ri Luther ensikerran saarnaa; minä tahdon kuunnella häntä, ennenkuin kuolen, että saan kertoa kun tapaan hänet, ettei vanha totuus ole kuollut. Minä luulen, että se tuottaa hänelle uuden ilon, vaikkapa Jumalan valtaistuimen edessä."
Wittenbergissä, Elokuulla.
Kristofer on palannut Jüterbock'ista. Hän näki siellä suuren risuläjän palavan, jonka T:ri Tetzel, niinkuin tämä itse sanoi, oli käskenyt sytyttää torilla "vääräuskolaisten polttamiseksi."
Me nauroimme, kun hän jutteli tätä, niinkuin myöskin niitä uhkauksia ja kirouksia, joita oli viskattu Lutheria vastaan saarnastuolista rautaisen raha-arkun edessä. Mutta äidin-äitimme sanoi: "se ei ole mitään leikkiä, lapset; he ovat tehneet sitä ennen, ja tekevät varmaan vastakin!"
Wittenbergissä, Marraskuun 1 p. 1517,
Pyhäin Miesten päivänä.
Kun eilen illalla istuin Gottfriedin kanssa akkunassa ja hämärässä nukutin Greetaamme, näimme Lutherin kiireesti astuvan katua myöten linnankirkkoa päin. Hänen askeleensa olivat lujat ja nopeat, ja hän näytti olevan aivan ajatuksissaan, ettei hän huomannut mitään, kun hän kulki. Hänen ryhdissään oli jotakin outoa, joka teki, että puolisoni käski minun katsella häntä. Hänen päänsä oli pystyssä ja vähän taappäin, niinkuin hänen saarnatessaan. Hänellä oli suuri paperikääry kädessään, ja vaikka joku tuuma nähtävästi oli valloittanut kaikki hänen ajatuksensa, näytti hän pikemmin päälliköltä, joka rientää sotatanterelle, kuin miettivältä teologilta.
Kun tänä aamuna menimme juhlapäivän ensi messuun, näimme, että suuri kansanpaljous oli kokoontunut linnankirkon ovilla; ei kuitenkaan mitään alhaista väkeä, vaan innokas joukko miehiä hyvissä vaatteissa, professoreita, porvareita ja ylioppilaita; ne, jotka olivat lähinnä, lukivat jotakin kirjoitusta, joka oli naulattu oveen, ja toiset jakaantuivat pieniin parviin, jotka hartaasti, vaikka matalalla äänellä, puhelivat keskenään.
Gottfried kysyi, mitä oli tapahtunut.
"Siinä on vaan muutamia T:ri Lutherin latinaisia thesejä aneita vastaan", lausui muuan ylioppilas. "Hän kehoittaa niissä väittelemään asiasta."
Minä rauhotuin, kun kuulin, ettei mikään hätä ollut, ja Gottfried ja minä menimme levollisesti kirkkoon.
"Se on vaan joku yliopiston asia", minä sanoin. "Minä pelkäsin jo jotakin kansallista vauriota, Turkkilaisten päällekarkausta, taikka onnettomuutta vaaliruhtinaan perheessä."
Kun palasimme, oli kuitenkin ihmistunko lisääntynyt, ja puheet näyttivät muutamien kesken käyvän kiivaaksi. Yksi ylioppilas käänsi paraikaa Latinasta Saksaksi oppimattomille, ja me pysähdyimme kuuntelemaan.
Mitä hän luki, näytti minusta aivan oikealta, mutta ei millään lailla erinomaiselta. Me olimme usein kuulleet T:ri Lutherin sanovan ja myöskin saarnaavan samanlaisia asioita. Juuri kun saavuimme paikalle, luki ylioppilas seuraavat sanat:
"Se erehtyy suuresti, joka luulee voivansa sovittaa syntinsä, sillä Jumala antaa aina anteeksi omasta ehdosta ja rajattomasta armostansa eikä vaadi mitään muuta palkinnoksi, kuin hurskasta elämää."
Tämän lauseen minä muistan selvästi, koska se oli aivan samanlainen, kuin olimme kuulleet hänen saarnaavan. Muita thesejä tuli tämän jälkeen, esimerkiksi, että oli kovin epätietoista, pelastivatko anekirjeet kiirastulesta, ja että oli parempi antaa almuja kuin ostaa aneita. Mutta minkä vuoksi nämät thesit kokosivat niin paljon väkeä ja synnyttivät niin harrasta osan-ottoa, sitä minä en voinut täydellisesti ymmärtää, jollei se ollut siitä syystä, että ne olivat Latinaksi?
Yksi lause, minä huomasin, herätti kovin erilaisia tunteita kansassa. Se oli ilmoitus, että ainoastaan Pyhä Raamattu voi ratkaista hengellisiä riitakysymyksiä, ja että kaikki skolastilliset opettajat yhteensä eivät kyenneet määräämään mitään oppia oikeaksi.
Ylioppilaat ja useat porvarit vastaan-ottivat tämän ilmoituksen vahvoilla suostumuksen-osoituksilla, ja muutamat professorit sanoivat kokonaan hyväksyvänsä sitä; mutta toiset tohtorit ravistivat päätänsä, ja moniaat lähtivät kohta pois ja mutisivat vihaisesti mennessään.
Lopuksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, "ettei hän ollut mikään väärä-uskolainen, sanokoot valistumattomat ja sairasmieliset ihmiset mitä hyvänsä."
"Miksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, ettei hän ole mikään väärä-uskolainen?" sanoin minä Gottfriedille, kun astuimme kotiin. "Lieneekö mikään enemmän täynnä kunnioitusta paavia ja kirkkoa kohtaan, kuin useat näistä theseistä? Ja miksi ne herättävät niin suurta huomiota? T:ri Luther ei sano mitään muuta, kuin mitä moni meistä ajattelee!"
"Aivan oikein, Elsa", vastasi Gottfried vakaasti; "mutta tieto sanoa, mitä muut ihmiset ainoastaan ajattelevat, on se, joka tekee ihmisistä runoilioita ja viisaita; ja rohkeus sanoa, mitä muut ainoastaan uskaltavat ajatella, tekee ihmisistä martyrejä taikka uskonpuhdistajia taikka molempia."
Marraskuulla 20 p.
Kummallista melua nämät thesit nostavat. Kristoferin on mahdoton saada niitä kyllin pian painetuksi. Sekä latinainen että saksalainen paino ovat täydessä työssä, thesit ovat käännetyt ja niitä tilataan joka paikasta Saksassa.
T:ri Tetzel kuuluu olevan vimmassa, ja useat papit ovat huolissaan, kuinka lopulta käy; uusi piispa on evännyt T:ri Lutheria antamasta ulos selitystä näihin theseihin. Hoetaan, ettei vaaliruhtinas Fredrik ole aivan mielissään, sillä hän pelkää, että uusi yliopisto, joka vielä on taimena, vahingoittuu.
Ylioppilaita tulee kuitenkin joukottain kaupunkiin, ja T:ri Lutherin luennoissa käydään enemmän, kuin koskaan ennen. Hän on Saksan nuorison sankari.
Mutta ei kukaan ole enemmän ihastunut häneen, kuin äidin-äitimme. Hän tahtoi kaiken mokomin päästä kirkkoon Pyhäin Miesten päivänä, ja astuen horjuvilla askelilla käytävää ylös, istuutui hän aivan Lutherin saarnastuolin alle vastapäätä seurakuntaa.
Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin T:ri Lutheria. Kun tämä astui alas saarnastuolista, tarttui äidin-äiti hänen käteensä ja siunasi häntä heikolla ja katkonaisella äänellä. Ja kotiin tultuansa hän istui kauan aikaa ääneti, silloin tällöin vaan pyyhki kyyneliänsä.
Kun Gottfried ja minä sanoimme hyvää yötä hänelle, tarttui hän molemmin käsin meidän kummankin käteen ja lausui:
"Olkaat, lapset, uskollisemmat, kuin minä olen ollut; tämä mies saarnaa sitä totuutta, jonka tähden minun puolisoni kuoli. Jumala lähettää hänet teille. Olkaat uskolliset hänelle. Muistakaat, ettette luovu hänestä. Jokaisen ei ole sallittu, niinkuin minun, saada vanhana jälleen nähdä sitä valoa, jonka hän nuorena heitti. Minulle hänen sanansa ovat niinkuin ääni kuolleitten maasta, sen edestä sopii kuolla."
Äitini ei ole oikein tyytyväinen. Hän pitää siitä, mitä T:ri Luther sanoo, mutta hän pelkää, mitä täti Agnes ajattelee. Hän arvelee, että T:ri Luther välisti puhuu liian rajusti. Hän ei soisi, että ketäkään loukataan. Hän ei juuri suvaitse sitä tapaa, jolla anekirjeitä myydään, mutta hän toivoo, että T:ri Tetzel tarkoittaa hyvää, eikä hän yhtään epäile, että paavi parhaiten asian tietää. Hän on myöskin vakuutettu siitä, että kaikki hyvät ihmiset sydämessään ajattelevat samaa, mutta hän varoo, että taistelon kiivaudessa jokainen tulee enemmän lausuneeksi, kuin aikookaan, joka suotta ihmisiä suututtaa. Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että Luther hiljaisuudessa nuhteli rippilapsiansa, jotka luulivat pelastuvansa ilman katumuksetta; mutta minkä vuoksi hän näin pani koko kaupungin liikkeelle theseillänsä, sitä hän ei ymmärtänyt; lisäksi juuri Pyhäin Miesten päivänä, kun varsin paljon vieraita maaseuduilta kävi kaupungissa, ja pyhät relikit asetettiin näkyviin ja jokaisen tuli harjoittaa hartauttansa.
"Voi, äitiseni", lausui isä, "naiset ovat liian helläsydämiset kyntömiehen töihin. Te ette suinkaan hennoisi kiskoa ketoa eikä kitkeä pois kaikkia kauniita metsäkukkia. Mutta kun elon-aika tulee, panemme teidät leikkaajien viereen sitomaan lyhteitä taikka poimimaan tähkiä. Ei mikään karkea mieskäsi tee sitä niin hyvin kuin teidän."
Ja Gottfried sanoi, että T:ri Lutherin teologian-tohtorin vala suorastaan velvoittaa häntä opettamaan puhdasta kristin-oppia, yhtä paljon kuin hänen papinvalansa vaatii häntä varjelemaan laumaansa erhetyksistä ja synneistä. Gottfried arvelee, että myrskyiset ajat ovat tulossa. Hänelle se lienee parasta, ja hänen vieressänsä kaikki on hyvä minulle. Paitsi sitä olen minä tottunut routaisiin teihin. Mutta kun katselen pikku Greetaamme, kun hänen kuoppaiset poskensa, unesta punehtuneina, nojautuvat pään-alaiseen, täytyy minun toivoa, ettei taistelo alkaisi hänen aikanansa.
T:ri Luther laski tarkasti maksut, ennenkuin hän ripusti nämät thesit kirkon oveen. Juuri tästä syystä hän teki sen niin salaisesti, yhdenkään ystävänsä kanssa neuvottelematta. Hän tiesi, että vaara oli tarjona, ja päätti jalosti, ettei hän saattaisi ketään muuta — ei vaaliruhtinasta, ei professoria eikä pappia — siihen vaaraan, johon hän, itsestänsä huolimatta, meni.
Joulukuulla 1517.
Yhdessä asiassa olemme kaikki yksimieliset: me ihastelemme kaikki T:ri Lutherin luentoja St. Paavalin Epistolasta Galatalaisille. Gottfried kävi niitä kuuntelemassa, teki muistoonpanoja ja kertoi ne meille kotona isäni tykönä. Me kokoonnumme kaikki hänen ympärillensä talvi-iltoina, kun hän lukee näitä innostuttavia sanoja. Tämän kaltaisia sanoja ei ole luullakseni milloinkaan löytynyt. Eilen hän luki meille kymmenennen kerran, mitä T:ri Luther lausui sanoista "Joka on minua rakastanut ja antoi itsensä minun edestäni."
"Lukekaat pontevasti", hän sanoo, "nämät sanat 'minua' ja 'minun edestäni.' Paina tämä 'minua' sydämeesi äläkä epäile, että olet niitten joukossa, joita tämä 'minua' tarkoittaa; vieläpä, ettei Kristus ole ainoastaan rakastanut Pietaria ja Paavalia ja antanut itseänsä heidän tähtensä, vaan että myös sama armo, joka on käsitetty tähän 'minua' sanaan, yhtä hyvin kuuluu meille ja koskee meihin kuin heihinkin. Sillä samalla tavalla kuin emme voi kieltää, että kaikki olemme syntisiä, kaikki kadotettuja; samalla tavalla emme voi kieltää, että Kristus kuoli syntiemme tähden. Sen vuoksi, kun minä tunnen ja tunnustan, että olen syntinen, miks'en sanoisi, että olen tehty vanhurskaaksi Kristuksen vanhurskauden kautta, semminkin kuin kuulen, että Hän rakasti minua ja antoi itsensä minun edestäni?"
Ja sitten äiti kysyi niitä paikkoja, joista hän kaikkein enimmän iloitsee: "oi Kristus, minä olen Sinun syntisi, Sinun kirouksesi, Sinun Jumalan vihasi, Sinun helvettisi; ja päinvastoin, Sinä olet minun vanhurskauteni, minun siunaukseni, minun elämäni, minun Jumalan armoni, minun taivaani."
Ja taas, kun hän puhuu, kuinka Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme, kuinka Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa käärittiin synteihimme, kuinka Jumala ei sälytä syntejämme meidän, vaan Poikansa hartioille, että tämä kärsisi niitten rangaistuksen ja olisi rauhamme, jotta me Hänen haavojensa kautta parantuisimme."
Ja toisessa paikassa:
"Synti on mahtava valloittaja, joka kukistaa koko ihmiskunnan, oppineet ja oppimattomat, hurskaat, viisaat ja voimakkaat. Tämä tyranni karkaa Kristuksen kimppuun ja pyytää nielaistaksensa Häntä, niinkuin hän nielaisee kaikki muut. Mutta hän ei näe, että Kristus on kukistumaton ja ijankaikkinen vanhurskaus. Sentähden synti välttämättömästi voitetaan ja tapetaan; ja vanhurskaus voittaa, elää ja hallitsee. Samoin on Kristuksessa kaikki synnit voitetut, tapetut ja haudatut; ja vanhurskaus jää voittajaksi ja hallitsee ijankaikkisesti."
"Samalla tavalla kuolema, joka on koko mailman kaikkivaltias kuningatar ja haltia, tappaa kuninkaita, ruhtinaita ja kaikkia ihmisiä ja ottelee ankarasti elämän kanssa, aikoen kokonaan voittaa ja nielaista sen. Mutta Elämä oli kuolematon, ja vaikka se voitettiin, voitti se kuitenkin, kukisti ja surmasi kuoleman. Kuolema on sentähden Kristuksen kautta kukistettu ja poistettu, jotta se nyt on vaan kuoleman kuva, joka, osansa kadotettuaan, ei voi enää vahingoittaa niitä, jotka uskovat Kristukseen, joka on tullut kuoleman kuolemaksi."
"Näin kirous taistelee siunausta vastaan ja tahtoo tuomita sen kuolemaan ja tuhota sen; mutta ei jaksa. Sillä siunaus on jumalallinen ja ijankaikkinen, sentähden sen välttämättömästi täytyy väistyä. Sillä jos se siunaus, joka Kristuksessa on, voitettaisiin, voitettaisiin Jumala itse. Mutta tämä on mahdotonta; sentähden Kristus, Jumalan voima, vanhurskaus, siunaus, armo ja elämä, voittaa ja kukistaa nämät kuoleman ja kirouksen ilman sodatta tai aseitta tässä meidän runmiissamme, jotteivät ne enää voi vahingoittaa niitä, jotka uskovat."
Tämmöisiä totuuksia varten sopii todella taistella; mutta kuka, paitsi perkele, tahtoisi taistella niitä vastaan? Olisi hupaista tietää, mitä Fritz ajattelisi näistä kaikista.
Wittenbergissä, Helmikuulla 1513.
Kristofer palasi eilen illalla torilta, jossa ylioppilaat olivat
polttaneet Tetzelin thesit, jotka tämä kirjoitti vastaukseksi T:ri
Lutherille. Tetzel piileskelee paavillisen arvon takana ja syyttää T:ri
Lutheria, että hän ahdistaa pyhää isää itseä.
Mutta T:ri Luther sanoo, ettei mikään koskaan saa häntä väärä-uskolaiseksi; että hän tahtoo myöntää paavin äänen Kristuksen omaksi ääneksi. Ylioppilaat sytyttivät tämän rovion torilla kokonaan omalla edesvastauksellaan. He ovat aivan ihastuneet T:ri Martin'iin, mutta vihastuneet Tetzeliin ja Dominikaneihin.
"Kuka epäilee", sanoi Kristofer, "kuinka taistelo päättyy, kun kaikki oppi, rehellisyys ja totuus on toisella puolella, ja muutamat viheliäiset, ahneet munkit toisella?" Ja hän jatkoi kertomustansa palosta ja ylioppilaitten puheista yhtä suurella riemulla, kuin se olisi ollut voitto Tetzelistä ja anekauppiaista itsestä.
"Mutta minusta nähden", sanoin minä, "T:ri Luther ei katso asiaa niin helpoksi, kuin te. Minä olen huomannut nykyisin, että hän on totinen ja välisti sangen alakuloinen. Hän ei näytä ajattelevan, että voitto jo on saatu."
"Nuoret soturit", lausui Gottfried, "ovat usein yhtä hilpeät iltaa ennen ensi taisteloansa, kuin turnajaisten aattona. Vanhat soturit ovat totiset ennen taisteloa. Heidän rohkeutensa tulee tappelun ohessa. Näin lienee, luullakseni, T:ri Lutherin laita. Sillä taistelo lähestyy varmaan. Jo luopuvat muutamat hänen vanhoista ystävistänsä hänestä. Sanotaan, että Roman censori, Prierias, on moittinut hänen thesejänsä ja kirjoittanut niitä vastaan."
"Mutta", vastasi Kristofer, "kerrotaan myöskin, että paavi Leo kiitti T:ri Lutherin neroa ja sanoi, että se oli vaan munkkien kateus, joka keksi virheitä hänessä. T:ri Luther luulee, että paavin tarvitsee vaan saada tietää totuus näistä anekauppiaista, ja hän hylkää heidät kokonaan."
"Rehelliset ihmiset luulevat kaikkia ihmisiä rehellisiksi, kunnes he havaitaan epärehellisiksi", arveli Gottfried kuivakiskoisesti; "mutta Roman hovi on tuhlaavainen ja aneista hyötyy hyvästi."
Tänä aamuna äidin-äitimme kysyi levottomasti, mitä nuot huudot tiesivät, jotka hän oli eilen torilta kuullut, ja valkean valo, jonka hän oli nähnyt, ja räiskinä?
"Ei muuta kuin Tetzelin valehtelevia thesejä", lausui Kristofer.
Äidin-äiti näytti tyyntyneeltä.
"Nuoruuteni aikoina," hän vastasi, "minä opin hartaasti kuuntelemaan tämänkaltaisia meluja. Mutta niihin aikoihin poltettiin toreilla vähän muuta, kuin kirjoja taikka paperikääryjä."
"Tetzel uhkaa tehdä niin taas", lausui Kristofer.
"Kyllä kai he tahtoisivat, jos vaan voivat", hän vastasi ja herkesi puhumasta.