XV.
Fritzin kertomus.
Augustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.
Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan aikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa, ovat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin lähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään kukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja kaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat taas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä, rauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso syntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän saares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti, sen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma, jonka minä näin.
Nuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta Erfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat tuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen tapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.
Sitten tuli toinen, lyhyt väli-aika, jolloin kerran vielä halpa Eisenachin kotini kävi rakkaammaksi ja arvokkaammaksi kuin koko muu avara mailma, ja koko maanpiiri ja koko elämä näytti muuttuvan pyhäksi ja laajenevan puhtaan, hurskaan, rakastavan tytönsydämen valossa. Minä en ole perästäpäin nähnyt mitään niin taivaan kaltaista, kuin hän oli. Mutta nyt tuli tuo suuri onnettomuus, joka jakoi minun elämäni kahtia ja teki kodin ja mailman niinkuin kielletyksi maaksi minulle.
Aluksi minä en tämän jälkeen tohtinut moneen vuoteen ajatella Evaa. Mutta Roman pilgrimimatkani perästä minä rohkenen muistaa häntä jälleen. Minä kiitän Jumalaa joka päivä, ettei mikään voi poistaa tätä puhtauden ja rakkauden kuvaa minun sydämestäni. Jollei tämä olisi ollut ja jollen olisi muistanut T:ri Lutherin miehuullista, vilpitöntä hurskautta, olisi semmoisia aikoja ollut, jolloin itse totuuden ja pyhyyden oleminen maan päällä olisi tuntunut mahdottomalta. Semmoiselta turmeluksen vyyhdeltä on mailma näyttänyt minusta.
Kuinka usein on tuo vähäinen, halpa takan tuli, joka loisti vanhan kotini akkunoista, pelastanut minut haaksirikosta, kun "ei pitkään aikaan aurinko eikä tähdet näkynyt, vaan kova myrsky ahdisti minua."
Sillä minä olen näinä vuosina elänyt sen esiripun takana, joka peittää kaikki mailmalta, olen ollut mitätön munkki raukka, jonka vuoksi ei kukaan ole viitsinyt vaivata itseään naamareilla taikka valepuvuilla. Minä olen paitsi sitä ollut monta monituista hetkeä rippi-istuimessa. Minä olen ollut sakaristossa ennen messua ja luostarin juhlissa jälkeen sen. Minä olen viettänyt kuukausia kerran vielä kristikunnan keskuksessa, itse Romassa, jossa anekirjeet, jotka nyt hämmentävät koko Saksanmaata, laitetaan, ja jossa synninpäästöistä saadut rahat kulutetaan, ei kokonaan Pietarin kirkon rakentamiseen eikä pyhiin sotiin Turkkilaisia vastaan!
Kiitos Jumalan, että yksi ääni viimein on nousnut tätä julkista, kauheata valhetta vastaan — T:ri Lutherin rehellinen ääni. Se kaikkuu yli koko maan. Minä olen juuri lähettiläänä matkustanut ympäri maata, ja minun on ollut tilaisuus huomata, mitä thesit vaikuttivat.
Ensimäisen kerran minä kuulin niistä puhuttavan yhdessä saarnassa jossakin Dominikanein kirkossa Baierissa.
Saarnaaja nimitti T:ri Lutheria, parjasi thesejä suorastaan pirun keksinnöksi ja ilmoitti, että niitten kurja tekiä saa alhaisemman sijan helvetissä kuin kaikki väärä-uskolaiset järjestänsä Simon Maguksesta alkaen.
Seurakunta oli kiihdyksissä ja keskusteli tästä, kun se hajosi. Muutamat kummastelivat hurskaasti, kuka tämä uusi väärä-uskolainen oli, joka oli pahempi, kuin itse Huss. Toiset miettivät, mikä tämä uusi myrkyllinen oppi oli; ja useat ostivat kappaleen theseistä saadaksensa nähdä.
Augustinin-luostarissa väiteltiin ahkerasti niistä sinä iltana. Melkoinen joukko munkeista riemuitsi sentähden, että Tetzel ja Dominikanit nyt saivat ankaran täräyksen. Toiset iloitsivat ja arvelivat, että näitä sanoja he olivat vuosikausia halanneet kuulla. Useat ihmettelivät, että ihmiset pitivät niin suurta menoa niitten tähden, vaikkei niissä ollut mitään muuta, kuin mitä kaikki rehelliset ihmiset maassa aina olivat ajatelleet.
Muutamia päiviä tämän jälkeen olin vieraana Ruprecht Hallerin luona, joka on pappina yhdessä Franken'in kylässä. Hiljainen ja häveliäs nainen, varreltaan nuorekas, mutta muodoltaan riutunut ja alakuloinen, valmisti illallisemme, ja sillä välin kuin hän katti pöytää, rupesin minä puhuman papin kanssa Lutherin theseistä.
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja käänsi kiireesti keskustelun toisaallepäin.
Kun jäimme kahden kesken, selitti hän minulle syynsä. "Minä annoin hänelle viime viikolla rahaa anekirjeesen ja hän osti yhden joltakulta T:ri Tetzelin kumppanilta", kertoi hän; "ja kun hän tuli kotiin, näytti hänen mielensä keveämmältä, kuin mitä olen vuosikausiin nähnyt, siitä kuin Jumala rankaisi meidät synneistämme ja pikku Dietrich kuoli. Minä en soisi millään lailla, että tämä vähäinen lohdutus riistettäisiin häneltä, olipa se tosi taikka väärä."
Tämä oli surullinen juttu, tavallinen kyllä joka kaupungissa ja kylässä, mitä syntiin tulee, ja ainoastaan tavaton siihen kaipaukseen katsoen, joka vielä asui rikollisten sydämessä ja tarkoitti parempaa tilaa.
Minä esittelin, että nainen palaisi sukulaistensa luo taikka menisi luostariin.
"Hänellä ei ole mitään sukulaisia, jotka vastaan-ottaisivat häntä", vastasi pappi; "enkä minä ikinä lähetä häntä nunna-joukon ylenkatsottavaksi ja kuritettavaksi — ei ikinä!"
"Mutta hänen sielunsa!" minä sanoin, "ja teidän?"
"Laupias Herramme vastaan-otti semmoisia", hän vastasi melkein tuimasti, "ennemmin kuin Farisealaisia."
"Semmoiset vastaan-ottivat Hänet!" lausuin minä tyvenesti, "mutta Hänet vastaan-otettuaan he menivät pois eivätkä tehneet sotia enää."
"Mutta koska Jumala on sanonut, että pappi teki syntiä, jos hän nai?" hän kysyi; "ei Vanhassa Testamentissa, sillä pappi Elkanan ja Hannan poika palveli Herraa temppelissä, niinkuin ehkä pikku Dietrich'imme", hän lisäsi matalalla äänellä, "nyt palvelee Häntä Hänen temppelissään. Ja missä paikassa Uudessa Testamentissa sitä kielletään?
"Kirkko kieltää sen", minä sanoin.
"Mistä ajasta saakka?" hän kysyi. "Tämä asia koskee aivan likeltä sydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta takaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli monella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä rakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta."
"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?" minä kysyin.
"Välisti", hän vastasi katkerasti, "mutta vaan välisti. Parhaasta päästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää vastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan palkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun."
"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä", sanoin minä hiljalleen.
"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi, mitä Jumala pyhittää", hän lausui, "ja tuottavat huolta ja saastutusta niin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?"
Kun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut hänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun hän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä nyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän minun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla silmillänsä: "te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten voimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa häneen", hän lisäsi lempeästi, "hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin."
Minä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta puhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon yritys olisi ollut turha.
"Te ette usko, että tämä kirje hyödyttää minua", hän lausui; "enkä minäkään usko." Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen palasiksi ja viskasi sen tuleen.
"Älkäät kertoko tätä hänelle", hän sanoi; "hän luulee, että se lohduttaa minua."
Minä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja anteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.
"Minun katumukseni", hän arveli, "vaatisi, että minä jättäisin hänet, eikö niin?"
Minä en voinut kieltää.
"Minä en jätä häntä koskaan", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä, joka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. "Hän on uhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän ehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä jättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?"
Voi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka pidätti häntä luostarista.
Vähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä lohduttaa. Viimein minä sanoin: "elämä, olipa iloinen taikka surullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä, ja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se olisi hänen hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se teille mitä maksoi, ettekö olisi?"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin. "Te luulette siis, että minussakin vielä löytyy jotakin hyvää!" hän lisäsi. "Jumala teitä siitä siunatkoon!" ja hän lähti ääneti huoneesta.
Viisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä, kunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!
Minä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä mielellä, kuin ennen.
Mutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset, uskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas, kuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka kerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:
"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!"
Sillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut melkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti usein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän varjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen elämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka on elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä, rohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin miehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole mitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos munkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka valloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?
Kaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä. Mitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus häpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä perättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee murehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita pakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla; semmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan, vaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön loppu oleva?
Seuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin, linnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella tavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva, hänen sisarensa, piti emännyyttä.
"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?" hän kysyi; "lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien välillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä löydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät Augustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö se on?" hän kysyi nauraen.
"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen", minä vastasin; "minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut."
"Ei, veli", lausui rouva; "muista niitä ihania sanoja, joita
Chriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta."
"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis", jatkoi ijäkäs ritari, "te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät kaikki."
Sydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.
"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?" minä kysyin.
"Tule, veljenpoika Ulrich", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri palasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; "ja kerro tälle kunnon veljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta."
Meistä tuli pian hyvät ystävät; ja kauan aikaa sen jälkeen, kuin vanha ritari ja hänen sisarensa olivat menneet levolle, valvoimme, Ulrich von Gersdorf ja minä, ja puhuimme T:ri Lutherista, hänen jaloista sanoistaan ja teoistaan, ja nimistä, jotka olivat vielä kalliimmat meille molemmille, kuin hänen.
"Te olette siis Fritz", hän sanoi miettiväisesti tuokion perästä; "se josta he kaikki mielellään kertovat ja jonka vertaista he eivät luule missäkään löytyvän. Te olette se jota, Chriemhildin puheen mukaan, hänen äitinsä olisi tahtonut naimisiin tuon enkeli-neitsyen Eva von Schönbergin kanssa, joka nyt on nunnana Nimptschenissä. Teidän virsikirjanne ja 'Theologia Teutsch'inne' hän otti mukaansa luostariin. Minua ihmeyttää, että maltoitte luopua hänestä ja rupesitte munkiksi", hän jatkoi; "teidän kutsumuksenne oli varmaan hyvin vahva."
Tällä hetkellä se tosiaan tuntui sangen heikolta. Mutta vaikka olisin saanut koko mailman, en olisi tahtonut, että hän huomaisi sen, ja minä sanoin niin vakavalla äänellä, kuin suinkin mahdollista: "minä luulen, että se oli Jumalan tahto."
"No", hän jatkoi, "jokaisen on hyvä, kun on saanut nähdä hänet ja viedä tämän puhtauden ja hurskauden kuvan muassaan luostariin taikka kotiin. Parempi, kuin mikään pyhimysten taulu, on pitää näitä enkelinkaltaisia lapsellisia kasvoja sydämessään, ja tätä ääntä, joka oli suloinen, kuin urkujen soitto."
"Niin on", minä lausuin enkä olisi enää saanut sanaakaan sanotuksi. Onnekseni rupesi hän juttelemaan muista asioista, ja piti pitkiä puheita pikku Chriemhildinsä kauneudesta ja hyvyydestä, jonka kanssa hän aikoi tulevana vuonna mennä naimisiin. Tällä välin ainoastaan kaksi ajatusta pysyi selvänä minussa, nimittäin, mitä äitini oli toivonut Evan ja minun suhteeni sekä että Eva oli ottanut minun "Theologia Teutschini" mukaansa luostariin.
Kesti muutamia päiviä, ennenkuin minun onnistui siirtää nämät suloiset, viattomat, hyvin tunnetut kasvot niille pyhille, ylhäisille sijoille sydämessäni, jossa minä voin ilman vaaratta katsella niitä.
Mutta minä luulen, että Ulrich piti minua erittäin hartaana kuunteliana, sillä noin tunnin kuluttua sanoi hän:
"Te olette kärsivällinen ja hyvänluontoinen munkki, kun näin kuuntelette lempijuttujani. Hän onkin teidän sisarenne, ja minä soisin, että olisitte läsnä häissämme. Mutta kaikissa tapauksissa lienee Chriemhildin ja heidän kaikkien hauska saada nauttia Fritzistä."
Minä olin aikonut lähteä Wittenbergiin muutamaksi päivää, mutta tämän keskustelun jälkeen en uskaltanut kohta lähteä. Minä palasin Tübingin yliopistoon rauhoittamaan mieltäni vähäisen kreikalla ja hebrealla mainion Reuchlin'in johdolla, koska se on generali-vikariuksemme tahto, että lukisin näitä kieliä.
Tübingissä T:ri Lutherin theseistä väitettiin joka paikassa. Oppineet miehet riemuitsivat niistä, koska ne ahdistivat sivistymättömyyttä ja taitamattomuutta; suorat, vilpittömät miehet tervehtivät niitä niinkuin vastaväitettä valheen ja petoksen järjestelmää vastaan; jumaliset miehet kiittivät Jumalaa niistä, koska ne puollustivat hurskautta ja totuutta. Ylioppilaat vastaan-ottivat innolla T:ri Lutheria, niinkuin uuden aikakauden ruhtinasta; iso-ikäinen Reuchlin ja useat professorit myönnyttivät, että hän hätyyttää vanhoja vihollisia uudelta taholta.
Täällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin luentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka hän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin Wittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.
Minä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa Augustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli. Kaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan tuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies, jota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas Fredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?
T:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät tämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe, jonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia; ja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.
Tästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni vanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan ja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!
Elsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa, varahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin ja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin erosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä, lempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen ympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle, niinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä.
Chriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto ja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua säälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua ystävällisemmin häntä lähestymästä.
Ainoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän näytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen rakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun sydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä äänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli kaivannut minua.
Isäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät antavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli mahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli paljon ystävällisempi.
Äidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta, kun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut meihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri Luther oli sanonut ja tehnyt Romassa.
Ainoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi mennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika päässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.
Mutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka ehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli opettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla tavalla kuin Eva.
Minä vastasin hänelle: "kyllä." Sanat olivat samat, nuotti sama, ja suureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella, viattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä, kuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa kaukana hiljaisessa metsässä — tuskin mikään ääni ensinkään — ruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja kuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten ajatuksiensa soiton.
Ei, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.
Mutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut minua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme. Meillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja serkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli taikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle ystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.
Ylimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin aivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi tyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja rakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei minulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko maanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa palata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät kuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi olemasta peräti katkera — että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei mikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja kasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.
Mutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän kodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.
Olisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna Wittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja toimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja, joko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja, näyttävät kääntävän silmänsä häneen.
Mutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä, viedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle Franken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran Rukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle. Papin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan, kun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja kiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän lävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan portinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten seisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla paikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä huoneesta.
Minä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä tiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja, jotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen, johon ne kirjoitettiin.
Ja nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin maakunnissa.
Tällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy maan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) — se vanha mies, joka oli uskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin T:ri Luther nyt puollustaa.
Yksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel kuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit panivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin, niinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.
Puhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta hän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät: "ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;" ja "että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun, voi menestyksellä selittää sitä sydämelle."
Inkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani jutteli, vanhin itki.
"Miksi", hän arveli, "olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen kirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki poltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut? Tämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan — ei Hänen, joka olisi säästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta olisi löytynyt siellä. Voi Jumala!" hän huokaili, "pitääkö hyvän hukkua pahan kanssa?"
Mutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin julkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin, niinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja jätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.
Minä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset harha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.
"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan", hän arveli. "Minä olen kuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa samanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti pappien ja prelatein maallista loistoa — niitä kylmäkiskoisia menoja, joiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää taika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden sijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat papit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen uskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat Herramme — oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään katkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella vallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava Kirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että pappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen. Minä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän pitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi uskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän. Asukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'"
"Olivatpa ne rohkeita sanoja", muistutin minä.
"Lisäksi", jatkoi ijäkäs munkki, "Johan von Wesel väitti, että mitä Raamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan myöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on nälkä.'"
"Tätä lupaa moni munkki tuskin tarvinnee", minä arvelin. "Hänen elämäänsä ei siis tuomittu, vaan ainoastaan hänen oppinsa."
"Minä olin pahoillani", vanhus lausui, "että täytyi tuomita hänet; sillä siitä ajasta saakka minä en ole tähän asti kuullut mitään saarnaa, joka olisi liikuttanut sydäntä, niinkuin hänen saarnansa. Kun hän nousi saarnastuoliin, oli kirkko täpötäynnänsä väkeä. Maallikot ymmärsivät ja kuuntelivat häntä yhtä hartaasti, kuin hengellisetkin. Vahinko vaan, että hän oli väärä-uskolainen, sillä minä en luule koskaan enää saavani kuulla hänen vertaistansa."
"Te ette ole milloinkaan kuulleet T:ri Lutherin saarnaavan?" kysyin minä.
"T:ri Lutherin, joka kirjoitti nuot thesit, joista puhutaan niin paljon?" hän vastasi. "Tulvaako kansa häntä kuuntelemaan ja riippuuko se kiinni hänen sanoissaan, niinkuin ne olisivat elämän sanoja?"
"Kyllä", minä lausuin.
"Siinä tapauksessa", vastasi vanha munkki lempeästi, "olkoon T:ri Luther varoillansa. Tämmöinen oli useain väärä-uskoisten saarnaajien laita. Minä olen kuullut, että Mecheln'in Johan von Goch ja Johan Wessel, joka karkoitettiin Parisista, olivat aivan samassa tilassa. Mutta", jatkoi hän, "jos T:ri Luther joutuu Mainziin, koetan minä päästä kuuntelemaan häntä. Minä soisin, että minun kylmä, kuiva, vanha sydämeni tulisi liikutetuksi samalla tavalla jälleen. Usein, kun luen pyhiä evankeliumeita, kuulen Johan von Weselin sanat jälleen. Veljeni, se oli niinkuin elämän henkäys."
Viimeinen mies, joka uskalsi sanoa koko Saksanmaan edessä, että ihmisen sanaa ei saa asettaa Jumalan sanan rinnalle, ja että Raamattu on ainoa totuuden mitta ja ainoa oikean ja väärän määrääjä — näin hän siis kuoli!
Kuinka käyneekään seuraavan — sen miehen, joka nyt julistaa tätä koko mailman edessä?
Ijäkäs munkki kääntyi takaisin minun puoleeni, kun olimme eronneet, ja sanoi matalalla äänellä:
"Käske T:ri Lutherin ottaa oppia Johan von Weselin esimerkistä. Hurskaat miehet ja suuret saarnaajat muuttuvat aivan helposti väärä-uskolaisiksi itsekään huomaamatta", lisäsi hän, "minä en ole varma, eikö maksaisi vaivaa kuolla vankihuoneessa, kun saarnaa sillä tapaa, kuin Johan von Wesel. Luullakseni minä olisin tyytyväinen jos vaan saisin kuunnella yhtä semmoista jälleen! Käske T:ri Lutherin olla varoillaan; mutta jos hän tulee Mainziin, kyllä minä aion kuunnella häntä."
Mitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut, vaikka hänen kirjansa poltettiin.