XVI.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Heinäkuun 13 p. 1520.
Paljon on tapahtunut siitä, kuin viimein kirjoitin, sekä tässä vähäisessä mailmassa että suuressa mailmassa ulkopuolella meitä.
Greetallamme on kaksi pikku veljeä, jotka ovat yhtä kekseliäät rikkomaan kaikkia ja näyttävät hankkivan omaa vahinkoansa yhtä paljon, kuin ennen heidän enonsa samalla ijällä, ja luultavasti ovat Greetalle yhtä suureksi kiusaksi, kuin Kristofer ja Pollux olivat minulle, vaikka hän kovasti rakastaa heitä. Chriemhild on naitu, ja on muuttanut kotiinsa Thüringin metsään. Atlantis on kihloissa erään Schweitziläisen ylioppilaan, Konrad Winkelriedin, kanssa. Pollux on lähtenyt Espanjaan Eisenachissa olevan Cottan kauppahuoneen asioilla, jossa hän on osakas; ja Fritz on käynyt kerran meillä. Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Hän oli paljoa vakavampi, kuin ennen. Hän oli usein enemmän kuin vakava, oli niinkuin joku suru olisi painanut häntä. Mutta äitimme ja lasten parissa hän aina oli iloinen.
Pikku Greeta ja eno Fritz tulivat erittäin hyviksi ystäviksi, ja hän kysyy vielä usein minulta, milloin eno palajaa takaisin; eikä mikään huvita häntä enemmän kuin istua polvillani Fritzin kuvan edessä ja kuunnella, kun minä kerta toisensa perästä juttelen vanhoista Eisenachin sälyhuoneen puheistamme taikka niistä päiväkausista, joita vietimme honkametsissä, kun keräsimme puita talvivalkeata varten. Hän luulee, ettei mikään juhla olisi niin hauska; ja hänen mielihuvinsa on koota vähäisiä kimppuja pajun tai tammen oksia Elbe-virran rannalla tai Tüben-nummella ja tuoda niitä kotiin talon tarpeeksi. Eivät mitkään koreat vauvat ja paijut, joita hänen isänsä tuopi hänelle Nürnbergistä taikka on lähettänyt Venetiasta, ilahuta häntä puoleksikaan niin paljon, kuin jos isä ottaa hänet mukaansa nummelle, ja hän palajaa, pikkuinen esiliina täynnä kuivia risuja, ja kädet yhtä ruskeina ja likaisina, kuin vähäisen puunhakkaajan, luullen, että hän tekee, mitä eno Fritz ja minä teimme, kun olimme lapset, ja että hän on kovasti hyödyllinen.
Viime kesänä hän sai omakseen omena- ja perunapuun, ja niitten hedelmät ynnä vähäiset risukimppunsa hän panee säästöön, antaaksensa niitä jouluksi eräälle vanhalle eukko raukalle, jonka tunnemme.
Gottfried ja minä tahdomme, että lapset varhain oppivat sitä puhdasta iloa, jota antaminen ja auttaminen tuottaa ja joka muuttaa rikkauden tomusta todelliseksi kullaksi ja estää tavaran, joka on oivallinen rupeamasta herraksemme ja halventamasta meitä, niinkuin se näyttää monen rikkaan tekevän, pelkiksi maallisten kappalten orjiksi ja palkatuiksi hoitajiksi.
Minä rukoilen usein Jumalaa, ettei se köyhyyden kokemus, joka minulla monta vuotta oli, koskaan menisi hukkaan. Se näyttää minusta lahjalta, jonka Jumala on antanut minulle, juuri niinkuin yliopistossa saavutettu oppimäärä on lahja. Minä olen suorittanut tutkintoni köyhyyden koulussa, ja suokoon Jumala, etten milloinkaan unhota, mitä minä silloin opin köyhien taisteloista ja tarpeista.
Se huone, jossa nyt kirjoitan, on mattoineen, kuvineen ja leikatuin huonekaluineen kokonaan toisenlainen, kuin se rakas alastoin, vanha sälyhuone, jossa aloitin aikakirjaani; ja se koristeltu eben-puinen ja eben-luinen kirjoitus-alusta, jossa paperini makaavat, on toisenlainen pöytä, kuin nuot vanhat kirjakasat, joitten harjalla minun oli tapa pitkäänsä ja lapsellisella käsi-alalla piirtää ensimäisiä sivuja. Mutta köyhän aarteet pysyvät aina kaikkein kalliimpina. Ne lämpimät auringonsäteet, jotka loistavat helevien viinimarjan-lehtien lävitse avonaisesta akkunasta, ovat ihanammat, kuin kaikki nuot suljetun akkunan juvelinkaltaiset Venetian lasit, jotka nyt punaavat T:ri Lutherin Selityksiä, jotka Gottfried äsken jätti auki akkunalle.
Mutta kuinka minun sopii istua täällä ja kirjoittaa niin paljon omasta pikkuisesta mailmastani, kun koko mailma minun ympärilläni on kiihdyksissä niin suurista peloista ja toiveista?
Tällä hetken minä avonaisesta akkunasta näen T:ri Lutherin ja T:ri Filip Melancthonin vitkaan kävelevän katua ylöspäin hartaasti keskustellen. Minä kuulen heidän äänensä tänne, vaikka he puhuvat matalasti. Kuinka erilaiset he ovat ulkomuodoltaan ja olennoltaan; vaan kuitenkin, mimmoisiksi ystäviksi he ovat tulleet! Arvattavasti suureksi osaksi erilaisuuden vuoksi. Toisella on kallionkaltainen otsa, mustat silmät, vankka vartalo ja tukeva astunta: hän on kuin vanha soturi; toisella on korkea, leveä otsa, laihat kasvot ja hoikka, nuorekas ruumis: hän näyttää yhtä haavaa nuorelta ylioppilaalta ja vanhalta filosofilta.
Gottfried sanoo, että Jumala on antanut heidät toisillensa ja Saksalle, siunaten Kirkkoa, niinkuin hän siunaa mailman sillä, että hän yhdistää vastakohdat, sateen ja päivänpaisteen, lämpimän ja kylmän, meren ja maan, miehen ja vaimon.
Kuinka nämät molemmat suuret miehet (sillä Gottfried sanoo, että T:ri Melancthon on suuri, ja minä tiedän, että T:ri Luther on) rakastavat ja kunnioittavat toisiansa! T:ri Luther sanoo, että hän on vaan edelläkäviä, mutta Melancthon todellinen profeeta; että hän on vaan puunhakkaaja, joka perkaa metsän ruhtomalla, jotta sopii kylvää kallis touko; ja kun hän meni tapaamaan legatia Augsburgiin, kirjoitti hän, että kun vaan Filip eli, ei sillä ollut suurta väliä, kuinka hänen itse kävi.
Mutta me emme ajattele niin eikä liioin T:ri Melancthon. "Ei kukaan", sanoo hän, "ole likimainkaan niinkuin T:ri Luther, ja koko kansakunnan sydän on todella kiintynyt häneen. Kuka liikuttaa Saksan sydäntä — aatelisten, talonpoikien, ruhtinaitten, naisten, lasten — niinkuin hän jaloilla, uskollisilla sanoillansa?"
Näinä viime vuosina olemme kahdesti olleet suurimmassa levottomuudessa hänen henkensä puolesta — silloin, kun hän kutsuttiin legatin eteen Augsburgiin, ja silloin, kun hän lähti suureen väittelyyn T:ri Eck'iä vastaan.
Mutta kuinka suuri eroitus hänen ajatuksillansa, kun hän meni
Augsburgiin ja kun hän palasi Leipzigistä!
Augsburgissa hän olisi peräyttänyt kaikki, paitsi sen totuuden, että jokainen syntinen, joka uskoo Kristukseen, alttiisti vanhurskautetaan. Hän kunnioitti paavia; hän ei tahtonut mistäkään hinnasta ruveta väärä-uskolaiseksi! Ei mikään soimauksen nimi ollut hänestä niin kauhea, kuin tämä.
Leipzigissä hän oli oppinut epäilemään, että paavilla oli mikään oikeus määrätä opinkappaleita, ja ilmoitti rohkeasti, että Hussiteja (joita oli tähän asti kammottu ja pidetty sekä luonnollisina vihollisina että hirveinä väärä-uskolaisina) tuli kunnioittaa, koska he tunnustivat oikean totuuden. Siitä ajasta saakka sekä Luther että Melancthon ovat astuneet julkisesti esiin Jumalan sanan puollustajina paavin-uskoa vastaan.
Suurempi vaara uhkaa häntä kuitenkin nyt — kirkonpannan bulla, jota, niinkuin kerrotaan, paraikaa laitetaan Romassa ja joka on aina ennen pirstannut kaikki, mihin se vaan sattui. T:ri Luther on kyllä opettanut, ettei meidän tule kauhistua sitä hengellisenä aseena, mutta me pelkäämme sen ajallista vaikutusta, erittäin, jos keisari julistaa hänet lainhylyksi.
Hän puhuu todellakin usein siitä, että hän aikoo etsiä turvaa jossakin muussa maassa; hyvä vaaliruhtinas itse on toisinaan neuvonut häntä siihen. Hän pelkää, ettei hän kauemman aikaa jaksa suojella häntä. Mutta Jumala säästäköön hänet Saksalle!
Kesäkuun 23 p. 1520.
Kun tänä iltana istuimme isäni huoneessa, toi Kristofer meille painosta aivan kostean kappaleen T:ri Lutherin Kehoituksesta Hänen Keisarilliselle Majesteetillensa ja Saksan Kansakunnan Kristitylle Aatelistolle Kristikunnan Uskonpuhdistukseen. Ojentaen sitä äidin-äidillemme hän sanoi:
"Tässä, madame, on ase, joka sopisi Schönhergein urhoollisimmille ajoille ja pystyy linnoja jaottamaan."
"Voi", huokaili äitimme, "aina vaan sotia ja taisteloita! Täytyy valittaa, ettei hyvää työtä saada toimeen levollisemmalla tavalla."
"Voi, äidin-äiti", isäni lausui: "katsokaat vaan, kuinka tyttärenne porvarillinen elämä on hävittänyt hänen esi-isiensä, ristiretkeläisten, sankariluonnon. Hän luulee, että Pyhät paikat voitetaan takaisin uskottomien käsistä ilman yhtäkään ainoastaan sillä, että pyytää heiltä anteeksi ja suutelee heidän vaatteittensa liepeitä."
"Teidän olisi pitänyt kuulla Katarina Krappia, T:ri Melancthonin vaimoa!" vastasi äitimme; "hän arvelee, niinkuin minä, että nämät ovat kauheat ajat. Hän sanoo, ettei hän koskaan näe tohtorin menevän pois ilman ajattelematta, että he sulkevat hänet johonkin julmaan, maanalaiseen vankihuoneesen, ennenkuin he tapaavat toisensa jälleen."
"Mutta muista, rakas äiti", minä sanoin, "kuinka pelkäsit, kun T:ri Luther ensin ahdisti Tetzeliä ja hänen aneitansa kolme vuotta takaperin! Vaan kumpi heistä on voitolle päässyt? Kaikki rehelliset ihmiset Saksassa ihmettelevät T:ri Martin'ia; mutta ylenkatsottuna omalta puolueeltansa, moitittuna legatilta Tetzel raukka kuoli, niinkuin kerrotaan, särkyneellä sydämellä kohta suuren Leipzigin väittelyn perästä."
"Tetzel parka!" äitini lausui; "hänen aneensa eivät kyenneet särkynyttä sydäntä sitomaan. Minä olen aina rakastava T:ri Lutheria siitä, että hän kirjoitti lohdutuskirjeen hänelle, kun hän oli kuolemallansa ja vieläpä hänen oma puolueensa halveksi häntä ja hylkäsi hänet. Minä toivon, että Hän, jonka on voima anteeksi antaa, armahti hänen sieluansa."
"Lue meille, Kristofer", äidin-äitimme sanoi; "sinun äitisi ei kammoisi mitään tappelutannerta, jos siellä olisi haavoja, joita hänen kätensä voisivat tukottaa."
"Ei", arveli Gottfried; "sodan tarkoitus on rauha — Jumalan rauha, joka perustuu Hänen totuuteensa. Autuaat ovat ne, jotka eivät taistelossa milloinkaan unhota sen loppua."
Kristofer luki, vaikka toisinaan keskeytettynä. Kirjassa oli monta seikkaa, jotka olivat uusia ja outoja useimmille meistä:
"Ajattelematta", T:ri Luther alkoi, "en minä, joka olen mies kansan joukosta, käänny teidän, ylhäisten herrain, puoleenne. Se kurjuus ja sorto, joka nyt kukistaa kaikkia kristikunnan maita ja Saksaa erittäin, pusertaa minusta hätähuudon. Minun täytyy anoa apua; minun tulee koettaa, eikö Jumala vuodattane henkeänsä johonkuhun meidän maan mieheen ja ojentane kättänsä onnettomalle kansakunnallemme."
T:ri Luther ei näytä milloinkaan ajattelevan, että hän on tuon suuren työn tekevä. Hän puhuu, niinkuin vaan täyttäisi yksinkertaisen, nöyrän velvollisuuden, ja kehoittaa muita miehiä suurta työtä toimittamaan; vaan tällä välin tuo nöyrä velvollisuus juuri on suuri työ, ja hän toimittaa sen.
T:ri Luther puhui Italian surkeasta tilasta, tämän onnettoman maan, jossa paavin valta-istuin on, sen hävitetyistä luostareista, sen rappeutuneista kaupungista, sen turmeltuneesta kansasta; ja sitten hän näytti, kuinka romalainen ahneus ja ylpeys koettivat uuvuttaa Saksaa samanlaisen orjuuteen. Hän vetosi nuoreen keisari Kaarloon, joka piakkoin kruunataan. Hän muistutti kaikkia hallitsioita heidän edesvastauksestaan. Hän väitti, että paavin aluskunta, jota sanottiin St. Pietarin perinnöksi, oli ryöstöllä saatu. Hän ojensi jalosti kättänsä juuri niille hyljätyille, joihin hänen vihollisensa, koettaen katkerimmalla tavalla häväistä häntä, vertasivat häntä, ja sanoi:
"Se aika on käsissä, jolloin meidän tulee ajatella Bömiläisten asiaa ja jälleen yhtyä heihin."
Kun näitä sanoja luettiin, pudotti äidin-äiti ompeluksensa ja, hartaasti pannen kätensä ristiin, nojautui eteenpäin. Hän käänsi silmänsä Kristoferiin ja ammensi suurella halulla jokaisen sanan.
Kun Kristofer tuli siihen paikkaan, jossa T:ri Martin soimaa kerjäläismunkkeja ja esittelee, että pitäjänpapit saisivat naida, pysähtyi hän ja huudahti innokkaasti: "vivat."
Kuitenkin, kun vilkkaan kuvauksen jälkeen, jossa legatein sorto ja ahneus asetettiin näkyviin, juhlallinen vannotus tuli:
"Kuuletko sinä tätä, oi paavi, ei kaikkein pyhin, vaan kaikkein syntisin? Syösköön Jumala taivaansa korkeudesta pian sinun valta-istuimesi kadotuksen syvyyteen!" vaaleni äiti ja risti silmänsä.
Mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli tuo yksinkertainen selitys:
"On sanottu, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat ovat hengellinen elikkä kirkollinen sääty; mutta että päinvastoin ruhtinaat, aateliset, porvarit ja talonpojat ovat maallinen sääty elikkä maallikot. Älköön kukaan kuitenkaan huoliko tästä. Kaikki kristityt kuuluvat hengelliseen säätyyn; ja heidän ainoa eroituksensa on se virka, jota he toimittavat. Meillä on kaikilla yksi kaste, yksi usko, ja tämä se on, joka perustaa hengellisen ihmisen."
Jos tässä todella on perää, kuinka monta entistä epäilystäni se kerrallaan pyyhkäisee pois! Kaikki kutsumukset ovat siis hengellisiä kutsumuksia; kaikki miehet ja naiset kuuluvat samaan hengelliseen veljeskuntaan. Äitini astuu siis todella ja epäilemättä yhtä hyvin sitä tietä, joka on määrätty hänelle, kuin täti Agnes; ja luostari-elämä on vaan yksi yhtä pyhien kutsumusten joukosta.
Kun minä sanoin tätä äidille, vastasi hän: "minäkö yhtä pyhä nainen, kuin täti Agnes! Ei, Elsa! mitä ikinä T:ri Luther rohjennee väittää, sitä hän ei sanoisi. Minulla on toisinaan toivo, että kalliin Poikansa tähden Jumala kuulee myöskin minun heikot rukoukseni; mutta kun rukoilee yöt päivät ja hylkää kaikki Jumalan tähden, niinkuin sisareni Agnes, se on kokonaan toista."
Mutta kun astuimme kadun poikki kotiimme, ilmoitin minä Gottfriedille, kuinka paljon nämät T:ri Lutherin sanat olivat liikuttaneet minua, ja kysyin, luuliko hän, että me maallisessa kutsumuksessamme emme ainoastaan tee työtämme jonkunlaisen välillisen luvan, vaan välittömän Jumalan, kutsumuksen johdosta, vastasi hän:
"Minua, Elsa, epäilyttää, onko se kutsumus, joka saattaa ihmiset luopumaan kodistansa, Jumalalta ollenkaan; onko Hän tätä käskenyt taikka edes sallinut."
Mutta jos Gottfried on oikeassa, niin Fritz on uhrannut elämänsä sulalle erhetykselle. Kuinka minun käy sitä uskominen? Vaan jos hän kuitenkin huomaisi sen, kuinka hänen elämänsä muuttuisi! Emmekö vieläkin voisi saada häntä takaisin? Mutta minä uneksin.
Lokakuun 25 p. 1520.
Yhä palavampia sanoja T:ri Lutherilta. Me olemme tänään lukeneet hänen uuden kirjansa Babelin Vankeudesta. "Jumala on sanonut", kirjoittaa hän tässä, "'jokainen, joka uskoo ja kastetaan, hän tulee autuaaksi.' Tästä lupauksesta, jos me vastaan-otamme sen uskolla, riippuu koko meidän pelastuksemme. Jos uskomme, vahvistaa jumalallinen lupaus sydäntämme; ja vaikka kaikki hylkäisivät uskovaiset, ei tämä lupaus, jota hän uskoo, koskaan hylkää häntä. Sen avulla hän saa torjutuksi vihollisen, joka hyökkää hänen sieluansa vastaan, sen avulla hän vastustaa säälimätöntä kuolemaa, vieläpä Jumalan tuomiotakin." Ja hän lisää toisessa paikassa: "se lupaus, joka tehdään kasteessamme, on itsessänsä riittäväinen ja käsittää enemmän, kuin mitä me milloinkaan voimme täyttää. Tästä syystä kaikki muut lupaukset hävitkööt. Jokainen, joka rupeaa papiksi taikka hengelliseen veljeskuntaan, ymmärtäköön hyvin, etteivät munkin eikä papin toimet, olivatpa kuinka vaikeat tahansa, milläkään tavalla Jumalan silmissä eriä maamiehen toimista, joka viljelee maatansa, taikka naisen, joka hoitaa talouttaan. Jumala arvostelee kaikkea uskon mitalla. Ja tapahtuu usein, että mies- taikka naispalvelian yksinkertainen työ miellyttää Jumalaa enemmän, kuin munkkien paastoamiset ja teot, koska niistä usko puuttuu."
Kuinka pyhäksi tämä ajatus tekee tavallisimmat askareeni! Niin, kun minä neuvon palveluspiikoja heidän työssään taikka otan osaa Gottfriedin huoliin taikka vaan koetan tehdä hänen kotinsa valoisaksi töisevän päivän lopulla taikka nukutan lapsiani, palvelenko minä todella Jumalaa yltä paljon, kuin T:ri Luther alttarilla taikka luentosalissa? Minun kutsumukseni on siis suorastaan Jumalalta.
Kuinka olisin koskaan voinut ajatella, että uuden kirjan julkaiseminen olisi tapaus, joka ilahuttaisi sydäntämme, niinkuin ystävän tulo! Kuitenkin on jokaisen T:ri Lutherin lentokirjan niin laita. Ne liikuttavat kaikkia meidän molemmissa perheissämme, äidin-äidistä alkaen Theklaan saakka, yksin pikku palvelustyttöänikin, jolle minä luen niitä sieltä täältä. Hän sanoo, kyynelet silmissä: "jospa vaan äiti ja isä saisivat kuulla tämän metsässä!" Ylioppilaat ja porvarit eivät jaksa odottaa, siksi kuin pääsevät kotiin, vaan lukevat sydämeen salvaavia sivuja, kun he astuvat pitkin katuja. Ja usein kuuntelia-joukko kokoontuu jonkun puheliaan lukian ympärille, joka ei malta pitää vapaita, vapauttavia totuuksia takanansa.
Kristofer kertoo, että neljä tuhatta kappalta "Kehoitusta Aatelistolle" jo kiertää ympäri Saksanmaata.
Tähän asti minä aina pidin kirjoja oppineitten erityisenä omaisuutena. Mutta T:ri Lutherin kirjat ovat elävä ääni — sydän, jonka Jumala on herättänyt ja opettanut puhumaan lukemattomille sydämille, niinkuin ihminen puhuu ystävänsä kanssa. Minä näen nyt todella, niinkuin isäni ja Kristofer, että kirjapaino on jalompi ase, kuin ritarillisten bömiläisten esi-isiemme keihäät ja kalvat.
Wittenbergissä, Joulukuun 10 p. 1520.
T:ri Luther on tänään ottanut tärkeän askeleen. Hän on julkisesti polttanut Decretalit ynnä muut vanhat kirjoitukset, joihin Roman hovin vaatimukset perustuvat, mutta jotka nyt todistetaan vääristetyiksi; päällä päätteeksi hän on polttanut sen paavillisen bullan, jolla hän oli julistettu pannaan.
Gottfried sanoo, ettei vuosisatoihin ole tämmöistä ilotulta nähty. Hän luulee, ettei se tarkoita mitään vähempää, kuin että suoraan ja ehdon tahdon poistetaan se paavillinen tyrannius, joka niin monta sataa vuotta on pitänyt koko läntisen kristikunnan orjuudessa. Hän vei meidän molemmat poikamme katsomaan sitä, että tulevaisuudessa saisimme muistuttaa teitä siitä, koska se oli ensimäinen suuri ja julkinen vapauden toimi.
Varhain aamulla kaupunki oli liikkeellä. Useat porvarit, professorit ja ylioppilaat tiesivät, mitä aiottiin tehdä; sillä tämä ei ollut mikään tulinen kiiruun eikä rajun vihan työ.
Minä pu'in aikaisin lasten päälle, ja me menimme isäni luo.
Wittenberg on nyt yhtä täynnä erikielistä kansaa, kuin Babelin kaupunki lienee ollut kielten sekaannuksen jälkeen. Mutta ei sitä ole koskaan huomannut selvemmin, kuin tänään.
Flamilaisia munkkeja Antverpenin Augustinin-luostareista; hollantilaisia ylioppilaita Suomesta; schweitziläisiä nuorukaisia suoralla vartalollansa ja reippaalla vuori-astunnallaan; ritareita Preussistä ja Littuasta; vieraita kaukaisiltakin mailta — kaikkia ovat T:ri Lutherin elävän totuuden sanat tänne houkutelleet. He kulkivat akkunaimme ohitse noin kello yhdeksän tänä aamuna Elsterin porttia päin vilkkailla ruumiin liikenteillä ja ahkerasti keskustellen, kun he kävelivät. Silloin Thekla, Atlantis ja minä menimme yhteen ylikerran huoneesen ja katsoimme, kuinka savu nousi roviosta, siksi kuin valkean hohto puhkesi sen lävitse ja muutti puhtaan päivänvalon punertavaksi.
Vähä aika sen jälkeen alkoivat joukot palata; mutta minusta näytti kuin useimpien käytöksessä olisi ollut jonkunlainen vakavuus ja juhlallisuus, joka kokonaan poikkesi siitä hopusta, jolla sinne oli menty.
"Näyttää siitä kuin he palaisivat suuresta kirkkojuhlasta", arvelin minä.
"Taikka vuorilta vartiotulta sytyttämästä, joka on herättävä koko maan vapauteen", sanoi Kristofer, kun he jälleen yhtyivät meihin.
"Taikka niinkuin nuot kolme miestä, kun olivat pyhällä valalla vannoneet vapauttaakseen kotinsa," lausui Konrad Winkelried, se nuori Schweitziläinen, jonka kanssa Atlantis on kihloissa.
"Niin", Gottfried arveli, "semmoiset tulet, jotka ehkä ennustavat kokonaisen mailman vapauttamista taikka sytyttävät niitten polttolavan, jotka rohkenivat virittää ne, semmoiset eivät suinkaan ole tyhjää ylioppilaan uljailemista."
"Kuka sen teki ja mitä poltettiin?" kysyin minä.
"Yksi maisterien joukosta sytytti rovion", vastasi Gottfried, "ja heitti sitten siihen Decretalit, St. Clementin väärät epistolat ja muita väärennettyjä kirjoja, jotka olivat vuosisatoja tukeneet valhetten rakennusta. Ja kun liekit, jotka kuluttivat nämät, olivat työnsä tehneet ja heikentyneet, astui T:ri Luther itse esiin, laski juhlallisesti paavin pannakirjan tuleen ja sanoi kesken syvintä äänettömyyttä: 'niinkuin sinä olet surettanut Herran pyhiä, niin ijankaikkinen tuli hävittäköön sinut.' Ei yksikään sana katkaissut äänettömyyttä, ennenkuin noitten symbolisten liekkien viimeinen räiskinä ja loisto oli laantunut. Silloin me totisina, mutta iloisina kaikki palasimme kotiimme."
"Lapset", äidin-äitimme sanoi, "te olette tehneet hyvin; vaan te ette ole kuitenkaan ensimäiset, jotka ovat vastustaneet Romaa."
"Kenties ei myöskään viimeiset, jotka se saattaa vaikenemaan", arveli Gottfried. "Mutta viimeinen vihollinen kukistetaan vihdoin; ja sillä välin jokainen martyri on voittaja."