XVII.
Evan kertomus.
Minä olen lukenut koko Uuden Testamentin sisar Beatricelle ja täti
Agnesille. Hyvin erilaisia kuuntelioita he olivat mitä käsitykseen ja
elämänkokemukseen tulee; mutta molemmat yhtyivät, niinkuin niin monet
Hänen maallisen elämänsä aikana, Jesuksen jalkain juuressa.
"Hän ei olisi ylenkatsonut minua, ei edes minua", sanoi sisar Beatrice "Minuakin raukkaa, jota he nimittävät puoliviisaaksi ja puolihulluksi, olisi Hän toivottanut tervetulleeksi."
"Eikö Hän siis toivota?" minä kysyin.
"Luuletko sinä niin? Niin, minä luulen — minä olen varma, että Hän niin tekee. Hän ei ylenkatso minun vähäisiä järjen ja rakkauden palasia ja jäännöksiä. Hän ottaa minut semmoisena kuin minä olen."
Kun eräänä päivänä olin lukenut heille sen Pyhän Luukkaan luvun, joka sisältää vertaukset kadotetusta penningistä, kadonneesta lampaasta ja tuhlaajapojasta, kuunteli täti Agnes, laiha käsi poskellaan ja suuret, mustat silmät käännettyinä minuun, hartaasti loppuun saakka ja lausui sitten:
"Siinäkö kaikki, lapseni? jatka seuraavasta luvusta."
Minä aloin rikkaasta miehestä ja väärästä huoneenhaltiasta; mutta ennenkuin olin monta sanaa lukenut, sanoi hän tyytymättömällä äänellä: "Jo riittää. Siinä puhutaan toisesta asiasta. Ei yksikään Farisealainen siis tullut luoksensa! Jos minä olisin ollut kovien, ylpeitten Farisealaisten parissa — niinkuin minä luultavasti olisin, kun Hän aikoi, epäilemättä ihmetellen, että Hän niin unhotti arvonsa, jotta Hän söi publikanein ja syntisten kanssa — jos siis minä olisin ollut siellä ja olisin kuullut Hänen puhuvan näin, Eva, olisin minä varmaan langennut Hänen jalkainsa juureen ja sanonut: 'Herra, minä en ole mikään Farisealainen enää — minä olen kadonnut lammas, ei yksi noista yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä — kuljeksiva lapsi, ei vanhempi veli. Aseta minut alhaiselle paikalle publikanein ja syntisten joukkoon — alhaisemmalle kuin kenenkään muun; sano vaan, että Sinä tulet myöskin minua etsimään, myöskin minua.' Eikä, lapseni, Hän olisi työntänyt minua pois! Mutta", hän lisäsi hetken perästä, pyyhkien pois kyyneliä, jotka pitkäänsä juoksivat hänen kuivettuneille poskillensa, "eikö ole missään sanottu, että kukaan Farisealainen tuli Hänen luoksensa?"
Minä koetin katsoa, vaan en löytänyt mitään paikkaa, jossa olisi suoraan mainittu, että Farisealainen oli luopunut ylpeydestänsä, itsekylläisyydestään ja hyvien töitten paljoudesta Jesuksen tähden. Aina vaan publikanit näyttivät sitä tekevän. Täti Agnes oli toisinaan huolestunut.
"Vaan kuitenkin", hän lausui, "olen minä tullut. Minä en ole enää niitä, jotka pitävät itseänsä vanhurskaina ja ylenkatsovat muita. Mutta minun täytyy astua sisään kaikkien viimeiseksi muitten jälkeen. Minä Hänen armonsa ihme olen, eikä se vaimo, joka oli syntinen; sillä koska ei mikään synti niin pidätä Hänen tyköänsä, kuin hengellinen ylpeys, ei myöskään löydy mitään niin alentavaa syntiä puhtaitten ja nöyrien enkelein taikka Herran silmissä. Mutta katso uudestaan, Eva! Eikö siellä ole ainoatakaan esimerkkiä, että semmoinen, kuin minä, on pelastettu?"
Minä löysin kertomuksen Nikodemuksesta, ja me seurasimme sitä koko evankeliumin lävitse siitä alkain, kuin hän salaisesti yöllä kävi suuren Kansanopettajan luona siihen asti, kuin hän suoraan tunnustaa hyljätyn Vapahtajan Hänen vihamiestensä edessä.
Täti Agnes arveli, että tämä oli se esimerkki, jota hän etsi, mutta hän tahtoi olla aivan varma siitä.
"Nikodemus tuli nöyrästi oppimaan", hän sanoi. "Me emme lue missään, että hän ylenkatsoi muita taikka luuli, että hän voisi tehdä itsensä pyhimykseksi."
Viimein tulimme Apostolein Tekoihin ja sieltä löysimme kertomuksen yhdestä "ankarimpaan Farisealaisten lahkoon kuuluvasta", joka todesti luuli palvelevansa Jumalaa, kun hän vainosi ylenkatsotuita Nazarealaisia kuolemaan asti. Siitä ajasta saakka täti Agnes valitsi ja piti rakkaana jokaisen kappaleen St. Paavalin kertomuksesta ja jokaisen lauseen hänen saarnoissansa ja kirjoituksissaan. Hän oli löytänyt sen esimerkin, jota hän etsi — "Farisealaisen, joka pelastettiin" — hänessä, joka armahdettiin, "että hänessä ensin Jumala näyttäisi pitkämielisyytensä rikkaudet niille, jotka jälestäpäin hänen sanansa kautta uskoisivat."
Hän päätti oppia latinaa, että hän saisi itse lukea näitä jumalallisia sanoja. Oikein liikutti, kun näki, kuinka hän istui noviisien joukossa, joita minä opetin, ja huolellisesti tavasi sanoja ja harjoitti deklinationeja ja konjugationeja. Minulla ei ollut yhtäkään niin kärsivällistä oppilasta, kuin hän; sillä vaikka useat olivat ahkerat alussa, väsyi melkoinen osa muutaman viikon työn perästä, kun eivät huomanneet suuresti edistyneensä. He sanoivat, ettei se milloinkaan kaikkuisi niin luonnolliselta ja tosiperäiseltä, kuin jolloin sisar Ave käänsi heille saksaksi.
Minä soisin, että joku oppinut mies kääntäisi raamatun saksan kielelle. Miks'ei kukaan ajattele sitä? Löytyy kyllä, niinkuin priorinna kertoo, yksi saksalainen käännös latinasta, joka tehtiin noin kolme- tai neljäkymmentä vuotta takaperin; mutta se on kovin iso ja kallis, eikä sen kieli miellytä yhteistä kansaa. Minä soisin, että Paavi käyttäisi osaa anerahoistansa uuteen Uuden Testamentin käännökseen. Luullakseni se olisi paljon otollisempi Jumalalle, kuin Pietarin kirkon rakentaminen.
Kenties, jos kansalla olit saksalainen Uusi Testamentti, he eivät ostaisi aneita; sillä minä en löydä missään evankeliumissa eikä epistolassa sanaakaan anteeksi-antamusten ostoista; ja mikä vielä kummallisempi on, ei sanaakaan Pyhän Neitsyen palvelemisesta eikä nais- ja miesluostareista. Minä en ole havainnut, että pyhät apostolit ovat perustaneet mitään tämmöistä yhteiskuntaa taikka kehoittaneet ketään sitä tekemään.
Uudessa Testamentissa ja siinä Vanhan Testamentin osassa, jonka olen lukenut, on niin usein kielletty palvelemasta ketään muuta, kuin Jumalaa, että minä olen kokonaan lakannut Pyhää Äitiä rukoilemasta, ja monesta syystä.
Ensiksi olen paljon varmempi, että Herramme Jesus aina kuulee meitä pikemmin, kuin Hänen äitinsä, koska Hän niin usein sanoo sitä. Ja minä olen paljon varmempi, että Hän voi auttaa, koska minä tiedän, että kaikki voima taivaassa ja maassa on annettu Hänelle.
Ja toiseksi, jos olisinkin aivan varma, että Pyhä Neitsyt ja pyhimykset aina voisivat kuulla minua ja auttaa taikka välittää, tiedän minä myöskin, ettei kukaan heistä — ei Pyhä Äiti itsekään — ole puoleksi niin sääliväinen ja täynnä rakkautta eikä voisi ymmärtää meitä niin hyvin, kuin Hän, joka kuoli meidän tähtemme. Evankeliumeissa pääsi aina helpommin Hänen kuin opetuslasten puheille. St. Pietari menetti malttinsa kiivautensa innossa. Hellä harmi voitti rakastetun Johanneksen kärsivällisyyden, ja hän rukoili tulta taivaasta niitten päälle, jotka eivät tahtoneet vastaan-ottaa hänen Mestariasa. Kaikki pyhät apostolit nuhtelivat äiti-raukkoja, kun he toivat lapsensa, ja aikoivat lähettää pois Kanaan vaimon; mutta Hän otti leppiästi pienokaiset syliinsä niitten äitien käsistä, joita opetuslapset olivat nuhdelleet. Hänen pitkämielisyytensä ei loppunut koskaan; Hän ei koskaan ymmärtänyt ketään väärin eikä saattanut ketään murheelliseksi. Sentähden minä rukoilen yksistänsä Häntä ja Isäämme taivaassa, ja yksistään Hänen kauttansa. Sillä jos Hän on laupiaampi syntisille, kuin kaikki pyhimykset, ketä kaikista pyhimyksistä Jumala rakastanee, niinkuin Häntä, suuresti rakastettua Poikaansa? Hän näyttää olevan meille kaikki, mitä missäkin asiassa tarvitsemme. Korkeampaa välittämistä me emme voi löytää, hellempää rakkautta me emme voi pyytää.
Ja minä olen aivan varma, ettei Herran lempeä Äiti, se opetuslapsi, jota Jesus rakasti, se apostoli, joka käännytettyjensä joukossa ei tahtonut tietää mistään muusta, kuin ristiin-naulitusta Jesuksesta Kristuksesta, suinkaan kaipaisi mitään kunnian-osoitusta, joka annettaisiin Hänelle eikä heille.
Ei, päinvastoin, jos Pyhä Neitsyt ja pyhät apostolit ovat kuulleet, kuinka kaikkina näinä vuosina katkeria ja valheellisia asioita on puhuttu heidän Herrastaan; kuinka Hänen rakkautensa on väärin ymmärretty ja Häntä on kuvattu tylyksi rukoileville — Häntä, joka käskee syntisten tulla ja saada anteeksi; — eikö tämä ole kylläksi himmentänyt heidän autuuttansa itse taivaassakin?
Eräs nunna on nykyisin muutettu luostariimme. Hän tuli alkuansa Bömistä, jossa kaikki hänen sukulaisensa olivat surmatut, koska he kuuluivat Johan Hussin, väärä-uskolaisen, puolueesen. Hän on paljon vanhempi, kuin minä, ja sanoo hyvin muistavansa minun sukunimeni ja että iso-setäni, täti Apnesin isä, kuoli väärä-uskolaisena! Hän ei tiedä kertoa, minkälaista väärä-uskolaisuutta se oli, mutta luulee, että se koski pyhään sakramenttiin ja paavin valtaan. Hän oli kuullut, että hän muutoin oli armelias ja hurskas mies.
Oliko isäni siis Hussiti?
Minä olen löytänyt sen lauseen lopun, jonka hän antoi minulle kuolinvuoteellansa testamentiksi: "niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän." Eikä se seiso semmoisessa kirjassa, jota ei kristittyin lasten sovi lukea, niinkuin se pappi, joka otti sen minulta, sanoi, vaan Pyhässä Raamatussa.
Lieneekö mahdollista, että mailma on palannut jälleen siihen tilaan, jossa se oli, kun hallitsiat ja papit teloittivat Vapahtajan ja St. Paavali vainosi opetuslapsia, niinkuin väärä-uskolaisia?
Nimptschenissä 1520.
Kummallinen kirja Lutherilta Babelin Vankeudesta on ilmestynyt meidän joukossamme muutamia viikkoja sitten; ja vaikka johtajat ottivat sen meiltä, koska se oli vaarallinen nunnain lukea, ei sitä kuitenkaan otettu, ennenkuin useat meistä tiesivät sen sisällön. Se on synnyttänyt paljon levottomuutta luostarissa. Muutamat arvelevat, että siinä on törkeän jumalan-pilkan sanoja; toiset, että siinä on elävän totuuden sanoja. T:ri Luther väittää siinä, että synnit saadaan anteeksi ilman mitään; että paavi ja moni pappi vihaa Jumalan totuutta; ja ettei munkin tai nunnan elämä ja kutsumus ole millään lailla pyhempi, kuin kenenkään nöyrästi uskovaisen maallisen miehen tai naisen — ettei nunna ole pyhempi, kuin kukaan vaimo tai palveluspiika!
Tätä useat vanhemmat nunnat katsovat suoraksi valan häväistykseksi. Täti Agnes sanoo, että se on totta, ja enemmän kuin totta; sillä siitä päättäen, mitä minä olen kertonut hänelle, ei hänen sovi ollenkaan epäillä, että täti Cotta on kaiken elämänsä ollut nöyrempi ja hurskaampi nainen, kuin miksi hän koskaan voi toivoa pääsevänsä. Ja mitä raamatun käskyihin tulee, näyttävät ne tosiaan paljon enemmän tarkoittavan ihmisiä, jotka elävät kodissa kuin jotka ovat suljetut luostareihin. Usein, kun opetan nuorille noviiseille epistolain käskyjä, he sanovat:
"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat lapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten, joilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään." Jos minä silloin koetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa, arvelevat muutamat heistä:
"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka voidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa ristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne suljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me rakastamme Häntä?"
Eikä minulla ole muuta sanomista, kuin: "kalliit sisaret, te olette täällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla saatte palvella Häntä täällä."
Mutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää, minä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että nämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.
Välisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö siinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät ja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa luostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset tekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi taas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole niin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta — hengetöntä oloa, joka ei koskaan ole olut elämää.
Lokakuulla 1520.
Sisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi pyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä. Ei ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.
Sydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii minulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan tautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot, saamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen selailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi kovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti Agnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti liittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora, nuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa silmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini, ilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla huulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa eikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä käytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt T:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään kirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin antaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja hänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta takaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä, kuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että yhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he imivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi on, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet elämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän on saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä kääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet elämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen, jossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun eikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.
Toiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa, saaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria kaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt eripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla, tekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin mahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.
Useita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita ja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä Paavalikin, "että ne leikattaisiin pois", jotka häiritsivät hänen laumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia kirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes Kastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta näyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita kohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan, jotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät nämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia, kadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!
1521.
Juuri nyt ovat kaikki sydämet siinä vähäisessä joukossamme, joka on niin suuressa kiitollisuuden velassa T:ri Lutherille, yöt päivät nostetut Jumalan puoleen rukouksissa hänen tähtensä. Hän aikoo pian lähteä matkalle keisarillisille valtiopäiville Wormsiin. Keisari on antanut hänelle suojeluskirjan, mutta sanotaan, ettei se pelastanut Johan Hussia liekeistä. Rukouksissamme auttaa meitä paljon hänen omat Selityksensä Psaltarista, jotka juuri olen saanut setä Cottan kirjapainosta.
Tämä kirja on nyt sisar Beatricen suuri aarre, kun minä istun hänen vuoteensa vieressä ja luen sitä hänelle.
T:ri Luther sanoo, että yksistään ulkonainen virsien käyttäminen kanonisilla hetkillä, vaikk'ei niitä paljon ymmärretty, ennen levitti monta suloista elon henkäystä nöyriin sydämiin, niinkuin vieno lemu ilmassa likellä ruusupengertä.
Hän sanoo, että "kaikki muut kirjat antavat meille pyhimysten sanat ja teot, mutta tämä antaa meille heidän sisimmät sielunsa." Hän nimittää Psaltaria "Pikku Raamatuksi." "Siinä", lausuu hän, "saatte katsoa pyhimysten sydämiin, niinkuin paratiisiin taikka auenneisin taivaisin, ja nähdä, kuinka heidän rakkautensa ihanat kukat taikka hohtavat tähdet ylenevät ja sädehtivät Jumalan puoleen vastaukseksi Hänen hyväntekoihinsa ja siunauksiinsa."
Maaliskuulla 1521.
Tänäpäivänä olen Wittenbergistä saanut sanomia, joitten johdosta varon, että ne ajat todesti ovat palanneet, jolloin ihmiset luulivat palvelevansa Jumalaa sillä, että vainosivat niitä, jotka rakastavat Häntä. Thekla kirjoittaa, että he ovat panneet Fritzin luostarin vankihuoneesen Mainzissa, koska hän on levittänyt T:ri Lutherin oppia munkkien joukossa. Muutamat rivit, jotka hän lähettää ystävällisen munkin muassa, ovat kertoneet tämän heille. Thekla toimitti ne minulle.
"Minun rakkaani", hän kirjoittaa, "minä olen samassa vankihuoneessa, jossa Johan von Wesel neljäkymmentä vuotta takaperin kuoli totuuden tähden. Minä olen valmis kuolemaan, jos Jumala niin tahtoo. Hänen totuutensa puolesta ansaitsee kuolla, ja Hänen rakkautensa on minua vahvistava. Mutta jos suinkin voin, koetan minä paeta, sillä totuuden puolesta ansaitsee elää. Jos te ette kuitenkaan kuule minusta enää, tietäkäät, että se totuus, jonka tähden minä kuolen, on Kristuksen, ja että se rakkaus, joka tuki minua, on Kristus itse. Samoin ikään, että minä viimeisiin saakka rukoilen teidän kaikkein ja Evan puolesta; ja kertokaat hänelle, että hänen muistonsa usein on auttanut minua uskomaan hyvyyttä ja totuutta, ja että toivon varmaan saavani kohdata häntä ja teitä kaikkia jälleen.
Fredrik Schönberg-Cotta."
Vankeudessa ja hengen vaarassa! Ei kuolema itse voi täydellisemmin eroittaa Fritziä ja minua, kuin jo olemme eroitetut. Minä olen usein ajatellut, että vaikka toinenkin meistä kuolisi, joutuisimme askelta likemmäksi toinen toistamme, verho meidän välillämme katkeisi. Kuitenkin nyt, kun se näyttää niin mahdolliselta — kun se ehkä jo on tapahtunut — tunnen minä, että oli niin sanomattoman suloista, kun vaan saimme olla saman maan päällä yhdessä, kun saimme astua samaa pilgrimitietä. Me voimme ainakin auttaa toisiamme rukouksilla; vaan nyt, jos hän todella astuu taivaallisen kaupungin katuja, niin korkealla ylhäällä, näyttää mailma pimeämmältä.
Mutta, voi! hän ehkä ei ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin kylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!
Minä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin ymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu kuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan paljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti Cottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin hellästi.
Hän sanoo, että minä olen auttanut häntä, häntä, joka opetti ja autti minua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen, että niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja me ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla Minusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä nyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.
Mutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. "Sinun edessäsi on yö yhtä kuin päivä." Minä en uskalla ajatella, että hän kärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin tahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä mitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani. Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla. Siinä me olemme turvassa, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa! Hän tarvitsee sitä suuresti.
Fritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä, T:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän, kuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme, näyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi eroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St. Bernardin "Salve caput cruentatum."
Sua, jota kidutettu
On ristin kuolemaan,
Ja pilkaks puetettu
Pääss' orjan-tappuraan,
Sua, suurin herjattua,
Vaikk' arvo kuitenkin
Sull' oli korkein, sua
Nyt tässä tervehdin!
Kuink' on sun otsas jalo
Noin veristetty, oi!
Sun, jonka silmäin palo
Maat, taivaat polttaa voi?
Kuink' olet kalvakkainen?
Ken kirkkaan katsannon,
Joll' ei lie vertaa vainen,
Noin himmentänyt on?
Se kaikk' on minun syyni,
Jost' olet kärsinyt,
Mun vikan' kaikki tyyni
Näin päälles otit nyt.
Kas tässä syntineni
Nyt seison vaivainen,
Luo minuun, Jesukseni,
Vaan katse ainoinen.
Mua katso, Herra suuri,
Mua kaitse, paimenein!
Sult', armon alkujuuri,
Sain kaiken hyvyytein.
Sun sanas' haikeimman
Vie tuskan rinnastain,
Ja onnen kirkkahimman
Sun hengestäs mä sain.
Ma vaivun rinnallesi,
Mua älä heitä pois!
Jos murtuis sydämesi,
En sua jättää vois,
Kun harmeneepi pääni,
Ja hautaan kallistuu,
Mun ystäväni ääni
Taas luokseen kutsuu mun.
On mieli hyvä mulla
Ja sielu riemuissaan,
Ett' osalliseks tulla
Sun tuskistas ma saan.
Jos henken' heittää saisin
Nyt juureen ristin-puus',
Se kuolo ihanaisin,
Se suurin suloisuus.
Sua kiitän sydämestä,
Oi Jesus, ystäväin,
Sun kuolin-tuskais' eestä,
Teit hyvin kaikki näin.
Suo, että puolees taivun
Ja pysyn uskossas,
Ja kun ma hautaan vaivun,
Suo tulla suojahas.
Niin, kun täält' erkanen ma,
Sä ole luonani,
Kun hautaan raukenen ma,
Käy turvaks' Luojani.
Kun ahdistukseen aivan
Ma vaivun tuskissain,
Mua auta alta vaivan
Sun piinas tähden vain.
Sa kilpen' ollos aina
Ja turva kuollehen,
Sun ristinkuvas paina
Minulle mielehen.
Sua sitten turvallisna
Poveeni likistäin,
Ma lausun onnellisna:
On hyvä kuolla näin!