XVIII.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.
T:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe, jolta isä on riistetty.
Professorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita kokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään hänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui vaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille: "jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni, herkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä minun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä. Jos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin."
Niin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka odotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut hymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle, sokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen kasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme levottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua hänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta, lausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän saisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä:
"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja roviolle, minun nuoruudessani."
Minä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun äidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös huoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja kaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään, että niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin sydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän ymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut huoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli kiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka hän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä Kristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan alas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa minä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin kaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan ollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin, että rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta Elsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut yhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät luonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella varsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka; häntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa minulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja vähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä tiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää minulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä koetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja opettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä asioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun luullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos Jumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi täyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän verran eikä sen enempää. Vedet ovat olemassa — pian ne pääsevät taas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat tulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: "aseittemme tulee kasvaa meidän itse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä löydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi — elävä, ainainen luottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan."
Mutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä nyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä, kummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta Nix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni; ja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta Nixin kanssa.
Koko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen, neljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia, kaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään pää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä silmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään puutarhan portista.
Ja lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua, eikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin peitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan, ettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi kultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille kukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan syvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään sumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan, ilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.
Minä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt sitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen lävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä vaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut sen sijaan.
Silloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla puolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja kauniimmaksi, kuin tämän; — siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo koskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman toisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä tapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja minä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en puhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun sydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei koskaan sammu.
Hän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis taivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä — tuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin minun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää, ja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.
Elsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä olen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin enkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz ymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin — minä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut sointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät, kun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine huoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen kummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan. Ja minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun. Mimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa saada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio, jota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen ajatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi hiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?
Hänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään pimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on siinä.
Tuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän oli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin minun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä tuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme alttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen esikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat, vakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita kädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja uhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin äänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: "ystävät, mitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka peittävät Mestarin taulun." Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean kuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä mitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus tuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa kasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa: "Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;" ja äidillensä: "vaimo, katso poikaasi;" taikka syntiselle vaimolle, joka pesi hänen jalkansa: "mene rauhaan."
Fritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi hän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan väsy, kun puhun Evastamme.
Mutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin kuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli vähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!
Ja nyt T:ri Luther on mennyt — mennyt vihollistensa linnaan — mennyt kenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!
Ja kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi antavan Jumalan ilmestystä tarjona meille — kuka lujalla kädellä poistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon lienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan meidän, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja lasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan, ettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä oppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole, niinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille, ilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien nostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä, huolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa eteemme, niinkuin hän, tuon "Isä meidän", joka tekee koko muun Herran Rukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään ihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän jätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon vainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus Carlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää, viisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan sydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita, ja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan, mutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut sydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan voi olla meille, mitä hän on.
Yöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.
Huhtikuun 15 p.
Kristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin saarnaavan.
Hän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa niinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan, joka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.
Talonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen ympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä vihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan kuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja sanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka murtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet, ennenkuin hän kuoli.
Erfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia penikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa hän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt leipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia, jotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä tyranniudesta.
Kristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä luostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin kovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna, kuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta saatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman vaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli julistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei valtiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä tavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. "Löytyy kahdenlaisia tekoja", hän sanoi; "ulkonaisia tekoja, omat tekomme. Nämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee pilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun päällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät hukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. Jumala on herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän musertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä on pelastuksen teko. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa, kun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä martyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala osoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on saanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa eikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä ilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei neitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan ainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta."
Kun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer seisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää ulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja sanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: "älkäät pelästykö, ei ole mitään vaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se ei onnistu häneltä." Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: "kenties teidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta, opeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota mielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut: 'rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni.' Ja tämä tietää samaa, kuin olisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois sinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt sinulla on rauha, sanoo Herra."
Ja hän päätti:
"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että ne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä. Oletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä ketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi, paljas valhe."
Kristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että useat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset muistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli suojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja ripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän sanoi: "jos minä kuolen, ei totuus kuole."
Eikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli syvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: "rauha olkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja kylkensä", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä asti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota ehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja enemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka kerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme — sen tuskan, joka tuotti rauhan meille.
Niin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä ihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa — perkeleen kanssa, joka vihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa, joka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja vanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu meistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii meidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa meitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista kasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella hallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa majesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee alas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman paljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.
Minä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut, jotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman vuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan alas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut T:ri Lutheria.
Hän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä hän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun itkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani ja sanoi: "pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia, kuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa sen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa sinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä."