XIX.
Fritzin kertomus.
Ebernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.
Juopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut vankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt vapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.
Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta, joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka liekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko Kristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri Lutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin oppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.
Mutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla. Pannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin palvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa kirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa juhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit, koossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat kauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa, sammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka sammutettiin kirotun sielulta.
Minä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä minun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä arvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa ja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään sydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin lähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka huolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun omantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista, penseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia, semmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan kirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen, joka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka totinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut pitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun jompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli pysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet, luottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi häntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja uhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt jälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan tarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.
"He kiroovat, mutta Sinä siunaa."
Nämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä huuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden "Amen'en;" mutta samalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat minua.
Kun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat isolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä tällä lailla häväistiin.
Murheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat ajatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat pitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja lisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus Dominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan. Arvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta eri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.
Kun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään vanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari vapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä, niinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia sanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin Lutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se totuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme. Me olemme kutsutut tunnustamaan, eikä vaan myöntämään. Jos korkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan Jumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja perkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka kuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu, siinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi lujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei hän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.
Käytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan aikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn miehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän vilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti nuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa Arianisessa riidassa se oli Athanasius — "Athanasius contra mundum." Meidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja Lutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen huuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies, jonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella. Lutheria minä sentähden aion seurata — ei niinkuin hän olisi mikään täydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on mahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja jos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka sen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme asettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän menetyksen kautta väärän puolelle.
Kun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta kysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin, että minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin, että sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä hävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin asia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin yksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että salaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.
Minä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki, mitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri Lutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas väittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti kammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät tätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.
Seuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von Wesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin yksin.
Kun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana olin kiistellyt: "tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta sitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther."
Näillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne vaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti täällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä, tuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi, oli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei vuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.
Ei kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne kahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon, joka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien uhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä. Minulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne raa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se ritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.
Niin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua niin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden kahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat kasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme mailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein kristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat epäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja sitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön asetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja erityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät he olisi sotamiehiä — he olisivat kapinoitsioita.
Jumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki ihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja kirkon esikuva on perhe.
Hän luo meidät lapsiksi — pojiksi, tyttäriksi — mieheksi, vaimoksi isäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi, kunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra Nazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti kirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti, olkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta pyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja jokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt, mieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita vaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan rakastettavia intoilioita — me olemme kapinoitsioita jumalallista järjestystä vastaan ihmiskunnassa.
Tosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden Häntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se edeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta; ja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon kuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen. Martyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen, äidin, lapsen pää voidellaan — rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta vihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei ole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole rakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla luostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä muuri-vehriällä juomingissa.
Sentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää veli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen Fredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz. Minä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää vannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty Kristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon kautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten, totuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies määräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini, sieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle tahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: "anna minulle tänään minun jokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen työni." Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein unhottaisin pyytää.
Minulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä niinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun tykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä ovesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki, joka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.
Ensi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan. Mutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui — paljoa enemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta tunnustamasta.
Toisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli laittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis kuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran pitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan kapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan enää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja kaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.
Tämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni vankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka lunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli tehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi, vapautetuksi mieheksensä.
Se ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen lahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun panin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin minua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan vapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun luokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä korkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua; auttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä heittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan — jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä erämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten kodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi luodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään korkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren kautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa yhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin vapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin vapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja palvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi, hänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin vanhan, hengettömän elämäni kuoren.
Tuhraan koetin minä kehoittaa vapauttajaani seuraamaan itseäni pakomatkallani. "Mailma olisi vankihuone minulle, veli", sanoi hän, suruisesti hymyillen. "Kaikki, joita minä rakastin siinä, ovat kuolleet, ja mitä minä tekisin siinä vanhuksen ruumiilla ja lapsen avuttomalla kokemattomuudella? Älä pelkää minun puolestani", hän lisäsi, "minäkin saan, luullakseni, kerran asua kodissa; mutta ei maan päällä!"
Ja niin me erosimme. Hän palasi luostariin, vaan minä kuljin jokien ja metsien poikki tähän jalon ritarin Frans von Sickingen'in linnaan, joka sijaitsee mäellä kahden joen yhtymäpaikassa.
Ne hiljaiset viikot, joita minä olin viettänyt vankihuoneessa, olivat olleet hyvin vilkkaita viikkoja ulkona mailmassa. Kun saavuin tähän Ebernburgin linnaan, olivat kaikki sen asukkaat kovasti levottomina siitä, että T:ri Luther oli kutsuttu Wormsiin. Hänen nimensä ja äskeinen vankeuteni hänen uskonsa tähden olivat kylläiset hankkimaan minulle vieraanvaraisuutta linnassa, ja minä vastaan-otettiin hyvin sydämellisesti.
Täällä oli toista menoa, kuin yksitoikkoisessa luostarissa ja hiljaisessa vankihuoneessa. Kaikki oli elämää ja liikettä; ahkerasti keskuskeltiin, mitä oli paras tehdä T:ri Lutherin hyväksi; lakkaamatta meni ja tuli sanansaattajia ratsain ja jalkaisin Ebernburgin ja Wormsin välillä, jossa valtiopäivät jo istuvat ja jossa hyvä ritari Frans viettää paljon aikaa keisarin palveluksessa.
Ulrich von Hutten on myöskin ajottain täällä. Hän soimaa ankarasti munkkien uskonvimmaa ja ruhtinaitten penseyttä. Täällä on lisäksi T:ri Bucer, T:ri Lutherin oppilas, jonka tämän terveelliset sanat suuressa Augustinilaisten kokouksessa Heidelbergissä olivat vapauttaneet Roman orjuudesta.
Huhtikuun 30 p. 1521.
Kokonaisen aikakauden tapaukset näyttävät tunkeuneen yhteen tähän viimeiseen kuukauteen. Muutamia päiviä siitä, kuin viimein kirjoitin, päätettiin toimittaa lähettiläskunta T:ri Lutherille, joka siihen aikaan nopeasti lähestyi Wormsia, pyytämään, ettei hän menisi kaupunkiin, vaan poikkeisi Ebernburgiin. Keisarin rippi-isä, Glapio, oli vakuuttanut ritari von Sickingen'ille ja hovisaarnaaja Bucerille, että kaikki kävisi helposti sovittaminen, jos vaan T:ri Luther karttaisi turmiollista askelta eikä ilmestyisi valtiopäivillä.
Joukko ratsumiehiä lähetettiin sentähden pysäyttämään tohtoria hänen matkallansa ja johdattamaan häntä, jos hän siihen suostui, Ebernburgiin, "hurskauden suojaan ja majaan", joksi sitä on nimitetty.
Minä seurasin vähäistä matkuetta, jonka johtajaksi Bucer oli valittu. Minä en uskonut, että T:ri Luther tulisi. Vastahakaan muuta seuruetta minä en ollut tuntenut häntä ainoastaan kun hän astui mailman suurelle näkymölle vääryyden vastustajana, vaan silloinkin, kun hän oli yksinkertainen, suora, tuntematon munkki. Ja minä tiesin, että se askel, joka muitten mielestä näytti niin tärkeältä, koska se saatti hänet turvallisesta tuntemattomuudesta vaaralliseen etevyyteen koko kristikunnan silmiin, ei hänestä ollut mikään suuri hetken ponnistus, vaan ainoastaan vähäinen askel sillä kuuliaisuuden ja halvan velvollisuuden uralla, jota hän oli koettanut niin monta vuotta astua. Mutta minä pelkäsin. Minä epäilin Glapiota ja luulin, että koko tämä paavillisen puolueen yritys, joka tarkoitti tohtorin poistumista, tehtiin vaan heidän eikä hänen tähtensä.
Minun ei olisi tarvinnut olla levotonna kumminkaan T:ri Lutherin puolesta. Bucer rukoili häntä hellän innon puheliaisuudella; hänen uskolliset ystävänsä ja matkakumppaninsa Jonas Amsdorf ja Schurff horjuivat, mutta T:ri Luther ei epäillyt hetkeäkään. Hän oli kuuliaisuuden tiellä. Lähin askel oli yhtä luonnollinen ja tärkeä, kuin kaikki muut, vaikka, niinkuin hän oli kerta sanonut, "se vei semmoisten liekkien kantta, jotka ulottuivat Wormsista Wittenbergiin ja roihtivat taivaasen saakka." Hän ei kuitenkaan nyt käyttänyt mitään niitä tehokkaita vertauksia, joita hän kyllä muutoin tavallisesti käytti. Hän sanoi vaan:
"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista minulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. Minä menen siihen paikkaan, johon minä olen kutsuttu."
Ja hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin toimin palaamaan Ebernburgiin.
Minä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat kaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti tervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni oli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa heikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä, kulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa, joissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen pelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja rukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein muuttaen vihollisia ystäviksi.
"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?" kysyi muuan sotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; "millä lailla te sen teette?"
"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on", hän vastasi.
Ja sotamies lausui kunnioittavaisesti:
"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin minun."
Yksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan päähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia, lähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja vaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti ratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin menoa.
Tohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus kohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.
"Mene", vastasi hän, "ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta perkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään."
Ja hän astui sisään. Sata ritaria tuli häntä vastaan likellä porttia ja saattoi hänet kaupunkiin. Kaksi tuhatta kaupunkilaista odotti häntä hartaasti ja tunkeusi katsomaan häntä, kun hän ajoi pitkin katuja. Kaikki eivät olleet ystäviä. Joukossa oli uskonvimmaisia Espanjalaisia, jotka olivat repineet hänen kirjansa kappaleiksi kirjakojuista ja ristivät silmiänsä, kun näkivät hänet, niinkuin hän olisi ollut perkele itse; hämmästyneitä paavin seuralaisia; ja toiselta puolen pelokkaita kristityitä, jotka panivat kaikki toivonsa hänen uskallukseensa; ihmisiä, jotka olivat vartoneet kauan tätä vapauttamista, jotka olivat saaneet elämän hänen sanojensa kautta ja tallettaneet kodossaan ja sydämessään hänen kuvaansa, sädekehällä ympäröittynä, niinkuin kanoniseeratun pyhimyksen. Ja niin hän eteni väkitungossa, kukaties ainoana siinä, joka ei katsonut T:ri Lutheria vihan tai kunnioituksen sumun lävitse, vaan luuli itsensä yksinäiseksi, heikoksi, avuttomaksi ihmiseksi, joka nojasi ainoastaan Kaikkivaltiaan voiman käsivarteen, mutta lepäsikin siinä turvallisesti.
Ne, jotka tunsivat hänet parhaiten, ehkä ihmettelivät häntä kaikkein enimmän niinä päivinä, jotka seurasivat. Ei hänen miehuullisuutensa tähden — sitä me olimme odottaneet — vaan hänen tyvenyytensä ja kohtuullisuutensa tähden. Näistä näkyi minusta aivan selvään, että Jumala oli pannut sinettinsä tähän hehkuvaan, tuliseen luontoon osoitukseksi, että työ ja mies olivat Jumalasta.
Me emme kukaan tietäneet, kuinka hän vastaisi korkean kokouksen edessä. Kun hän ensin ilmestyi, pelkäsimme muutamat, että hän olisi liian kiivas. Mutta vaaliruhtinas Fredrik ei suinkaan olisi voinut olla malttavaisempi ja levollisempi. Kun kysyttiin, tahtoisiko hän peruuttaa kirjansa, oli luullakseni harva meidän joukossamme, joka ei kummastellut sitä jaloa itsehillintöä, joka ilmestyi hänen vastauksessaan. Hän pyysi mietintö-aikaa.
"Armollisin keisari, armolliset ruhtinaat ja herrat", hän lausui, "mitä ensimäiseen syytökseen tulee, tunnustan, että mainitut kirjat ovat olleet minulta. Minä en voi kieltää niitä. Mitä toiseen tulee, koska näen, että se on kysymys uskosta ja sielujen pelastuksesta ja Jumalan sanasta, kaikkein kalliimmasta tavarasta taivaassa ja maan päällä, menettelisin ehkä varomattomasti, jos äkkiä vastaisin. Minä ehkä sanoisin vähemmän, kuin asia vaatii, taikka enemmän, kuin totuus käskee, ja niin muodoin tekisin vastoin Kristuksen sanoja: 'joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.' Sentähden pyydän kaikessa alamaisuudessa teidän keisarillista majesteettianne myöntämään minulle aikaa, että minä saan vastata Jumalan sanaa loukkaamatta."
Hän salli, että häntä hetkeksi ajateltiin siksi, joksi useat hänen vihamiehistänsä pilkallisesti soimasivat häntä, pelkuriksi, joka oli rohkea kammiossansa, mutta hämmästyi, kun tuli mailman eteen.
Koko loppupäivän oli hän hyvin iloinen; "niinkuin lapsi", joka arveli: "joka ei tiedä, mikä hänen edessään on;" "niinkuin sotavanhus", sanoivat muut, "joka on varustanut kaikki taisteloa varten;" niinkuin molemmat, ajattelin minä, koska sotavanhuksen voima Jumalan taistelossa on lapsen voima, joka vartioi Isänsä silmää ja nojauu Isänsä käsivarteen.
Sisällinen taistelo odotti häntä jälestäpäin yöllä. Yksi meistä kuuli sen, ja se saatti hänet, joka sen kuuli, ymmärtämään, ettei keisarin läsnä-olo seuraavana aamuna ensinkään peloittanut Lutheria.
Yksinään meidän johdattajamme taisteli tänä yönä semmoisen taistelon, jonka rinnalla kaikki muut taistelot olivat vaan niinkuin juhlapäivän turnajaiset. Polvillansa lattialla, huokauksilla ja katkerilla kyynelillä hän rukoili:
"Kaikkivaltias, ijankaikkinen Jumala, kuinka kauhea tämä mailma on! Kuinka se pyytää avata kitansa ja nielaista minut, ja kuinka heikko minun luottamukseni sinuun on! Liha on heikko, ja perkele on voimakas! Oi sinä, Jumalani, auta minua koko tämän mailman viisautta vastaan. Tee Sinä tämä työ. Sinun yksinään tulee tehdä se; sillä tämä työ on Sinun eikä minun. Minua ei mikään asia tuo tänne. Minulla ei ole mitään asiaa puollustettavana, minulla ei ole mitään riitaa mailman suuria vastaan. Minäkin soisin, että päiväni kuluisivat onnellisesti ja levollisesti. Mutta asia on Sinun. Se on oikea, se on ijankaikkinen. Herra, auta minua; Sinä, joka olet uskollinen, Sinä, joka olet muuttumaton. Minä en luota mihinkään ihmiseen. Se olisi todella turhaa. Kaikki, mitä ihmisessä on, pettää; kaikki, mitä ihmisestä lähtee, raukee. Jumala, minun Jumalani, etkö Sinä kuule minua? Oletko Sinä kuollut? Sinä et voi kuolla! Sinä vaan lymyilet. Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Minä tiedän sen. Oi, nouse siis ja vaikuta. Ole Sinä minun vieressäni rakastetun Poikasi, Jesuksen Kristuksen, tähden, joka on minun puollustukseni, minun kilpeni ja linnani."
"Oi Herra, minun Jumalani, missä Sinä olet? Tule, tule; minä olen valmis — valmis luopumaan hengestäni Sinun totuutesi tähden, kärsivällisesti kuin lammas. Se on oikea asia, ja se on Sinun oma asiasi. Minä en tahdo poiketa Sinun luotasi, ei nyt eikä ijankaikkisuudessa. Ja vaikka mailma olisi täynnä perkeleitä; vaikka ruumiini, joka kuitenkin on Sinun kättesi teko, tuomittaisiin kuolemaan, kiristettäisiin kidutuslavitsalla, leikattaisiin palasiksi, poltettaisiin tuhaksi, sielu on Sinun. Niin, tätä vakuuttaa minulle Sinun sanasi. Minun sieluni on Sinun. Se asuu Sinun luonasi loppumattomia ikäkausia. Amen. Voi Jumala, auta Sinä minua! Amen."
Kuinka vähäisen ne, jotka seuraavat, tietävät, mitä tuskaa se tuottaa, kun ottaa ensimäisen askeleen, kun rohkenee sille vaaralliselle alalle, jota ei mikään ihmissielu ole koettanut!
Vähäpätöiset ovat todella keisarikunnan kauhut semmoiselle, joka on koettanut Kaikkivaltiaan kauhuja. Heikot ovat todella lihan ja veren ryntäykset semmoiselle, joka on vastustanut valtoja ja voimakuntia ja pimeyden ruhtinaan sotajoukkoja.
Kello neljä tuli valtakunnan marsalkki noutamaan häntä tutkintoon.
Mutta todellisen tutkinnon hetki oli ohitse, ja tyvenenä ja iloisena
T:ri Luther lähti täytettyjä katuja myöten keisarin eteen.
Kun hän lähestyi ovea, taputti sotavanhus, kenraali Freundsberg häntä olkapäälle ja sanoi:
"Pikku munkki, sinua vartoo semmoinen tappelu, jonka vertaista en minä eikä kukaan muu päämies ole verisimmissä sodissamme nähnyt. Mutta jos asiasi on oikea, ja jos tiedät, että se niin on, astu esiin Jumalan nimeen äläkä pelkää. Jumala ei jätä sinua."
Ystävällinen sydän! hän ei tietänyt, että Martin Lutherimme palasi juuri tappelutantereltansa ja meni vaan voittajana ilmoittamaan ihmisille sitä voittoa, jonka hän oli saanut väkevämmistä vihollisista.
Ja niin hän, munkki, talonpojan poika, viimein seisoi kaikkien keisarikunnan ruhtinaitten edessä, kuninkaallisin sydän heistä kaikista, kruunattuna himmentymättömällä, vaikka ihmissilmille näkymättömällä majesteetillä; yksi tuhansia vastaan, jotka olivat päättäneet hänen perikatonsa; yksi tuhansien etupäässä, jotka turvasivat hänen uskollisuuteensa; pelotonna, koska hän nojausi näkymättömään käsivarteen tuolla ylhäällä.
Ne sanat, jotka hän sinä päivänä puhui, kaikkuivat ympäri koko Saksaa.
Loppulausetta ei unhoteta koskaan:
"Tässä minä seison. Minä en voi muuta. Jumala auttakoon minua. Amen."
Häneltä nämät sankarityöt ovat vaan yksinkertaisen kuuliaisuuden tekoja; jokainen askel välttämätön, koska jokainen askel on velvollisuus. Matkallansa hän luottaa Jumalan apuun, täydellisesti ja ainoastaan. Ja kaikki uskolliset sydämet koko maassa vastaavat hänen amen'eensa.
Toiselta puolen useat hienontuneet hovimiehet ja viekkaat Roman valtioviisaat eivät huomanneet mitään kaunopuheisuutta hänen sanoissaan, näissä sanoissa, jotka syvimpiä pohjia myöten liikuttivat kaikkia tosi-sydämiä. "Tuo mies," he arvelivat, "ei voi koskaan kumota meidän mielipiteitämme." Kuinka hän sitä voisikaan? Hänen todistuksensa eivät olleet heidän kielellänsä, eikä heille aiotut, vaan vilpittömille ja rehellisille sydämille; ja semmoisia ne suostuttivat.
Semmoiset ihmiset, joitten mielestä kaunopuheisuus tarkoittaa sieviä kuvauksia, jotka koristavat turmelusta taikka peittävät tyhjyyttä, miksipä muuksi heidän sopi katsoa St. Paavalia, kuin "laveriksi."
Kaikki vakavat ihmiset myönsivät hänen sanojensa voiman; viholliset, kun suuttuneina vaativat, että häntä estettäisiin puhumasta; ystävät, kun ihmetellen kiittivät Jumalaa, joka oli auttanut häntä.
Oli melkein pimeä, kun kokous hajosi. Kun T:ri Luther tuli ulos, saatettuna keisarillisilta upseereilta, levisi äkkinäinen pelko kansaan, joka oli kerääntynyt kadulla, ja kaikkien suusta kuultiin huuto:
"He vievät häntä vankeuteen."
"He saattavat minua asuntooni", vastasi tyvenellä äänellä se mies, jonka tämä päivä oli tehnyt Saksan suureksi mieheksi. Ja melu hiljeni.
Ebernburgissa, Kesäkuulla 1521.
T:ri Luther on kadonnut! Ei yksikään niistä, joita minä olen tavannut, tiedä vielä, mihin ovat vieneet hänet, onko hän ystävien vai vihollisten käsissä, onko hän edes enää maan päällä!
Meidän olisi pitänyt kuulla hänen tulostaan Wittenbergiin monta päivää sitten. Mutta hänen jälkiänsä ei ole voitu seurata edemmäksi kuin Moran kylään Thüringin metsään. Sinne hän lähti Eisenachista, Wittenbergiin palatessansa, tervehtimään vanhaa äidin-äitiänsä ja muutamia isän sukulaisia, talonpoikia, jotka elävät metsän aukoissa. Äidin-äitinsä halvassa kodissa vietti hän yön ja jätti hänet hyvästi seuraavana aamuna; eikä kukaan ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.
Meillä on vähän toivoa, että hän on ystävien käsissä; kuitenkin pyytää pelko yhtyä toivoomme. Hänellä on niin monta ja äkäistä vihollista; eikä useimmat heistä karttaisi mitään keinoa, kun vaan voisivat pelastaa mailman semmoisesta väärä-uskolaisesta.
Sillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset kovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin suojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat vaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten ankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan sallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.
Samalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä peruuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että näyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen keskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri Lutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis kuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari, joka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi esiin sen, rajusti ulos huoneesta.
Kuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka suorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta, valmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.
Keskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja pappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs keskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä oli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin niitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan arvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton jokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.
Ne meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät hänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen mieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä vanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti siltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan asunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi. Tapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi juoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen kädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä huudahtivat: "myrkkyä", arveli hän (joka muutoin on niin valmis kaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että "lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty kylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen."
Hänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän luotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.
Ja nyt hän on mennyt.
Olkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa turvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa vankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään osan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota kuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.
Paavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on häväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin omassa julistuksessa "hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun puetuksi perkeleeksi." Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle ruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä hän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.
Sillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja pidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo kirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo ilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre, jokaisessa kodissa.
Kuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä kirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:
"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee pääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän täytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus, 'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä toivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on paras kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä. Amen."
Moni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka rakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän lyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, "kunnes tämä tyrannius menee ohitse", on oleva kerran vielä meidän parissamme.
Minä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika olkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan kanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna johdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.
Ja tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja vailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat hankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään sekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä niitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.
Minun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa kunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa laukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään kardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.
Sillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö minun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja orjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka vapauttaa sydämen?
Schwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.
Vaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy pitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten kuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me olimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat olimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen anathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin Luther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen, mikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli jo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo hänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen, joka kuoli — hurskas epähurskaitten tähden — oli hän ilman mitään saanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen lapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen vieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän Hengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.
Vanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan niin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden umpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja aukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja. Vapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta, äkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun ummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys, joka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin huomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven näennäinen kuolema oli askel.
Mutta ihana on elää kevät-aikana; ja kun minä kävelin, lauloi sydämeni lintujen ja umpujen kanssa: "minultakin ovat talven kahleet katkenneet — minulta ja koko maalta!"
Ja astuessani minä lauloin korkealla äänellä sen pääsiäisvirren, jota
Eva aina niin suuresti rakasti (Pone luctum, Magdalena):
Magdalena! huoles heitä!
Heitä itku katkerin;
Nyt ei tarvis kyyneleitä,
Pääss' on kemut Simonin;
Tuhat syyt' on riemuella,
Tuhat syytä huudahdella:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! hymyellös!
Kirkkaan' otsas loistaa suo:
Valo armas välkkyy, ällös
Huoliin ajatustas luo;
Kristus mailman vapautti,
Kuolon vallan tukahdutti:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! iloks lyö nyt!
Kristus nousi haudastaan;
Tehty vaikea on työ nyt,
Sankar' palas maailmaan;
Itkit äsken kuollehelle,
Nytpä ylös-nousnehelle
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! silmäs nosta!
Katso otsaa ihanaa,
Katso ruumistakin, josta
Viidet haavat haamoittaa;
Niin nuo kalliit veri-haavat
Niinkuin helmet heloittavat:
Halleluja kaikukoon!
Magdalena! eloon herää!
Tullut valkeus on,
Kuolemall' ei valtaa enää,
Riemulaulut soikohon:
Kaunas poistui tuskas, vaivas,
Etehes nyt aukee taivas:
Halleluja kaikukoon!
Niin, myöskin vanhoina, pimeinä aikoina ovat sydän sydämen perästä hiljaisissa kodoissa ja kätketyissä luostari-kammioissa epäilemättä tunteneet tämän salaisen ilon. Mutta nyt koko mailma näyttää tuntevan sen. Talvellakin on kultakerttunsa yksinäisin viserryksineen; mutta nyt kevät on täällä, laulut tulevat parvittain — ja, kiitos Jumalan, minä olen hereillä ja kuuntelen!
Mutta se ääni, joka ensin viritti tämän soiton minun sydämessäni — juuri näissä metsissä — ja sen jälkeen, Jumalan armon kautta, lukemattomissa sydämissä tässä ja muissa maissa — miksi se nyt on vaiennut? Onko tämä haudan äänettömyys, vai ainoastaan ystävällisen turvapaikan? Ei se kummassakaan tapauksessa ole vaiti Jumalan edessä.
Minä olin tuskin päättänyt virteni, kun puut kävivät harvemmaksi ja vähäisemmäksi, niinkuin tässä olisi nykyisin metsää kaadettu; ja minä tulin laakson luo, jonka rinteillä vähäinen kylä sijaitsi. Kirkontorni ja kellokastari kohosivat puurakennusten välistä, joukko lampaita ja vuohia oli laitumella sen vähäisen joen reunalla, joka kostutti laaksoa.
Minä nostin sydämeni Jumalan puoleen, että muutamat sydämet tässä rauhallisessa paikassa saisivat tervehtiä ijankaikkisen rauhan sanomaa niitten kirjojen kautta, joita minä kuljetin.
Kun saavuin kylään, tuli pappi ulos pappilasta — ijäkäs, lempeän-näköinen mies — ja tervehti minua kohteliaasti.
Minä pyysin saadakseni näyttää hänelle tavaraani. "Arvattavasti siinä ei ole mitään minulle", hän sanoi hymyillen. "Ne ajat ovat minulta menneet, jolloin mieltyy balladeihin ja tarinoihin. Te kaupitsette kai semmoisia."
Mutta kun hän näki Lutherin nimen yhden kirjan nimilehdellä, jota näytin hänelle, muuttui hänen muotonsa ja hän sanoi vakavalla äänellä: "tiedättekö, mitä tavaraa kuljetatte?"
"Tiedän kyllä", minä vastasin. "Minä kuljetan useimpia näistä kirjoista sydämessäni yhtä paljon, kuin hartioillani."
"Mutta tiedättekö, missä vaarassa olette?" jatkoi vanhus. "Me olemme kuulleet, että T:ri Luther on kirottu paavilta ja julistettu pannaan keisarilta; ja vasta viime viikolla kertoi kulkeva kauppias, semmoinen, kuin te itse, meille, että hänen ruumiinsa oli löydetty lävistettynä sadoilla haavoilla."
"Se ei ollut totta kolme päivää takaperin", sanoin minä. "Eivät ainakaan hänen parhaat ystävänsä Wormsissa tietäneet siitä mitään."
"Jumala olkoon kiitetty!" hän lausui; "sillä tässä kylässä olemme suuressa kiitollisuuden velassa sille kunnon miehelle. Ja jos", lisäsi hän levottomasti, "hän todella on ruvennut väärä-uskolaiseksi, olisi hyvä, että hän saisi katumuksen aikaa."
Siinä kylässä minä myin monta kirjaa ja jätin muita hyvälle papille, joka kestitsi minua aivan vieraanvaraisesti ja lähetti minut matkalleni, vedet silmissä lausuen jäähyväisiänsä siunauksilla, varoituksilla ja rukouksilla.
Parisissa, Heinäkuulla 1521.
Minä olen tullut Franskan rajan yli ja oleskellut muutamia päiviä tässä suuressa, iloisessa, oppineessa kaupungissa.
Saksassa kirjani hankkivat minulle enemmän suosiota kuin nurjuutta. Tapahtuipa välisti, että vaikka paikkakunnan virkamiehet katsoivat velvollisuudeksi julkisesti vastustaa niitä, he itse salaisesti auttoivat niitten jakelemisessa. Toisinaan oli kansa niin innokas ostamaan ja halukas poimimaan jokaista vähäistäkin tietoa Lutherista, että kokonainen väkijoukko kerääntyi minun ympärilläni, joka, havaittuaan, ettei minulla ollut mitään uutisia kertoa heille hänen nykyisestä tilastaan, viipyi niin kauan, kuin vaan jaksoin puhua, ja kuunteli, kun kerroin hänen käytöksestään keisarin edessä samalla kuin hartaat suostumuksen huudot, jopa välisti nyyhkytykset ja kyyneletkin todistivat, kuinka mieltynyt yhteinen kansa oli häneen. Kaupungeissa pyydettiin paljon enemmän hänen "Kirjettänsä Saksan Aatelistolle", kuin minä voin toimittaa.
Mutta kaikkein enimmän liikutti minua, kun näin sen rakkauden ja melkein epäjumalisen kunnioituksen, jolla sorretut ja työtä tekevät talonpojat syrjäisissä maan-osissa liittyivät hänen nimeensä.
Minä muistan erittäin, kuinka eräässä kylässä pulskea, vanha talonpoika vei minut sisähuoneesensa, jossa Lutherin kuva riippui, sädekehällä varustettuna, peite edessä.
"Katsokaat!" hän sanoi. "Tuon linnan hallitsia" (ja hän osoitti sormellaan vastakkaisella törmällä olevaa linnaa) "on tehnyt minulle ja omaisilleni paljon vääryyttä. Kaksi poikaani on kaatunut hänen itsekkäisissä pikku sodissaan, ja hänen metsämiehensä hävittävät mieltänsä myöten pelkoni, kun ajavat saalistansa; kuitenkin jos minä ammun hirven, minä kenties heitetään linnaan vankeuteen, niinkuin ennen on käynyt useitten omaisteni. Mutta heidän valtansa on melkein ohitse nyt. Minä näin tuon miehen Wormsissa. Minä kuulin hänen uljaasti, kuin leijonan, puollustavan totuutta keisarin, ruhtinaitten ja prelatein edessä. Jumala on lähettänyt meille vapauttajan; ja oikeuden hallinto alkaa kun joka mies saa, mitä hänelle tulee."
"Ystäväs, minä sanoin vihavoitsevalla sydämellä, 'Vapauttaja tuli viisitoista sataa vuotta takaperin, mutta oikeuden hallinto ei ole vielä alkanut mailmassa. Vapauttaja ristiin-naulittiin, ja hänen seuralaisensa ovat siitä saakka kärsineet eikä hallinneet.'"
"Jumala on kärsivällinen", hän sanoi, "ja me olemme olleet kärsivällisiä kauan, sen Jumala tietää; mutta luullakseni aika vihdoin on tullut."
"Mutta se vapaus, jota T:ri Luther julistaa", sanoin minä lempeästi, "on vapaus pahemmasta orjuudesta, kuin aateliston; se on semmoinen vapaus, jota ei mikään tyranni, ei mikään vankihuone voi viedä meiltä — Jumalan lasten vapaus;" — ja hän kuunteli totisena, kun puhuin hänelle vanhurskauttamisesta ja kärsivästä, lunastavasta Herrasta. Mutta lopulla hän sanoi:
"Kyllä nämät ovat hyvät sanomat. Mutta minä toivon, että T:ri Luther vielä kostaa monen vääryyden, joka on tapahtunut meille. Kerrotaan, että hän on talonpojan poika, niinkuin minä."
Jos minä olisin T:ri Luther ja tietäisin, että sorrettujen ja murheellisten kaipaavat silmät koko maassa kääntyvät minuun, olisin valmis sanomaan:
"Herra, anna minun kuolla, ennenkuin nämät poljetut ja rasitetut sydämet oppivat, kuinka vähän minä voin auttaa teitä!"
Sillä todestikin tehdään paljon pahaa auringon alla. Mutta yhtä todesti löytyy voide jokaiseen kipuun, korvaus jokaiseen vääryyteen ja huojennus jokaisesta taakasta siinä sanomassa, jonka T:ri Luther tuopi. Kuitenkin peräti toisenlainen korvaus, pelkään minä, kuin mitä aivan moni hartaasti odottaa!
Kummallista on myöskin, kuinka näinä muutamina viikkoina mitä hurjimpia huhuja T:ri Lutherin katoamisesta on syntynyt ja levinnyt kaikkialle. Moniaat sanovat, että hän on salaisesti murhattu ja että joku on nähnyt hänen haavoitetun ruumiinsa; toiset, että hän verissään kannettiin metsän lävitse jollakin kauhealla tavalla mestattavaksi; samalla kuin toiset jyrkästi väittivät, että hän palajaa suuren vapauttaja-joukon etupäässä, joka käy maata pitkin ja poikin, poistaen vääryyttä ja rangaisten väärintekiöitä.
Jos todella muutamat viikot luovat semmoisen sumun tosi-tapahtumien ympärille, miksi yksi vuosisata ilman kirjoitettua kertomusta olisi muuttanut kristin-uskon, taikka mitä tämä kertomus itse olisi ollut ilman jumalallista innostusta?
Paikottain maassa olivat kovin kiihdyksissä. Elsasissa jouduin salaiseen talonpoikais-kokoukseen, jossa jokainen oli hirveällä valalla sitounut sotimaan henkeen ja vereen saakka aatelisia vastaan.
Monta kertaa ratsasparvi seisautti minut likellä jotakin linnaa, ja tavarani tarkastettiin, että saivat nähdä, kuuluivatko ne semmoisen kaupungin kauppamiehille, jota vastaan linnan ritari paraikaa kävi sotaa; ja yhdessä tämmöisessä tilaisuudessa olisi minun ehkä käynyt huonosti, jollei joukko sotamiehiä, jotka olivat keisarin palveluksessa, olisi hyvään aikaan ilmestynyt ja vapauttanut minut ja kumppanini.
Kuitenkin pantiin joka paikassa yhtä paljon arvoa T:ri Lutherin nimeen. Talonpojat luulivat, että hän vapauttaisi heidät aateliston tyranniudesta; ja useat ritarit arvelivat hänestä, että hän puollusti Saksan vapautta muukalaisten iestä vastaan. Moni köyhä maapappi tervehti häntä pelastajaksi suurten abbottien ja prelatein ahneudesta. Näin minä ja kirjani löysimme paljon sydämellisiä ystäviä talonpoikien taloissa ja mökeissä, linnoissa ja pappiloissa. Ja kaikki, mitä minä voin tehdä, oli se, että myin kirjojani ja kerroin kaikille, jotka tahtoivat kuunnella, että se ies, jota Lutherin sanat kykenivät särkemään, oli perkeleen, kaikkien sortajien ruhtinaan, ies, ja että se vapaus, jota hän tuli uudestaan julistamaan, oli vapaus synnin ja itsekkäisyyden vallasta.
Mutta rakkain tervehdys, se, joka sydäntäni oikein ilahutti, oli se, kun joku sanoi, niinkuin usein tapahtui, tautivuoteella sekä alhaisissa että ylhäisissä kodoissa ja luostareissa:
"Jumala olkoon kiitetty, nämät sanat ovat jo meidän sydämessämme. Ne ovat näyttäneet meille tien Jumalan luo; ne ovat tuottaneet meille rauhaa ja vapautta."
Taikka kun toiset sanoivat:
"Minun täytyy saada tuo kirja. Se ja se mies, jonka minä tunnen, on muuttunut toisenlaiseksi siitä, kuin hän luki Lutherin sanat."
Mutta jos tuskin olin odottanut, että omassa maassa olisivat T:ri Lutheriin näin mieltyneet, vaikka hän olikin tosi Saksalainen, toivoin minä vielä vähemmän, että hänen maineensa olisi ennättänyt Parisiin ja kauemmaksikin.
Iltaa ennen, kuin saavuin tähän kaupunkiin, olin hyvin väsyksissä päiväkauden astunnasta tomussa ja helteessä ja jäin nukkumaan erään kylä-ravintolan puutarhan penkille, listoitetun viiniköynnöksen varjoon. Kirjalaukkuni oli puoleksi avoinna vieressäni. Kun heräsin, istui vakava ja arvokkaalta näyttävä mies, joka, rikkaasta puvusta ja aseista päättäen, epäilemättä oli aatelinen, niinkuin, auki leikatuista takinhioista ja vaipasta arvaten, Espanjalainen, aivan likellä minua ja luki hartaasti yhtä minun kirjaani. Minä en ensiksi liikkunut, vaan katselin häntä ääneti. Kirja, jota hän piti kädessään, oli kappale Lutherin latinankielisistä "Selityksistä Galatalais-epistolaan."
Hetken perästä minä liikahdin ja tervehdin häntä kunnioituksella.
"Myydäänkö tätä kirjaa?" hän kysyi.
Minä vastasin: myydään, ja ilmoitin hinnan.
Hän maksoi paikalla kahdenkertaisen hinnan ja lausui: "antakaat yksi kappale jollekulle, jolla ei ole varaa ostaa."
Minä rohkenin kysyä, oliko hän nähnyt sitä ennen.
"Olen", hän vastasi. "Schweitziläinen kirjanpainaja Frodenius lähetti useampia kappaleita Kastiliaan. Ja minä näin sen ennen Venetiassa. Sitä on nyt kielletty tuomasta sekä Kastiliaan että Venetiaan. Mutta minun on aina tehnyt mieli omata yksi kappale, että itse saisin päättää. Tunnetteko T:ri Lutheria?" hän kysyi, kun hän oli lähtemällänsä.
"Minä olen tuntenut ja kunnioittanut häntä monta vuotta", minä vastasin.
"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?" hän kysyi.
"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on", minä vastasin.
"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä", hän jatkoi; "vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka ovat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika. Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa korkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin", lisäsi hän, "kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin hovissakin soivat hänelle hyvää."
Ja täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä, Lefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa ahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He sanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka ne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa kautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa Hänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin myönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin sivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit kuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat kuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen maanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko Saksassa.
He kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja oppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja pitää niitä suuressa arvossa.
Totta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän muutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä Parisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin suora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja heidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin meidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.
Baselissa.
Ennenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti ottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään Erasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia kappaleita Erasmuksen saarnoista "Hulluuden Ylistys" kirjojeni joukkoon.
Minä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan unhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin tämä ilmestyi valtiopäivillä: "_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä: Jakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini, kunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti Kristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella uljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät otsaansa… Kristus varjelkoon sinua."
Niin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt, kuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän oli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä puollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että tohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri Luther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä, semmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen. Huttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään alhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän taistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä etupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto sentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli ritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä, valistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta, vasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän ei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.
Kuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat pyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen ritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen ritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista kristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa idealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen, hyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan puolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki rehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen — nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat — ne uudistakoot mailman, ajatteli hän.
Erasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.
Luther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli
päättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on
Erasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.
Minä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun toimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän terävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen sydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen luonansa Baselissa.
Asianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.
Kun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin saavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen, koukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun ohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla varustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä tarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen ohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla tavalla: "me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte kirjoja. Mitä teillä repussanne on?"
Minä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli
Lutherin "Kommentarit Galatalais-epistolaan;" toiset hänen
"Selityksensä Herran Rukouksesta" sekä hänen "Kirjeensä Saksan
Aatelistolle."
Ratsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.
"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä harvoin omalla edesvastauksellaan", hän lausui. "Nuori mies, te ajatte vaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot."
"Minä olen laskenut maksot", vastasin minä, "ja kohtaan iloisesti vaaraa."
"Hyvä, hyvä", hän vastasi; "muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset martyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin virassaan:
"'Neqvissimam pacem justissimo bello antifero.' [Minä katson kurjinta rauhaa paremmaksi, kuin oikeinta sotaa.] Mutta 'ne, jotka laskevat meren alankomaalle, tietävät varsin vähän, mihin saakka se leviää.'"
Tämä esimerkki Hollannin suluista teki, että jo vähän huomasin, kuka ratsastaja oli, ja katsellen hienoja, aistillisia, vaikka pilkallisia huulia, vienoja, teräviä kasvonjuonteita, vaaleata pintaa ja mustia, tarkkoja silmiä, jotka olin nähnyt niin monessa kuvassa ennen, oli minun mahdoton epäillä, kenenkä kanssa minä puhuin. Mutta minä en ilmoittanut havaintoani.
"T:ri Luther on kuitenkin kirjoittanut niitä näitä hyviä", hän lausui. "Jos hän olisi tyytynyt tämmöisiin jumalisiin teoksiin, kuin tämä, antaen 'Herran Rukouksen' minulle takaisin, olisi hän palvellut nykyistä polvikuntaa levollisesti ja hyvin; mutta kun paljastaa semmoisia salaisuuksia, kuin löytyvät tässä, suuren yleisön eteen, se on hulluutta!" ja hän pani äkkiä kiinni "Galatalaiset." Sitten, silmäillen "Kirjettä Aatelistolle", hän melkein viskasi sen käteeni ja sanoi puoli-suuttuneena:
"Tämä lentokirja on jo itsessään kapina."
"Mitä muita kirjoja teiltä on?" kysyi hän tuokion perästä.
Minä vedin esiin viimeisen kappaleeni "Hulluuden Ylistyksestä."
"Oletteko myyneet näitä montakin?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.
"Kaikki, paitsi tämän kappaleen", vastasin minä.
"Ja mitä ihmiset siitä sanovat?"
"Se riippui siitä, kuka osti", minä vastasin. "Muutamat sanovat, että tekiä on tämän vuosisadan viisain ja älykkäin mies, ja jos kaikki tietäisivät, missä tulee pysähtyä, niinkuin hän, muuttuisi mailma vähitellen paratiisiksi eikä kääntyisi ylös-alaisin, niinkuin nyt on laita. Toiset päinvastoin väittävät, että tekiä on pelkuri, joka ei tohdi tunnustaa totuutta, vaikka hän tietää sen. Ja toiset taas moittivat kirjaa pahemmaksi, kuin mitään Lutherin, ja Erasmusta kaiken pahuuden aluksi sen vuoksi, että, jollei hän olisi särkenyt lukkoa, Luther ei koskaan olisi astunut ovesta sisään."
"Entä mitä te ajattelette?" hän kysyi.
"Minä olen vaan halpa kulkukauppias", sanoin minä; "mutta luullakseni on pitkä matka Pilatuksesta, joka vihollisten käsiin jätti sen kunnian Kuninkaan, jonka hän tiesi viattomaksi — kenties alkoi huomata jumalalliseksi, St. Pietariin, joka kielsi rakastetun Mestarinsa. Herra, joka antoi Pietarille anteeksi, tietää, kummoinen kumpikin on; kuka on arka oppilas ja kuka Hänen vihollistensa pelkurimainen ystävä. Mutta ihmisten silmällä on tätä mielestäni mahdoton eroittaa. Minä tahtoisin mieluisammin olla Luther Wormsin valtiopäivillä ja anatheman ja pannan alainen, kuin kumpikaan."
"Ylpeästi puhuttu!" hän sanoi; "kun pitää pannaan julistettua väärä-uskolaista parempana, kuin apostolein ruhtinasta!"
Mutta varjo vierähti hänen kasvojensa yli, ja kohteliaasti jättäen minua hyvästi, ratsasti hän tiehensä.
Tuntui siltä kuin tämä keskustelu olisi varjostanut ja kylmännyt minunkin sydäntäni.
Vähän ajan perästä hiljensi ratsastaja kuitenkin kulkuansa ja viittasi minua tulemaan luoksensa.
"Onko teillä mitään tuttavia Baselissa?" kysyi hän suopeasti.
"Ei", minä vastasin; "mutta minulla on kirjeitä kirjanpainaja
Frodeniukselle, ja minua on kehoitettu etsimään Erasmusta."
"Kuka teitä siihen kehoitti?" kysyi hän.
"Hyvä ritari Ulrich von Hutten", minä vastasin.
"Paras kaikista huimapäistä!" jupisi hän totisesti. "Rotterdamin
Erasmuksella on varsin vähän tekemistä sen tulikekäleen kanssa."
"Ritari Ulrich ihmettelee suuresti Erasmuksen neroa", minä sanoin; "ja arvelee, että hänen oppinsa ynnä muutamien hyvien ritarien miekka ja Lutherin saarnat pian panevat kristikunnan laidallensa."
"Ulrich von Huttenin sopisi ensiksi panna oma elämänsä laidalleen", kuului vastaus. "Mutta jättäkäämme puhe kristikunnasta ja näistä suurista tuumista, jotka ovat kokonaan ulkopuolella meidän piiriämme. Pankoot ritarit ritarikunnan laidalleen, ja kardinalit paavikunnan, ja keisari keisarikunnan. Hoitakoon kulkukauppias reppuansa, ja Erasmus lukuansa. Kukaties vasta havaitaan, että hänen ivakirjoituksillaan luostarien hullutuksista ja ennen kaikkia hänen aikaisemmin ilmestyneellä käännöksellään Uudesta Testamentista oli osansa tässä hyvässä työssä. Hänen mielilauseensa on: 'sytytä valkea, ja pimeys katoo itsestään.'"
"Kun vaan Erasmus", sanoin minä, "suostuisi ottamaan osaa seurauksiin, joita hän niin jalosti on auttanut aikaan saamaan!"
"Mihin ottamaan osaa?" kysyi hän nopeasti; "Lutherin pannaan julistamiseenko? vaiko Huttenin hurjiin tuumiin? Saattamaan ihmisiä siihen luuloon, että hän hyväksyy tuon Sachsin munkin raakoja ja rajuja soimauksia taikka seikkailevan ritarin rohkeita vehkeitä? St. Paavali kirjoitti kohteliaasti eikä koskaan palkinnut herjauksia herjauksilla. Erasmus vartoo, siksi kuin hän tapaa semmoisen uskonpuhdistajan kuin apostolin, ennenkuin hän yhtyy uskonpuhdistukseen. Mutta, ystävä", lisäsi hän, "minä en kiellä, että Luther on hyvä mies ja tarkoittaa hyvää. Jos tahdotte luopua vaarallisesta taakastanne ja ruveta opiskelemaan, saatte tulla luokseni, ja minä autan teitä niin paljon, kuin voin, rahalla ja neuvolla. Sillä minä tiedän, mitä köyhyys on, ja luulen, että te olette aiottu paremmaksi kuin kauppiaaksi. Ja", jatkoi hän seisauttaen hevostansa, "jos taas kuulette Erasmusta parjattavan pelkuriksi taikka petturiksi, saatte sanoa, että Jumalalla on enemmän tilaa valtakunnassaan, kuin ihmisillä kouluissaan; ja ettei semmoisten ihmisten, jotka katsovat asioita monelta puolelta, ole aina niin helppo taipua yhteen. Uskokaat myöskin, että niitten yksinäisyydellä, jotka näkevät liian paljon taikka rohkenevat liian vähän puoluemiehiksi ruvetaksensa, usein on katkerampi tuska, kuin martyrein mestauslavalla. Mutta", hän päätti matalalla äänellä, kun hän erosi minusta, "varokaat, ettette koskaan enää mainitse samalla kertaa Erasmuksen ja Huttenin nimeä. Minä vakuutan teille, ettei mikään sovellu niin vähän yhteen. Ulrich von Hutten on kovin raju ja vaarallinen mies."
"Minä en unhota koskaan Erasmusta", sanoin minä, kumartaen syvälle, kun tartuin hänen käteensä. Ja tohtori ratsasti matkaansa.
Niin, horjuvien surut ovat epäilemättä katkerammat, kuin miehuullisten; katkerammat, niinkuin myrkky on katkerampi kuin rohto; vihollisen haava katkerampi, kuin lääkärin. Kuitenkin lienee totta, että mitä selvemmin ymmärtää vastuksen ja vaaran, sitä suurempaa miehuutta vaaditaan niitten kukistamiseen. Semmoisen oppimattoman, yksinkertaisen miehen tie, joka ei näe mitään muuta, kuin oikeuden toisella puolella, eikä mitään muuta, kuin vääryyden toisella, on välttämättömästi helpompi, kuin sen, joka nähden paljon pahaa hyvässä asiassa ja vähän totuutta kaikkien erehdysten pohjalla, päättää kärsiä oikean asian hyväksi, vaikka se ei ole kokonaan vapaa erehdyksistä, vieläpä kärsiä yhdessä semmoisten miesten kanssa, joitten käytös tuskastuttaa häntä juuri sentähden, että hänen mielestänsä se asia, jota he harrastavat, on totuuden ja Jumalan asia. Lutherin koulussa ei liene todella sijaa Erasmuksella eikä Erasmuksen koulussa Lutherilla; mutta Jumalalla on sääliä ja sijaa molemmille.
Baselissa minä täytin jälleen reppuni Frodeniuksen kirjavaroista ja sain hyvin ilahuttavia uutisia häneltä evankeliumin totuuden leviämisestä (erittäin Lutherin kirjojen kautta) Italiassa ja Espanjassa. Minä en kääntynyt sen enempää Erasmukseen.
Likellä Zürichiä, Heinäkuulla.
Sydämeni on täynnä Ylösnousemisen virsiä. Kaikkialla mailmassa näyttää nyt olevan Pääsiäinen. Kun tänä aamuna, Zürichistä lähdettyäni, kiipesin yhdelle tämänpuoliselle kukkulalle ja viheriäin, metsäisten harjannetten välitse katselin hopealäikkeistä järveä sekä sitä purpuranväristen, kultaisten ja lumisten vuorten suurenläntäistä kehää, joka ympäröitsee Schweitziä, ja ajattelin niitä monilukuisia sydämiä, jotka näinä vuosina ovat herätetyt Jumalan lasten vapauteen, puhkesi vanha pääsiäis- ja kevätlaulu huuliltani:
_Plaudite coeli!
Rideat aether!
Summus et imus
Gaudeat ordis!
Transivit atrae
Turba procellae!
Subiit almae
Gloria palmae!
Surgite verni,
Surgite flores,
Germina pictis
Surgite campis!
Teneris mistae
Violis rosae;
Caudida sparsis
Lilia calthis!
Currite plenis
Carmina venis,
Fundite laetum
Barbita metrum;
Namque revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus
Funere Jesus.
Plaudite montes,
Ludite fontes,
Resonent valles,
Repetant colles:
Io revixit,
Sicuti dixit,
Pius illaesus,
Funere Jesus.
* * *
Seoitate taivaat!
Kaikuos ilma!
Riemuelkoot nyt
Kaikk' osat maan!
Raivojen myrskyn
Valta on laannut,
Palmut ne kasvaa
Hää-puvussaan.
Taas kevät tulkoon
Kukkaisa, runsas,
Kaunihit nouskoot
Maast' orahat!
Orvokit vienot,
Valkeat vuokot,
Liljat ja ruusut
Hohtelevat!
Riemusat laulut
Kaikukohon nyt,
Kantelot, lyyrat
Soikohon vaan!
Noussut on Jesus
Tuo pyhä, hurskas,
Vapauden näin
Toi mailmaan.
Riemusat laulut
Laaksossa soikoon,
Metsät ja vuoret
Kaikukohon!
Haudasta, niinkuin
Ennusti itse,
Jällehen Jesus
Nousnut nyt on!
Ja un herkesin, vuorivirta, joka syöksi kallioin ylitse minun vieressäni, kahisevat ruohot, notkuvat kukat, humisevat metsät, lainehtiva järvi, vihantavat kunnaat ja juhlalliset lumivuoret takana — kaikki näyttivät yhtyvän kööriin.
Ulrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää, vaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä, kuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen ympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon. Sillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan kaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja karkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy sotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön jalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat vuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.
Schweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja ankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin vapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet taikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan kaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan kirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset talonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen Zwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän vapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat kaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan Schweitzin vapauttamissodan sankarien.
Toisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun ympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat minua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi toisella kertaa niin vähällä.
Paikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa. Kuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan omalla kielellä.
Mutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt soitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan leimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin taivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se ole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre Franskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet myrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo herätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että oli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi, aamuvirsillä.
Dominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.
Koko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja vankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en enää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta lavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen hinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä — sillä minä luotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.
Eilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi Ruprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä en kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta. Viiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto, joka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta. Pölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu pöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin. Akkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli kappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka minä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.
Minä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin verkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt, siitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän lähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään tervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän sydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun hän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten minua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.
Vähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: "tuo kirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut saaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut."
Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: "Kun palasin kotiin samana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin hänet sitä lukemassa. — 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on kirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan avoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien luontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu … ei sinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin Jesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä apostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme, vanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan leipä — meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille taivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen leivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan sydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', — ja vielä: ''joka olet taivaassa.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu taivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä. Tästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa, joka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja hylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet taivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä, kaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän lausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni — niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten, että hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta huolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta lieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen lapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan nyt ja tässä?'"
"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä ajasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän pyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa evankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten tähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta niitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia päiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi: 'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on niin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?' Minun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä minä tiesin, mitä hän tarkoitti."
Taas hän pysähtyi puheessansa.
"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna näin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin tavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla kirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei osannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen toisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän vasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että suretamme Häntä.'"
"Tiedättekö, missä hän on?" minä kysyin.
"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä metsässä", hän vastasi. "Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua."
Se ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli väkisin mieleeni silloin: "jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat Jumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?" Mutta minä en uskaltanut mainita sitä isännälleni. Minä sanoin vaan: "rukoilkaamme, että Jumala johdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos omatunto on vapaa!"
"Se on totta", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä välin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme oli juuri tämä: "Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä meidän."
Seuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita muita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä Melancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.
Vaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!
Minä en ole usein rohennut luostareihin, mutta tänään yksi nuori munkki, joka käveli tämän luostarin niityillä, näytti niin mieltyvän kirjoihini, että minä seurasin häntä sisään, jossa hän luuli minun saavani monta kappalta myydyksi. Mutta sen sijaan minä, kun portinkäytävässä odotin hänen takaisin tuloansa, kuulin suuttuneita ääniä, jotka kiistelivät sisällä, ja ennenkuin huomasin, mitä se tarkoitti, lähestyi kolme neljä munkkia minua, tarttuivat taakkaani, sitoivat käteni ja kuljettivat minut luostarin vankihuoneesen, jossa minä nyt olen.
"On jo aika ehkäistä tämä rutto", sanoi yksi heistä. "Kiitä onneasi, jos ei sinun käy samoin kuin sinun myrkyllisten kirjojesi, joista tänä iltana laitetaan ilotulia pihalle."
Ja näillä sanoilla minä jätettiin yksin tähän matalaan, kosteaan, pimeään kammioon, jonka ainoa vähäinen aukko, korkealla seinässä, ennenkuin silmäni tottuivat, näytti vaan päästävän sisään juuri sen verran valoa, että minä näin rautakahleet, jotka riippuivat seinistä. Mutta mikä valta vanginnee minua niin kauan, kuin voin laulaa:
Mortis portis fractis, fortis
Fortior vim sustulit;
Et per crucem regem trucem
Infernorum perculit.
Lumen clarum tenebrarum
Sedibus resplenduit,
Dum salvare, recreare,
Quod creavit, voluit.
Hinc creator, ne peccator
Moreretur, moritur;
Cujus morte, nova sorte,
Vita nodis oritur.
* * *
Kuolemalta vahva valta
Vahvemmalle lankeaa;
Risti maahan kuninkahan
Maan-alaisen masentaa.
Valo loistaa, varjot poistaa,
Murheet murtaa, riemun tuo;
Omillensa luoduillensa
Herra pelastuksen suo.
Taivaan herra kuoli kerran,
Jott' ei kuolis syntinen,
Näin meit' auttaa kuolon kautta
Elämähän uutehen.
Eikö lukemattomat sydämet nyt laula tätä Ylösnousemisen virttä, joille monelle minun käteni toivat sen sanoman? Eikö yksinäisessä pappilassa, metsässä ja talonpoikaistalossa sydämiä ole rakkauden kautta vapautettu synnin kahleista — kylissä ja kaupungeissa, vuorilla ja lakeoilla!
Ja eikö Wittenbergissä, onnellisissa kodoissa ja luostareissa, rakkaat ystäväni myöskin veisaa sitä?
Syyskuulla.
Kuitenkin aika käy pitkäksi, kun pitää joutilaana viipyä täällä. Kun sanoma: "Herra on noussut", kaikkui Magdalenan sydämessä, eikö hänen olisi ollut vaikea tulla estetyksi matkallansa surevien opetuslasten luo, ennenkin hän sai sitä kertoa?
Lokakuulla.
Minun on toivo päästä pakoon. Yhdessä vankihuoneeni nurkassa huomasin minä muutamia päiviä sitten holvikaaren huipun, joka luullakseni kuuluu kiinni muurattuun oveen. Vähitellen — minä teen työtä yöllä ja peitän jäljet päivällä — olen kaivanut esiin portaat, joita myöten tultiin ovelle. Tänä aamuna minun onnistui lohkaista yksi niistä kivistä, joilla käytävä oli epätasaisesti täytetty, ja aukon kautta katselin ulkopuolella olevaa tannerta. Se oli osa niittyä sen joen reunalla, joka käytti luostarin myllyjä. Aamu-puolella kaksi munkkia tuli käskemään minua tutkintoon priorin eteen väärän uskoni johdosta; mutta tänä iltana luulen voivani irroittaa harvat jälellä olevat kivet, ja vielä tänä yönä, ennen aamun koittoa, toivon saavani vapailla askelin astua metsäisiä kukkuloita tuolla puolen laaksoa.
Jäseneni tuntuvat heikoilta niukasta ruoasta ja kammioni kosteasta, ummehtuneesta ilmasta; ja vereni juoksee kuumeenkaltaisella, epätasaisella nopeudella suonissani; mutta muutamat tunnit viileillä, tuulikkailla nummilla saattavat epäilemättä kaikki nämät laadullensa.
Ja minä saan kerran vielä nähdä äitini, Elsan, Theklan ja pikku Greetan, kaikki — paitsi yhden, joka, pelkäsin minä, on vielä vankina luostarissa. Kerran vielä minä rohkenen lähteä ympäri maata levittämään iloista sanomaa: "Herra on totisesti noussut; lunastamisen työ on täytetty, ja Hän, joka kerta eli ja kärsi maan päällä laupiaana parantajana, elää nyt ja hallitsee taivaassa voimakkaana pelastajana."