XX.
Theklan kertomus.
Tannenbergissä, Toukokuulla 1521.
Onko mailma todella sama? Oliko todella koskaan ennen tämmöinen kevät, kun elämän virta näyttää kuohuvan ja pulppuavan ulos urvuissa, kukissa, lauluissa ja puroissa? Se ei suinkaan liene ainoastaan sen vuoksi, että Jumala on antanut minulle Bertrand de Créqui'n rakkauden, ja että elämä aukenee niin kirkkaina toivon ja työn tantereina meille molemmille; taikka sen vuoksi, että tämä on ensimäinen kevät, jonka koskaan olen viettänyt maalla. Minusta näyttää, kuin Jumala todesti vuodattaisi raittiin elämän-tulvan yli mailman.
Fritz on paennut vankihuoneesta Mainzista, ja hän kirjoittaa, niinkuin tämä olisi pääsiäis-aika kaikille ihmisille. Kaikkialla, sanoo hän, ihmisten sydämet aukenevat tuolle iloiselle sanomalle Jumalan lunastavasta rakkaudesta.
Onko kuitenkin mahdollista, että jokainen Toukokuu on tämmöinen luonnon juhla, ja että jalo, vanha metsä viettää tämmöisiä ihania pyhäpäiviä joka vuosi, ripustaen alastomiin oksiinsa ja sirotellen jokaiseen pälveen, johon auringon säde suinkin pääsee, lukemattomia kukkia, jommoisia meidän on tapa sirotella morsiamen tielle? Ja sitten, kuka olisi uskonut, että nuot vakavat, vanhat hongat ja solevat koivut muuttuisivat kaikkien niitten hienoin, herttaisten kukkien ja poimukasten lehtien lehdoksi, jotka kaikkialla puhkeavat esiin pihkaisista verhoistaan? Ja kaikkien ilojen ilo! — se ei ole ainoastaan itsestänsä tietämätön kasvi-elämä, joka näin rehottaa meidän ympärillämme. Se on Jumala, joka koskee jokaiseen oksaan ja kätkettyyn juureen ja herättää niitä kauneuteen! Se ei ole ainoastaan päivänpaiste ja lempeä tuulen henki; se on meidän Isämme, joka hymyilee teoillensa ja saattaa mailman uudeksi ja ihanaksi lapsillensa — se on se parantava koskeminen ja se armollinen ääni, jota olemme oppineet tuntemaan. "Me olemme mailmassa, ja Sinä loit mailman;" ja Te Deum laudamus: me tunnustamme, että Sinä, oi Vapahtaja, olet Herra.
Chriemhildillämme on tosiaan kaunis koti. Bertrand asuu myöskin linnassa maalla Flanderissa. Mutta hän sanoo, ettei se paikkakunta ole näitten metsä-seutujen kaltainen. Ahkerat kädet ovat kauan aikaa sitten viljelleet sen. Pitkät, komeat puistot johdattavat hänen isänsä linnalle; mutta yltympäri on lakea maa, jossa ruoho ja viheriä taikka keltainen laiho aaltoilee. Tämäkin lienee varmaan hyvin kaunista. Mutta arvattavasti se koti, jota hän on mennyt valmistamaan minulle, ei ole siellä. Muutamat hänen sukulaisistaan vihaavat katkerasti hänen muka lutherilaista väärä-uskolaisuuttansa, ja vaikka hän on perillinen, on se hyvin mahdollista, että se perheen haara, joka pysyy vanhassa uskonnossa, riistää perinnön häneltä. Tämä ei meidän mielestämme paljon haita. Jumala keksii kyllä oikean paikan meille ja saattaa meidät sinne, jos rukoilemme Häntä. Jos asettuisimmekin johonkin kaupunkiin, on kuitenkin se elämän virta, joka liikkuu ihmissydämissä, jalompi kuin se, joka liikkuu puissa ja kukissa. Muutamien kuukausien perästä me jo tiedämme sen. Kenties hän palajaa tänne ja pääsee professoriksi Wittenbergiin, johon Lutherin nimi vuosi takaperin houkutteli hänet opiskelemaan.
Kesäkuulla 1521.
Täällä käy se huhu, että T:ri Luther on kadonnut paluumatkallansa
Wormsista.
Tämä kevät lähettää varmaan myrskyjä ihmismailmaan, niinkuin metsiinkin. Viime yönä ukkonen jyrähteli vuoresta vuoreen, ja tuuli vonkui rajusti hongissa. Kun katselin ulos ahtaasta akkunastani siitä tornista, joka sijaitsee kallion reunalla ja jossa minä makaan, oli kauhea nähdä, kuinka vaahtoava koski alhaalla vilahteli salamain tulessa, joka yhtäkkiä valaisi synkän metsän, jättäen sen heti kahta vertaa pimeämmäksi.
Minä muistin Fritzin yksinäistä yötä, kun hän eksyi metsässä; ja kiitin Jumalaa, että olin oppinut pitämään ukkosen jyrinää Hänen äänenänsä ja tätä ääntä semmoiseksi, joka ilmoitti rauhaa ja anteeksi-antamusta. Tämmöisinä hetkinä minä tahtoisin vaan koota kaikki rakkaani ympärilleni; mutta kaikkein rakkaimpani ovat hajotetut kauas sinne tänne.
Vanha ritari Ulrich on jokseenkin kiivas ja tulinen mies; ja hänen sisarensa, Ulrichin täti, rouva Hermentrud, on yksivakainen ja jäykkä. Hyväksi onneksi pitävät he molemmat Chriemhildiä oikean kauneuden ja lempeyden esikuvana; mutta minun täytyy olla kovasti varovainen. Rouva Hermentrud on valmis syyttämään porvarillista Cottan vertani jokaisesta maltittomuudesta, jota väittelyissäni osoitan; ja vaikka he molemmat kuuntelevat hartaasti, kun Ulrich taikka Chriemhild selittää Lutherin oppia, varoittaa rouva Hermentrud usein minua epä-naisellisesta tekemisestä taikka innosta tämmöisissä asioissa, ja muistuttaa minua, että Gersdorfein esi-isät olivat hurskaita ja oivallisia ihmisiä paljon ennen, kuin poika syntyi Hans Lutherille, vuorimiehelle.
Talonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä ja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat tänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein kokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan kaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan yhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä puhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa puolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen, että hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta luonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen äidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin päivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri monta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin. Mutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla, olla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä toivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin porvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä armaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä äidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on todella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista, tähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan sukupuusta.
Ulrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä talonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä kohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on valmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja munkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat lähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään muutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa talonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan ajattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole turvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa väärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä epäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta ritarinsa lippua tappelutanterelle.
Mitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki, mitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti, onko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan rukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä viisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.
Mutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät näyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja epäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän hyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että heidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa loukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa metsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin käyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee väärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.
Minä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan, raskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat elämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri vastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin vähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he pystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati vaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen apostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa kaikkia lukemaan.
Ja jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän kylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on rakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on jättänyt nykyiselle polvikunnalle — nämät väkivallan ja vääryyden ja keskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on tavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat kauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.
Kaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan paljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto näyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi hurskaan elämän kalliimpia lahjoja.
Talonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista, joita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella sairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta, Beatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin hyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin; ja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle, kuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden eroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin luostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.
Nimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on haudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei voi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan. Minä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice raukasta.
Ylipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin paljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun Chriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että paremmat päivät koittavat.
Elokuulla 1521.
Tänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten saimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja ystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme metsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon, kun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan. Hetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi lähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja likempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja sulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun paraikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä kohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui alas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja astui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät kuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan, iskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat sen.
Tämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui vainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa vartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka kummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän tuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta ritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:
"Se on Martin Luther!"
Me emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita, rehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme häntä.
Hän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen kätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: "metsästys on kuvaus korkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset koirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu sieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän piilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on väkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen metsänpyyntiin", hän lisäsi, "suloisempaa kuin näitten viattomien luontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja kettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia raatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa."
Sydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita olin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja tämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu aina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle. Hän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille hyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani, pelkään):
"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia! ja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää. Käskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan kielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian Ylistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät."
Hän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:
"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä paljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he sitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki todelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi käännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen kädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen korvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin vielä käy."
Hän alkoi liikkua poispäin, mutta kun katsoimme kunnioittavaisesti hänen jälkeensä, kääntyi hän taas meitä kohden ja sanoi: "muistakaat, että erämaassa kiusaaja tuli esiin. Rukoilkaat minun puolestani, että minä erämaani yksinäisyydessä varjellaan kiusaajasta." Ja viitaten jäähyväisiksi kädellänsä oli hän muutamien minuuttien perästä näkymättömissä.
Olisi ollut mielestämme taitamatonta seurata häntä taikka kysyä, missä hän piileskeli. Mutta kun metsästäjät lähtivät pois, tunsi Ulrich yhden heistä vaaliruhtinas Fredrikin palveliaksi Wartburgin linnassa.
Ja kun nyt joka ilta ja aamu rukouksissani lisään, niinkuin tavallisesti, T:ri Lutherin nimen äitini, isäni ja kalliitten omaisteni nimeen, ajattelen minä, kuinka hän viettää pitkiä päiviä ja öitä yksinään kolkossa linnassa, joka katsoo alas rakkaasen, vanhaan Eisenachin laaksoon, ja sanon: "Herra, tee erämaa hänelle kouluksi, jossa hän harjaantuu työhön koko meidän maatamme varten."
Sillä eikö Vapahtajaamme itseä ensin viety erämaahan, että hän yksinäisyydessä voittaisi kiusaajan, ennenkuin hän astui esiin opettamaan, parantamaan ja ajamaan ulos perkeleitä?
Lokakuulla.
Ulrich on nähnyt Lutherin jälleen. Hän käveli metsässä likellä Wartburgia ja näytti kovasti kipeältä ja murheelliselta. Kirkon epäjärjestys, evankeliumin vihollisten kavaluus ja katkeruus ja varsin monen sen ystävän rajuus taikka penseys rasittivat hänen sydäntänsä. Hän sanoi, että olisi ollut melkein parempi, jos olisivat jättäneet hänet kuolemaan vihollistensa käsien kautta. Hänen verensä olisi huutanut Jumalalta vapautusta. Hän oli altis antamaan itsensä heille, niinkuin härkä ikeesen. Hän tahtoi mieluisammin tulla poltetuksi palavilla hiilillä, kuin näin maata pois kalliit vuodet, puoli-elävänä, laiskuudessa ja leväperäisyydessä. Vaan kuitenkin, siitä päättäen, mitä Ulrich lisäksi sai tietää häneltä hänen jokapäiväisestä elämästään, näyttäisi hänen laiskuutensa ja leväperäisyytensä useimmista ihmisistä ahkeralta työltä. Hän näki sen huoneen, jossa T:ri Luther elää ja työskentelee yöt päivät, kirjoittaen lohdutuskirjeitä ystävillensä ja mestarillisia vastauksia, niin kerrotaan, totuuden ahdistajille, ja (mikä kaikkein paras on) kääntäen Pyhää Raamattua Hebrean ja Kreikan kielestä Saksaksi.
Hänen huoneessansa on iso akkuna, josta näkee suuren osan metsää; ja hän näytti Ulrichille peltovareksien pesimäpaikan alhaalla puitten latvoissa. Täältä hän sai opetusta valtioviisaudessa peltovareksien totisista neuvotteluista, sillä täällä he pitivät valtiopäiviänsä. Hän jutteli myöskin niistä erinäisistä luontokappaleista kallioilla ja kukkuloilla, jotka lievittivät hänen yksinäisyyttänsä, linnuista, jotka lauloivat puun-oksilla, marjoista, metsäkukista, pilvistä ja tähdistä. Mutta hän viittasi myöskin kauheisin taisteloihin, paholaisen näkyviin ja kuuluviin ilmestyksiin; ja hänen terveytensä näytti kovin huonontuneen.
Me pelkäämme, että tämä jalo, rakastava sydän näännyttää itsensä yksinäisessä linnassa. Hän näyttää rajuavan, niinkuin sota-oris kaukaisen taistelon kaikkuessa; taikka metsästäjä torven soidessa; taikka oikeammin niinkuin vangittu kenraali, joka näkee, kuinka hänen sotamiehensä, joita viholliset voimalla ja juokoilla ahdistavat, horjuvat ja hajotetaan, eikä voi katkaista kahleitansa ja koota ja johdattaa heitä jälleen.
Kuitenkin hän puhui hyvin kiitollisesti siitä, kuinka häntä vieraanvaraisesti kohdeltiin linnassa; sanoi, että hän eli niinkuin ruhtinas taikka kardinali; ja kielsi pois sen ajatuksen, ettei hyvä asia menestyisi ilman hänen läsnä-oloansa.
"Minä en voi olla heidän kanssaan kuolemassa", hän lausui; "eivätkä he minun kanssani! Jokaisen täytyy taistella tämä viimeinen taistelo, kokea tämä kärsiminen yksinään. Ja ainoastaan ne voittavat, jotka ennen ovat oppineet voittoa saamaan ja syvälle sydämeensä perustaneet sen sanan, jossa asuu suuri voima syntiä ja perkelettä vastaan, että Kristus on kuollut meidän jokaisen tähden ja ijäksi kukistanut saatanan."
Hän arveli myöskin, että, jos Melancthon eli, se teki kirkon yhtä, kuinka hänen kävi. Eliaan henki tuli kaksinkertaisesti Elisaan.
Ja hän antoi Ulrichille pari kolme kallista kappalta evankeliumein käännöksestä, että minulla olisi jotakin lukea talonpojille.
Marraskuulla.
Minulla on tällä kuukaudella ollut myötäni kalliita kappaleita valmistuvasta saksalaisesta raamatusta monessa mökissä, kun olen niissä käynyt — yksinkertaisia kertomuksia köyhistä, spitalisista ja halvatuista, jotka tulivat Herran luo, ja Hän rupesi heihin ja paransi heidän kipunsa; ja syntisistä, joille Hän antoi anteeksi.
Kummallista on, kuinka alhainen kansa näyttää imevän niitä; nimittäin ne, jotka ollenkaan huolivat semmoisista asioista. "Tämmöinenkö Herra Kristus todella on?" he kysyvät; "siinä tapauksessa meidän tosiaan käy Häntä puhutteleminen omilla sanoillamme ja pyytäminen juuri, mitä me kaipaamme, niinkuin nuot köyhät miehet ja naiset ennen tekivät. Onko oikein totta, että talonpojat, vaimot ja sairaat saivat tulla suoraan Herran itsen luo? Eikö aina joukko pappeja ja pyhimyksiä pitänyt Häntä eroitettuna yhteisestä kansasta? Pääsivätkö todella kaikki Hänen puheillensa, Hänen, joka oli niin suuri Herra?"
Minä sanoin, että minun luullakseni maalliset ruhtinaat pakon eikä kunnian vuoksi pitävät edusmiehiä eivätkä salli, että jokainen tuo esiin oman asiansa. He näyttävät suurimmilta kaukaa valta-istuimen loistossa sentähden, että he itsessänsä ovat heikot ja syntiset, niinkuin muut ihmiset. Mutta Hän ei tarvinnut mitään komeutta eikä kaukaisuuden arvoa, koska Hän ei ole niinkuin muut ihmiset, vaan synnitön ja jumalallinen, ja kunnia on Hänessä itsessä eikä esineissä Hänen ympärillänsä.
Sitten minulla oli luettavana kertomus ristiin-naulitsemisesta. Monta kyyneltä olen nähnyt vuotavan rypistyneille poskille ja monen hymyn loistavan himmeissä, vanhoissa silmissä, kun luin sitä.
"Näyttää siltä, kuin kohta ymmärtäisimme kaikki", arveli vanha eukko; "vaan kuitenkin tuntuu siinä aina olevan jotakin enemmän joka kerta, kun sen kuulee."
Joulukuulla.
Tänä aamuna sain kirjeen Bertrandilta — ensimäisen monesta ajasta. Hän on toivoa täynnä; tosin ei, että hän saa laillisen perintönsä, mutta että hän pääsee Wittenbergiin taas muutamien viikkojen perästä.
Luullakseni kasvoni näyttivät erittäin kirkkailta, kun vastaan-otin sen ja kallis kirje kädessä juoksin omaan huoneeseni; sillä rouva Hermentrud puhui sinä iltana paljon, kuinka tulee maltilla vastaan-ottaa kaikki, kuinka hyvin hiljainen ja tyyni käytös aina soveltuu nuorille tytöille, ja kuinka kaikki on epävakaista täällä maan päällä. Taivaallinen Isäni tietää, etten minä unhota, kuinka epävakaista kaikki on; vaikka en usein tohdi ajatella sitä. Mutta Hän on antanut minulle tämän hyvän lahjan — Hän itse — ja riemuitsevalla sydämellä minä kiitän Häntä siitä!
Minä en ymmärrä rouva Hermentrudin uskontoa. Hän näyttää katsovan sitä viisaaksi, vieläpä velvollisuudeksikin, että vastaan-otamme kaikki, mitä Jumala antaa meille, kylmäkiskoisella ja penseällä tavalla, niinkuin emme kovin paljon huolisi siitä, sillä muutoin Hän luulee antaneensa meille jotakin liian hyvää ja kadehtii sitä meiltä ja ottaa sen, pois jälleen.
Ei; jos Jumala ottaa meiltä jotakin, ottaa Hän, niinkuin Hän antoikin, äärettömässä rakkaudessa; enkä minä tahtoisi mitenkään tehdä mustia päiviä mustemmaksi, jos tullaksensa ovat, sillä katkeralla itsesyytöksellä, että minä en iloinnut päivänpaisteesta, kun Hän antoi sen. Sillä minun täytyy välisti pelätä, kun ajattelen entisiä martyrejä ja niitten katkeruutta, jotka vihaavat nyky-ajan hyviä sanomia. Mutta silloin minä koetan katsoa ylös ja sanoa: "paremmassa turvassa Sinun käsissäs, oi Isä, kuin minun." Ja koko rukouksen lohdutus riippuu siitä, mitkä tunteeni ja ajatukseni ovat tämän "Isän" nimen suhteen.