XXI.
Evan kertomus.
Nimptschenin Cisterciensin-luostarissa Syyskuun 2 p. 1521.
He ovat setä Cottan painosta Wittenbergistä lähettäneet minulle useita arkkeja T:ri Lutherin Uuden Testamentin käännöksestä.
Kaikista, mitä hän koskaan teki Jumalaa varten, näyttää tämä minusta suurimmalta ja parhaalta. Ei mikään ole niin vahvasti vaikuttanut luostariimme. Useat sisaret sanovat jyrkästi, etteivät he ota osaa mihinkään rukouksiin pyhimysten puoleen. He väittävät, että epäilemättä saatana itse on pitänyt tämän ihanan kirjan kuolleen kielen kautta suljettuna vaimoilta, lapsilta ja yhteiseltä kansalta. Ja nuoret nunnat arvelevat, että se on erittäin viehättävä, ei ensinkään saarnakokoelman taikka muitten jumalisten kirjain kaltainen.
"Se on niin tosi-elämän tapainen", sanoi yksi minulle, "se sisältää kaikki, mitä kaipaamme; se on täydellinen ystävä, niin äärettömän hyvä, niin hellä; se ymmärtää kokonaan sydämemme sisimmät. Voi, sisar Eva", hän lisäsi, "jospa vaan kotona saisivat kuulla tämän!"
Lokakuussa.
Tänään olemme saaneet yhden kappaleen T:ri Lutherin thesistä luostari-elämää vastaan.
"Ei löydy, kuin yksi hengellinen sääty", hän kirjoittaa, "joka on pyhä ja pyhäksi tekee, ja se on kristikunta — Kristin usko, johon kaikkien on yhtä suuri oikeus."
"Jos luostarilaitokset", jatkaa hän, "ovat miksikään hyödyksi, tulee niitten olla kouluja, joissa lapsia kasvatetaan, siksi kuin he pääsevät täysi-ikäiseksi. Mutta niinkuin nyt on, ovat ne huoneita, joissa miehet ja naiset muuttuvat lapsiksi ja alati lapsina pysyvät."
Voi! minä tiedän peräti hyvin näitten viimeisten sanojen totuuden; sen toivottoman, lapsellisen puuhaamisen vähäpätöisissä asioissa, johon enimmät nunnat vaipuvat, sitten kuin nuoruuden hilpeys ja se katkeruus, jonka ero kaikista rakkaista tuotti, ovat kadonneet, ja elämän suurimmat tapaukset ovat kirkon koristaminen juhlia varten taikka inspehtorin tai piispan komea vastaan-otto.
Tätä minä olen vastustanut. Tätä minä pelkään nuorten sisarten puolesta: että näkisin heidän vaipuvan tyytyväiseen häärinään uskonnollisissa leikeissä. Enkä minä ole voinut keksiä mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin että me muutetaan johonkin kaupunkiin ja saamme ruveta sairaita ja köyhiä hoitamaan.
T:ri Luther sallii kuitenkin, että asia ratkaistaan toisella tavalla. Me kuulemme, että hän on neuvonut Erfurtin luostarin prioria antamaan jokaisen munkin, jonka mieli tekee, vapaasti jättää luostarin. Ja niitä on monta, niin on meille kerrottu, jotka jo ovat lähteneet eri luostareista, ja palanneet palvelemaan Jumalaa mailmassa.
Munkeilta tämä kyllä käy laatuun. Mailma on avoinna heille ja jollakin lailla he aina löytävät työtä. Mutta meidän laitamme on toisenlainen. Me olemme temmatut pois luonnollisista kodoistamme, koko mailma on meille jäljetön erämaa.
Kuinka minä sentään uskallan puhua näin? Koska koko mailma on taivaallisen Isämme kätten työ ja tie Isämme huoneesen, eikö Hän löydä meille itsekullekin paikkaa siinä sekä polkua sen lävitse?
Marraskuun 10 p.
Yhdeksän nuorta nunnaa on päättänyt, jos mahdollista, luopua luostari-elämästä ja kaikista sen yhä palaavista, taikamaisista menoista. Tänä iltana me pidimme kokousta sisar Beatricen kammiossa. Täti Agnes yhtyi meihin.
Päätettiin, että jokainen kirjoittaisi sukulaisillensa ja suorastaan tunnustaisi, että he luulivat luostarilupauksen ja -elämän sotivan Pyhää Raamattua vastaan sekä pyytäisivät päästä takaisin kotiinsa.
Sisar Beatrice ja täti Agnes päättivät kärsivällisesti pysyä, missä olivat.
"Minun vanha kotini ei olisi enemmän koti minulle, kuin luostarikaan", arveli sisar Beatrice. "Minulla on vapaus kuolla täällä, ja tie on auki sielulleni palata Jumalan luo."
Ja täti Agnes sanoi:
"Kuka tietää, vaikka vielä joku halpa työ olisi jätetty minun toimitettavakseni täällä! Mailmassa minä olisin yhtä avuton, kuin lapsi, ja miksi minä palaisin olemaan sukulaisteni rasituksena."
Molemmat kehoittivat minua kirjoittamaan Elsalle taikka täti Cottalle, että he vastaan-ottaisivat minut. Mutta minä tuskin luulen, että minun tulee tehdä niin. Täti Cottalla on lapsensa ympärillään. Elsan koti on vieras minulle. Paitsi sitä, vaikka jokainen on ollut ystävällinen minulle, olen minä niinkuin eksy-eläin tämän mailman korvessa, eikä minulla ole mitään kotia siinä. Minä olen luullakseni saanut Jumalalta voiman ilahuttaa ja auttaa muutamia täällä, ja niin kauan kuin täti Agnes ja sisar Beatrice jäävät, on minun mahdoton ajatella mitään lähtemistä. Kaikissa tapauksissa minä aion odottaa.
Marraskuun 22 p.
Fritz on taas vankeudessa. He eivät olleet moneen viikkoon kuulleet hänestä mitään ja ihmettelivät, missä hän oli, kun kirje tuli eräältä papilta Ruprecht Hallerilta Franken'ista. Hän sanoo, että Fritz tuli hänen luoksensa jonakin iltana Heinäkuulla, oli yötä, lähti seuraavana aamuna lutherilaisten kirjojensa kanssa siinä aikeessa, että hän menisi suoraan Wittenbergiin, ja antoi hänelle osoituksen, missä täti Cotta asui siellä. Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen kohtasi nuori munkki hänet likellä Dominikanin-luostaria ja kysyi, oliko hän se pappi, jonka luona eräs kiertävä kirjakauppias oli viettänyt yön vähä aika takaperin. Pappi myönsi, jolloin nuori munkki kiireesti ja matalalla äänellä lausui hänelle:
"Kirjoittakaat hänen ystävillensä, jos tunnette heitä, ja sanokaat, että hän on luostarin vankihuoneessa, ja että häntä kovasti epäillään väärä-uskolaiseksi. Minä olen se nuori munkki, jolle hän antoi yhden kirjan samana iltana, kuin hän tuli. Kertokaat heille, etten minä aikonut pettää häntä, mutta johdatin hänet paulaan; ja jos he joskus voisivat vapauttaa hänet ja te näette hänet jälleen, sanokaat hänelle, että minä olen pitänyt hänen kirjansa." Hyvä pappi puhui jotakin myöskin siitä, että Fritz on ollut hänen pelastuksensa. Ja hän kehoittaa meitä panemaan kaikki voimamme liikkeelle hänen hyväksensä sekä kääntymään kaikkien mahtavien ystäviemme puoleen, että he välittäisivät, koska priori siinä Dominikanin-luostarissa, jossa hän on vankina, on kovin ankara mies ja suuri väärä-uskolaisten vihaaja.
Mahtavien ystävien puoleen! Minä en tiedä ketään, jota voimme rukoilla, paitsi Jumalaa.
Heinäkuulla hän siis vangittiin, neljä kuukautta sitten. Minä en tiedä, onko se vaan levottomuuteni; mutta minusta tuntuu, kuin minun täytyisi lähteä täti Cottan luo. Minua aavistaa, että hän kaipaa minua nyt. Ehkä minä voisin lohduttaa häntä; sillä kuka voi kertoa, mitä neljä kuukautta Dominikanin-luostarin vankihuoneessa on Fritzin tehnyt?
Eikö meidänkin luostarissamme ole vankihuone, kyllin matala, pimeä ja kostea pusertamaan henkeä kenestä hyvänsä kuudessa viikossa! Yhdestä sen paksuista, lyhyistä pylväistä riippuu raskaat rautakahleet, jotka onneksi ovat ruostuneet nyt, kun ei niitä ole pitkään aikaan käytetty; ja yhdessä nurkassa on kiristyslavitsa ja muita kauheita aseita, jotka ovat heitetyt syrjälle nyt, vaan joissa muutamat vanhemmat nunnat vakuuttavat nähneensä veripilkkuja.
Kun hän edellisellä kertaa oli vankeudessa Mainzissa, en minä epäillyt niin paljon hänen vapauttamisestaan, kuin nyt.
Tahtooko Jumala tämän pelon kautta armollisesti valmistaa meitä jonkun hirveän sanoman suhteen, joka odottaa meitä? vai osoittaako se ainoastaan, että toivomisen kyky yhä heikkonee, mitä vanhemmaksi käymme?
Joulukuulla 1521.
Monin tavoin on toivo pettänyt meidät näinä kahtena viimeisenä viikkona. Vastaus toisen perästä on tullut noitten yhdeksän sisaren sukulaisilla heidän liikuttaviin pyyntöihinsä. Niissä ilmestyy erilaisia tunteita, mutta ei kukaan suostu jälleen ottamaan vastaan heitä heidän kotiinsa.
Muutamat sukulaiset laskevat mitä katkerimpia soimauksia ja ankarimpia uhkauksia. Toiset kirjoittavat hellästi ja sääliväisesti, mutta kaikilla on se ajatus, ettei mikään aatelinen perhe voi tuottaa itselleen sitä häpeätä, että se on auttanut vihittyä nunnaa lupauksensa rikkomisessa. Lapsi parat! sydäntäni särkee heidän puolestaan, muutamat heistä ovat niin nuoret ja toivoivat niin varmaan, että heitä otettaisiin avoimin sylin takaisin, muistaen niitä kyyneliä, joilla he päästettiin menemään.
Nyt he ovat kokonaan jätetyt Jumalan huomaan. Hän ei hylkää heitä; mutta kuka tietää, mitä okaisia teitä heidän jalkansa vielä saavat astua?
Täällä on myöskin tullut ilmi, että muutamat heistä ovat kirjoittaneet sukulaisilleen, jonka kautta heidän tilansa käy paljon vaikeammaksi ja tuskaisemmaksi.
Useat vanhemmat nunnat ovat kovasti suuttuneet tästä muka ilkeästä petoksesta ja Jumalan häväistyksestä. Minuakin on kielletty pitämästä sen enempää yhteyttä luulonalaisten sisarten kanssa. Kaikki kammiot ovat katsastetut, kaikki lutherilaiset kirjat on pantu takavarikkoon, ja vaaditaan, että suurimmalla tarkkuudella olemme läsnä kaikissa jumalanpalveluksissa.
Helmikuun 10 p. 1522.
Sisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä, kärsivällinen henki on päässyt lepoon.
Vaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes taivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on levossa.
Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen astuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa verkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä olivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella helmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko ne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä henkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä taluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän astui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi, kuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut ylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina enkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului valta-istuimelta ääni, joka lausui: "Beatrice, se olen minä; älä pelkää." Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen kasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti silmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa: "kotona!" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala, vapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja lukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja olivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: "terve tultua kotiin."
Tämä oli vaan uni, mutta se ei ole mikään uni, että hän on siellä! Hän ei puhunut paljon tautinsa aikana eikä hänellä ollut kovia tuskia. Hänen heikko ruumiinsa vastusti vaan vähän sitä hiuvuttavaa kuumetta, jota hän sairasti. Ne sanat, joita hän lausui, olivat enimmiten kiitoksia meidän vähistä hyvistä töistämme taikka anteeksi-pyyntöjä jokaisesta pikkuisesta vaivasta, jonka hän luuli tuottaneensa meille.
Etupäässä täti Agnes ja minä hoidimme häntä. Hän oli levoton, jos olimme kauan poissa. Hänen ajatuksensa palasivat usein hänen lapsuutensa aikoihin Thüringin metsän vanhaan linnaan; ja hän kuuli mielellään, kun puhuin Chriemhildistä ja Ulrichista ja heidän pikkuisesta pojastaan. Eräänä iltana hän kutsui minut luoksensa ja sanoi: "kerro sisarelleni Hermentrudille ja veljelleni, että minä tiedän varmaan heidän kaikkien tarkoittaneen hyvää, kun lähettivät minut tänne; ja tämä on ollut hyvä paikka minulle, erittäin siitä asti, kuin sinä tulit. Mutta käske Chriemhildin ja Ulrichin", hän lisäsi, "jos he saavat tyttäriä, muistaa, että vannottu vala on pyhä asia, jota ei saa kevytmielisesti rikkoa. Ei sen vuoksi, että suru on tehnyt minun pahaa; minä en vaan soisi, että muut kärsisivät. Kaikki, kaikki on ollut hyvä minulle, enkä minä olisi ansainnut mitään!"
Sitten silitellen päätäni laihoilla käsillään, kun olin polvillaan hänen vieressään, lausui hän: "Eva, sinä olet ollut niinkuin äiti, sisar, lapsi — kaikki minulle. Palaa takaisin vanhaan kotiisi, kun minä olen mennyt. Minun tuntuu hyvältä ajatella, että sinä olet siellä."
Tuosta, niinkuin hän olisi pelännyt olleensa kiittämätön täti Agnesille, kysyi hän häntä ja sanoi: "minä en voi koskaan kiittää sinua kylläksi kaikesta siitä hyvästä, mitä olet tehnyt minulle. Armollinen Herramme on sen muistava; sillä eikö Hän sanonut: 'mitä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä.'"
Ja yöllä, kun istuin yksinään hänen kanssaan, lausui hän: "Eva, minä olen kovasti pelännyt kuolemaa. Minä olen erittäin heikko hengessäni, ja pelkään kaikkia. Mutta minä ajattelen, että Jumala huojentaa kuorman heikoille, niinkuin minä olen. Sillä vaikka en tunne itseäni lujemmaksi, en minä nyt pelkää. Se on varmaan sentähden, että Hän tukee minua."
Silloin hän käski minun laulaa; ja vapisevalla äänellä minä veisasin, niin hyvin kuin voin, virren: _Astant angelorum chori.
Enkel-joukon taivahaisen
Säveleet nyt kajahtaa;
Luojan kaikkivaltiaisen
Kiitosta ne ilmoittaa.
Kilvan torven äänten kanssa
Soipi kielet kannelten,
Hurskaat seisoo valkeissansa
Eessä Luojan istuimen.
Poiss' on ijäks valitukset,
Kyynelvirrat pestähän,
Kaipaukset, toivomukset
Täyttyy lähteest' elämän,
Siinä rauhan maassa, jon
Aurinkona Luoja on.
Ja kaksi päivää sen jälleen hän kuoli syys-aamun hämärtäessä. Hän nukkui Jesuksen nimi huulilla.
Kummallista, kuinka hiljaiselta ja tyhjältä luostari tuntuu ainoastaan sentähden, että tämä heikko ääni on vaiennut ja tämä varjon kaltainen olento mennyt pois!
Helmikuulla 1522.
Sisar Beatrice on pantu luostarin kirkkomaahan juhlallisilla, murheellisilla ruumiinvirsillä ja messuilla sekä komeilla menoilla, jotka näyttivät minusta huonosti sointuvan yhteen hänen oman, hiljaisen luontonsa taikka sen rauhan kanssa, jossa hänen sielunsa nyt on.
Matala multakeko kirkkomaalla, jonka ainoa merkki on puinen risti, soveltuu paremmin hänen muistoonsa. Tulevana kesänä tuuli lempeästi havisee ruohossa; ja talvella kultakerttu visertelee levollisesti ylhäällä vanhassa jalavassa.
Mutta minä en saa koskaan nähdä ruohon peittävän tätä multaläjää. Se on päätetty, että minä jätän luostarin tällä viikkoa. Täti Agnes ja kaksi nuorta sisarta ovat juuri menneet kammiostani, ja kaikki on valmiiksi puhuttu.
Turhan-aikaiset vainomukset niitä vastaan, joita he nimittelevät lutherilaisiksi sisariksi, tarttuvat tarttumistaan, samalla kuin uhataan käyttää ankarampia ja suorempia keinoja. Sentähden päätettiin, että minä lähden pakoon ensimäisellä otollisella hetkellä, pyrin Wittenbergiin ja asetan sitten yhdeksän nunnan asian lutherilaisten tohtorien eteen ja koetan edistää heidän vapauttamistaan.
Helmikuun 20 p. 1522.
Vihdoin se talonpoikaispuku, jossa minun on määrä paeta, on kammiossani, ja juuri tänä yönä, kun kaikki on hiljaksensa, aion minä hiipiä ulos Katharina von Boran kammion akkunasta luostarin puutarhaan. Täti Agnes on kiihkeästi puuhannut matkaani ja salaisesti varustanut vähäisen korin ruoka-aineita minulle. Mutta kun minä tänä iltana lähdin hänen kammioonsa sanomaan hänelle jäähyväisiä, sortui hän kokonaan ja piti minua lujasti sylissään, niinkuin hän ei olisi tahtonut koskaan laskea minua menemään. Hänen huulensa vapisivat ja kyynelet vierivät vitkalleen hänen ohuille vakoontuneille poskillensa. "Eva, lapseni", hän lausui, "sinä, joka ensin opetit minua rakastamaan vastoin omaa tahtoani, ja sitten opetit minulle, että Jumala on rakkaus, ja että Hän voisi tehdä minut, jos uskon Jesukseen, onnelliseksi, rakastavaksi lapseksi jälleen! kuinka minä voin erota sinusta?"
"Sinä tapaat minut jälleen", minä vastasin, "niinkuin sisaresikin, joka rakastaa sinua niin paljon!"
Hän pudisti päätänsä ja hymyili kyynelet silmissä, kun hän sanoi:
"Minä olen avuton, vanha vaimo-raukka; mitäpä te minulla tekisitte elämän tuoksinassa tuolla ulkona?"
Mutta kaikkein enimmän hän pelkäsi minun puolestani, kun minun täytyi lähteä yksin Wittenbergiin. Tämä näytti hänestä, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen liikkunut ulkopuolella luostarin muureja, varsin pitkältä ja vaaralliselta matkalta. Täti Agnes ajattelee minua aina nuoreksi tytöksi ja luulee, että jokainen katsoo minua kauniiksi sentähden, että rakkaus tekee minut kauniiksi hänen silmissään. Hän on varma siitä, että he pitävät minua valhepukuisena prinsessana.
Hän unhottaa, että minä olen tyyni, tasaiselta näyttävä, seitsemänkolmatta vuotinen nainen, jota ei kukaan kummastele, kun hän vakavasti astuu maantietä eteenpäin.
Mutta minä melkein sain hänet lupaamaan, että hän tulee luoksemme
Wittenbergiin; ja viimeiseltä hän nuhteli itseään epäluottamuksesta
Jumalaa kohtaan ja sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan pelätä,
jott'eivät Hänen enkelinsä kaitsisi minua.
Kerran vielä mailma siis aukenee minulle, mutta minä en toivo (ja miksi minä sitä tahtoisinkaan?), että se olisi suuren-arvoisempi kuin tämä luostari on ollut — semmoinen paikka, jossa Jumala on oleva minun kanssani ja antaa minun Itsensä tähden toimittaa jonkuisen vähän hyvän työn.
Mutta sydämestäni halajan saada kerran vielä syleillä kallista täti Cottaa ja Elsaa ja pikku Theklaa. Ja kun Thekla menee naimisiin, ja täti ja setä Cotta ovat jääneet yksin, he ehkä tarvitsevat minua, ja serkku Eva saa vanhentua Elsan lasten ja kaikkien lastenlasten joukossa, auttaen itsekutakin vähän ja kaivattu hiukan, kun Jumala körjaa minut pois.
Mutta etupäässä minä tahtoisin olla täti Cottan luona nyt, kun Fritz on tuossa kauheassa vankeudessa. Hän sanoi aina, että minä osasin lohduttaa häntä enemmän, kuin kukaan muu, ja kenties minä osaan vielä.