XXII.
Elsan kertomus.
Lokakuulla 1521.
Kristofer on juuri palannut Hallesta. He ovat taas uskaltaneet ruveta myymään aneita nuoren ja velton Mainzin arkki-piispan Albertin turvissa. Useat ylioppilaat ja järkevimmät porvarit ovat harmissaan, kun näkevät, kuinka suuri, punainen risti jälleen pystytetään ja taivaallista anteeksi-antamusta kaupitellaan pitkin katuja. Gottfried on varma, ettei tätä olisi yritetty, jolleivät viholliset olisi luulleet, ette T:ri Lutherin ääni on vaiennut ijäksi. Salaisesti jaetaan kuitenkin hänen kirjeitänsä meidän joukossamme, ja moni meistä tietää, että hän on tallella jossakin paikassa lähellä meitä.
Marraskuulta.
Gottfried on juuri tuonut minulle Lutherin kirjeen Mainzin arkki-piispalle. Se ainakin näyttää anekauppiaille, että he ovat herättäneet nukkuvan leijonan.
Hän muistuttaa arkkipiispaa, että ankara tuli jo on syttynyt sen kautta, että köyhä, halpa munkki on nousnut Tetzeliä vastaan; hän varoittaa häntä, että Jumala, joka antoi voimaa tälle heikolle ihmis-äänelle, koska se puhui Hänen totuuttansa: "vielä elää ja alentaa korkeat seterit ja ylpeät Faraot, ja voi helposti nöyryyttää Mainzin vaaliruhtinaan, vaikka koko neljä keisaria häntä tukisi." Hän vaatii juhlallisesti, että arkkipiispa lakkauttaa tuon valheellisten anteeksi-antamusten ahneen myymisen Mainzissa, taikka hän pian julkaisee syytöksen (jonka hän jo on kirjoittanut) "Uutta Hallen koulua" vastaan. "Sillä T:ri Luther", hän sanoo, "ei ole vielä kuollut."
Me olemme kovasti epäilyksissä, mitenkä arkkipiispa menettelee, kun on saanut tämmöisen rohkean moitteen.
Marraskuun 20 p.
Moite on vaikuttanut. Ruhtinas arkkipiispa on kirjoittanut nöyrän puollustuskirjeen T:ri Lutherille, ja aneet ovat kerta vielä karkoitetut Hallesta.
Wittenbergissä T:ri Lutherin kirjeet eivät kuitenkaan ole likimainkaan sama, kuin hänen läsnä-olonsa. Täällä vallitsee suuri hämminki, ja sangen usein tappelevat vastaiset puolueet kaduilla.
Melkein kaikki Augustinin-luostarin munkit kieltäysivät pari viikkoa sitten ottamasta osaa messuihin taikka hostian palvelemiseen. Hyvänluontoinen T:ri Melancthon ja muut tohtorit nuhtelivat heitä ensin, mutta rupesivat viimein itse uskomaan samoin ja vetosivat Sachsin vaaliruhtinaasen, että hän poistaisi nämät epäjumaliset kirkonmenot. Me emme tiedä, kuinka hän tehnee. Ei mitään julkisia muutoksia vielä ole pantu toimeen jumalanpalveluksessa.
Mutta se suuri tapaus, joka nyt kiihdyttää Wittenbergiä, on kolmentoista Augustinilais-munkin luopuminen luostarista ja luostari-elämästä. Pastori Feldkirchen ilmoitti papilliset lupaukset mitättömiksi ja meni naimisiin muutamia kuukausia takaperin. Mutta hän oli vaan maallinen pappi; ja pitäjien pappien avioliitosta on kaikilla kunnon ihmisillä meidän joukossamme kauan aikaa ollut sama ajatus.
Mitä munkkien avioliittoon tulee, on kuitenkin pidetty eri mieltä. Pappi muuttaa naidessaan vaan säätynsä; mutta jos munkit rikkovat lupauksensa, häviää koko veljeskunta ja munkki-elämä.
Gottfried ja minä olemme kokonaan vakuutetut siitä, että he ovat oikeassa; ja me kunnioitamme suuresti niitä miehiä, jotka kieltävät itseltään elatuksen muitten kustannuksella ja tyytyvät asettumaan yliopiston oppilaitten joukkoon. Mutta erittäin minä kunnioitan niitä vanhempia taikka totisempiakin oppineita veljiä, jotka jättävät luostarin armon ja joutilaan ylellisyyden ja rupeavat oppimaan jotakin halpaa ammattia. Yksi heistä on mennyt salvumiehen oppiin; ja kun me pari päivää sitten kuljimme hänen työpenkkinsä ohitse ja katselimme, kuinka hän ahkerasti koetti taivuttaa tottumattomia sormiansa työkaluja pitelemään, nosti Gottfried lakkiansa ja tervehti häntä kunnioituksella, sanoen:
"Niin, se on oikein. Kristin-uskon täytyy alkaa uudestaan Nazarethin työmiehen kodista."
Meidän perheessämme ovat ajatukset kuitenkin erilaiset. Meidän kallis, levoton äitimme ajattelee kovasti, mitä kaikista näistä tulee. Tosin on Fritzin toinen vankeus suuresti järkyttänyt hänen uskoansa munkkeihin; mutta aikakauden mullistava luonto pelottaa häntä. Hänestä näyttää kaikki tarkoittavan häviötä; ja ainoa tapa, jolla ajan vaikeat kysymykset hänen mielestään suoriuvat, on se, että nyt on mailman viimeiset päivät ja että, kun kaikki on revitty maahan, meidän Herramme itse tulee ja nopeasti rakentaa valtakuntansa jälleen oikealla tavalla.
Hänellä ei ole Fritzin, ei rakastetun Evan eikä T:ri Lutherin neuvoja — johon viime mainittuun hän näihin aikoihin on alkanut enemmän luottaa, vaikka hän aina valittaa, että hän käyttää niin kiivasta kieltä — eikä hän tiedä, mitä jokaisesta asiasta tulee ajatella. Hän pelkää erittäin arkkidiakonus Carlstadtin rajuutta; ja lempeä Melancthon on liian paljon hänen itse luontoisensa, ettei hän luota tämän päätöksiin.
Kuitenkin, kun tänä aamuna kävin heitä tervehtimässä, valmisti hän paraikaa ravitsevaa lientä, jonka hän, kun kysyin häneltä, myönsi olevan aiotun sille munkille, joka oli kieltänyt kirkon ylivallan ja ruvennut salvumieheksi.
"Ihmisraukat", lausui hän niinkuin puollustukseksi, "he olivat tottuneet elämään hyvin luostarissa, enkä minä soisi, että eroitus tuntuisi peräti jyrkältä."
Äidin-äitimme on nyt yhdeksännellä kymmenennellä. Hänen vartalonsa on vielä suora, vaikka hän harvoin lähtee nojatuolistaan; eikä hänen sielunvoimansa näytä juuri heikontuneen, paitsi ettei hän voi pitkää aikaa kuunnella mitään asiaa. Valisti minä ajattelen, että hänen vanhuutensa tulee enemmän varhaisen kevään herttaisiin päiviin, kuin kovaan ja kylmään talveen. Thekla sanoo, että näyttää siltä, kuin tämä elämä paraikaa hiljaisesti häneltä koittaisi paremmaksi; taikka kuin Jumala pitäisi häntä, niinkuin Mosesta, täydellä näöllä ja hyvässä voimissa, siksi kuin hän saa luoda silmänsä Luvattuun maahan ja nähdä sen pelastuksen, joka hän on niin kauan odottanut, aivan likeltä.
Hän on yhtä paljon lastemme lemmitty, kuin hän oli ennen meidän; hän näyttää unhottaneen vanhan tapansa keksiä virheitä; joko sentähden, että hänen ei tarvitse mielestänsä vastata niin paljon kolmannen sukupolven puolesta, taikka sentähden, että kaikki heidän pienet virheensä ilmestyvät lievemmässä muodossa hänen edessään. Minä huomaan myöskin, että hän on ruvennut juttelemaan aivan toisenlaisia kertomuksia, kuin niitä, jotka kiinnittivät meidän huomiotamme. Hän näyttää jättävän pois keski-ikänsä legendat ja palaavan oman levottoman nuoruutensa ja lapsuutensa kokemuksiin. Iso-isämme elämän salaisuudet, joista me turhaan koetimme saada selkoa, ovat kaikki avoinna Greetalle ja pojille. Pyhimysten ja eremitein sijaan, joitten vaiheet ihastuttivat meitä, on tullut kertomuksia salaisista Hussitein kokouksista, joissa luettiin Pyhää Raamattua Bömin saloissa ja vuoristossa; jylhistä turvapaikoista onkaloissa, joissa kokonaiset perheet piileskelivät kuukausimääriä; sydäntä viiltävistä vangitsemisista taikka ihmeellisistä pakoretkistä.
Minun poikani sankareina ei ole St. Kristofer eikä St. Yrjö, vaan väärä-uskoiset Hussitit! Rakas äitini lausuu usein jonkun varoittavan sanan pojille, että nuot ajat olivat kovin pahoja ja ettei ihmisten nyt tarvitse viettää semmoista hurjaa elämää. Mutta teksti vaikuttaa syvemmältä lapsiin kuin kommentarit.
Oman suurimman ilonsa saa äidin-äitimme yhä T:ri Lutherin kirjoituksista. Minä olen nykyisin hänelle ja isälle lukenut, tiesi kuinka monta kertaa, tohtorin kirjeen Wartburgista "Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergissä" ynnä hänen selityksensä 37:nnestä Psalmista: "älä vihastu pahain tähden."
Rakkaan isämme näkö-ala on mitä valoisin. Hän on vakuutettu, että koko mailma nopeasti tulee laidallensa, ja katsoo vähäiseksi asiaksi, etteivät hänen keksintönsä valmistuneet, koska me täyttä pohtia lähestymme ihmiskunnan kultaista aikakautta.
Näin hän ja äitini eri kohdilta ja eri teillä joutuivat samaan päätökseen.
Me olemme kuulleet Theklalta, että Ulrich on käynyt T:ri Lutherin luona Wartburgissa, jossa hän oleskelee. Minä olen niin iloinen, kun tiedän, missä hän on. Minusta on aina niin vaikea ajatella ihmisiä, heidän olopaikkaansa tuntematta. Muoto itse näyttää haihtuvan siinä epämääräisessä, varjonkaltaisessa, tuntemattomassa mailmassa, joka ympäröitsee sitä. Tämä se on, joka lisää levottomuuttani Fritzin puolesta. Nyt minun sopii ajatella T:ri Lutheria, kun hän istuu tuossa suuressa huoneessa, jossa minä odotin vaaliruhtinasta kirjaustyöni kanssa monta vuotta takaperin — katsellen jyrkänteen partaalta niitä harjanteita, jotka kohoavat toistensa takaa, siksi kuin tummat hongat ja viheriät, huojuvat oksat muuttuvat sinertäviksi kultaisella taivaan rannalla. Ja päivänlaskusta minä näen, kuinka varjot hiipivät niitten vihantavien laaksoin yli, joissa meidän oli tapa leikitellä, ja aleneva aurinko valaisee honkien punaisia varsia.
Taikka minä näen hänen kesäpäivänä istuvan kirjojensa vieressä — suurten foliantein, kreikkalaisten, hebrealaisten ja latinaisten — ja valmistavan sitä Jumalan Kirjan Käännöstä, joka on oleva koko meidän kansamme siunaus; sillä välin kuin lämpimät auringonsäteet kiehuttavat aromatillista hajua männyistä, ja tuuli viepi sen sisään avonaisesta akkunasta.
Taikka minä ajattelen, kuinka hän varhain aamulla seisoo linnan muurien luona ja katselee Eisenachin torneja ja kaukaisia kattoja, samalla kuin suuren luostarin kello kumisten ilmoittaa hänelle, mitä kello on; ja hänen mieleensä muistuu se vireä elämä, joka alkaa kaduilla, jossa hän kerta kerjäsi leipää täti Ursula Cottan ovella. Kallis täti Ursula, minä soisin, että hän olisi saanut elää tähän saakka ja nähdä sen runsaan sadon, jonka hyvä teko toisinaan tuottaa.
Taikka yöllä taas, kun kaikki äänet ovat vaiti, paitsi näkymättömän virran kohina alhaalla laaksossa ja tuulen huokuna metsässä, ja se suuri taistelo alkaa, jota hän on taistellut niin usein pimeyden valtoja vastaan, ja hän koettaa rukoilla eikä voi nostaa sydäntänsä Jumalan puoleen, olen minä näkevänäni, kuinka hän avaa akkunansa, luo silmänsä metsään, kallioille ja nurmille, jotka alhaalla ilmestyvät tummina ja hengettöminä, ja sitten katsoo ylös näistä Jumalan puoleen ja vahvistaa itseänsä sillä totuudella, jonka hän mielellään lausuu:
"Jumala elää vielä!" tuntien katsellessansa, että yö vaan peittää auringon eikä sammuta sitä, ja vartoen siksi kuin aamukoitto alkaa verkalleen levitä ylös taivaalle ja alas metsään.
T:ri Melancthon on kertonut kuinka T:ri Luther tekee työtä, kuinka hän kärsii Wartburgissa ja kuinka hän kerta kirjoitti: "ovatko ystäväni unhottaneet rukoilla minun puolestani, koska taistelo on niin kauhea?" Ei; Gottfried muistaa häntä aina kalliimpien omaistemme nimien joukossa.
"Mutta", hän sanoi tänään, "meidän tulee jättää päämiehemme kasvatus
Jumalalle."
Koetettu, huolestunut Pyhä Elisabet parka! toinen kuninkaallinen sydän kärsii nyt Wartburgissa, toinen pyhimys saavuttaa nyt kruununsa ristin kautta vanhassa linnassa; mutta ei paavin Kalenterissa kanoniseerattavaksi!
Joulukuun 21 p.
Augustinilaisen veljeskunnan tuomiokapituli Thüringenissa ja Meissen'issa kokoontui täällä viime kuulla tutkimaan, ovatko luostarilupaukset peräyttämättömät. He ovat tulleet siihen päätökseen, että Kristuksessa ei ole maallikoita eikä munkkeja, ja että jokainen saa vapaasti noudattaa omaatuntoansa.
Joulupäivänä 1521.
Tämä on ollut suuri päivä meille.
Arkkidiakonus Carlstadt ilmoitti vähä aika takaperin, että hän aikoi lähestyvän Ympärileikkauksen juhlana jakaa pyhää sakramenttiä maallikoille sekä leivän että viinan muodossa. Kun hänen oikeuttansa tähän on epäilty, kiirehti hän panemaan toimeen päätöstänsä, ettei mikään kielto hovin puolesta estäisi sitä.
Tänään, kun hän saarnassansa kaupunginkirkossa oli selittänyt, kuinka tarpeellista oli taas asettaa Pyhä Ehtoollinen epäjumalisen messu-uhrin sijaan, meni hän alttarille, siunasi Saksan kielellä leivän ja viinan, kääntyi kansan puoleen ja lausui juhlallisesti:
"Jokainen, joka tuntee itsensä rasitetuksi synteinsä taakasta ja isoo ja janoo Jumalan armoa, tulkoon ja vastaan-ottakoon Herran ruumiin ja veren."
Hetkeksi seurasi äänettömyys hänen sanojansa, ja sitten, ennenkuin kukaan muu liikahti, näin minä ihmeekseni ujon, hiljaisen äitini verkalleen astuvan käytävää ylös, taluttaen isääni kädestä. Muita tuli perästä; mitkä kunnioittavaisella, juhlallisella käytöksellä, mitkä ehkä hiukan kiireisesti ja liiallisella innolla. Ja kun viimeinenkin oli lähtenyt alttarilta, lausui arkkidiakonus yhteisen synninpäästön ja lisäsi juhlallisesti:
"Menkäät, älkäätkä tehkö syntiä enää."
Tuokion aikaa olivat kaikki vaiti, ja sitten eri äänet, jotka vähitellen paisuivat täydeksi kööriksi, yhtyivät veisaamaan Agnus Dei:
"Oi Jumalan Karitsa, joka poistat mailman synnit! Armahda meitä, anna meille rauhasi!"
Me vietimme joulun, niinkuin tavallisesti, isäni luona. Vaikka minä kummastelin äitini rohkeutta, en minä tahtonut puhua hänen kanssaan siitä; mutta kun me illalla istuimme yksinään, sillä välin kuin rakas isämme, Gottfried, Kristofer ja lapset olivat lähteneet katsomaan, kuinka luistelivat Elbellä, lausui hän minulle:
"Elsa, minun täytyi mennä. Tuntui siltä, kuin meidän Herramme oma ääni olisi sanonut minulle: 'sinä olet rasitettu, tule!" Minä en koskaan ymmärtänyt kaikkia näitä, niinkuin nyt. Minusta näytti, kuin olisin nähnyt evankeliumin omilla silmilläni — nähnyt, että lunastus on täytetty, ja että atria nyt on hankittu. Minä en muistanut kysyä, kaduinko, uskoinko taikka rakastinko kylläksi. Minä näin vuosisatojen halki, kuinka Hänen ruumiinsa annettiin ja hänen verensä vuodatettiin minun puolestani Golgatalla; ja nyt minä näin pöydän valmistetuksi ja kuulin kutsumuksen; ja minun täytyi tarttua isäsi käteen ja kohta astua esiin."
"Niin, kallis äiti, te annoitte koko seurakunnalle parhaan esimerkin!" minä sanoin.
"Minä!" hän huudahti. "Sanoitko, että minä menin esiin, ennenkuin kukaan muu? Kuinka! ennenkuin kaikki hurskaat miehet ja tohtorit ja esivaltalaiset? Elsa, lapseni, mitä minä olen tehnyt? Mutta minä en ajatellut itseäni eikä ketään muuta. Minä kuulin vaan hänen äänensä kutsuvan itseäni; ja mitä minä voin tehdä muuta, kuin mennä? Enkä minä todella nyt huoli, miltä se näytti! Voi Elsa", hän jatkoi, "kyllä ansaitsee, että mailmaa näin häiritään, kun vaan tämä juhla palautetaan kirkkoon; niin", hän lisäsi vapisevalla äänellä, "ansaitsee kyllä, että Fritzkin on vankeudessa tätä varten. Pyhä Herra on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja me vietämme juhlaa. Hän kuoli syntisten tähden. Hän laitti atriansa isoaville ja janoaville. Ne, jotka kaikkein enemmän tuntevat syntinsä, eivät siis saa tulla viimeiseksi, vaan ensiksi. Minä näen kaikki nyt. Tuo pyhä sakramentti on evankeliumi minulle."
Helmikuun 10 p. 1522.
Täysi hämminki vallitsee kaupungissa.
Miehiä on ilmestynyt täällä, jotka sanovat, että he ovat suorastaan innostetut Jumalalta; että opiskeleminen on aivan tarpeeton asia — jopa epäjumalinen arvon-anto lihalle ja puustaville; että se on ajan ja voiman hukka, kun kääntää Pyhää Raamattua, koska, vaikka he eivät ymmärtäneet sanaakaan kreikkaa tai hebreaa, Jumala on ilmoittanut sen sisällön heidän sydämellensä.
Nämät miehet tulevat Zwickau'ista. Kaksi heistä on kankureita; yksi on entinen pappi Münzer. He kehuvat itseänsä myöskin profeetoiksi. Heidän johdattajansa Nikolaus Storch on valinnut kaksitoista apostolia ja seitsemänkymmentä kaksi opetuslasta Herramme esimerkin mukaan. Ja yksi heistä huusi kauhealla äänellä tänään pitkin katuja:
"Voi, voi kristikunnan jumalattomia hallitsioita! Ennen seitsemän vuoden kuluttua pannaan mailma autioksi. Turkkilaiset hyökkäävät maahan. Ei yksikään ihminen jää henkiin. Jumala puhdistaa maan verellä, ja kaikki papit surmataan. Pyhimykset vallitsevat. Herran päivä on käsissä. Voi! voi!"
Yliopiston ja kaupungin ajatukset heistä ovat erilaiset. Vaaliruhtinas itse sanoo, että hän mieluisammin luopuisi kruunustansa ja kerjäläisenä kulkisi mailmaa, kuin vastustaisi Herran ääntä. T:ri Melancthon epäilee ja sanoo, että meidän tulee tutkia henkiä, ovatko ne Jumalasta. Arkkidiakonus Carlstadt on kovasti mieltynyt heihin, niin että hän opetus-istuimeltaan kehoittaa ylioppilaita jättämään turhamaisen pyrintönsä lihallisen viisauden perään ja palaamaan ja Jumalan käskyn mukaan ansaitsemaan leipäänsä otsansa hiessä. Poikakoulun opettaja avasi huoneen akkunan ja käski kaupunkilaisia ottamaan pois lapsensa. Melkoinen joukko ylioppilaita on hajoamassansa, ja toiset ovat kiihtyneessä mielentilassa, valmiina mihin melskeesen tahansa. Kuvat ovat väkisin viedyt yhdestä kirkosta ja poltetut. Fransiskanin-luostarin munkit ovat pyytäneet sotaväkeä avukseen uhkaavaa päällekarkausta vastaan.
Gottfried ja muut ovat vakuutetut, että nämät Zwickau'n miehet ovat sokaistuja intoilioita. Hän sanoo: "se henki, joka ei pane armoa Jumalan sanaan, ei suinkaan liene Jumalasta."
Mutta näitten uusien oppien lujimpia vastustajia on kummastukseksemme hyvänsävyisä äitimme. Hänen lempeä, hiljainen luontonsa näyttää niinkuin taivaallisella vaistolla kammoman heitä. Hän sanoo: "Jumalan henki tekee nöyräksi — eikä paisuta."
Kun tuonain kerrottiin meille, että Nikolaus Storch oli nähnyt enkeli Gabrielin yöllä, joka riensi häntä kohden ja sanoi hänelle: "mitä sinuun tulee, sinä asetetaan minun valta-istuimelleni!" lausui äitini:
"Oudollapa tavalla enkeli Gabriel nyt puhuu omasta valta-istuimestaan: ennen vanhaan enkelit puhuivat Jumalan valta-istuimesta."
Ja kun joku arveli, että oli aika eroittaa akanat nisusta, ja perustaa semmoinen kirkko, johon vaan pyhät kuuluisivat, sanoi hän:
"Se ei suinkaan sopisi minulle. Minun täytyisi pysähtyä ulkopuolelle, lunastettujen syntisten kirkkoon. Ja eikö St. Paavali itse sanonut, niinkuin T:ri Luther kertoi meille: 'syntiset, joista minä olen suurin?'"
"Mutta ettekö pelkää", joku kysyi häneltä; "että loukkaatte Jumalaa, kun kiellätte Hänen sanansaattajiansa, jos sentään nämät profeetat olisivat Häneltä lähetetyt?"
"En minä luule", hän vastasi tyvenesti. "Siksi kuin tohtorit vakaantuvat asiasta, minä en mielestäni voi pakoittaa Vapahtajaani, jos pysyn kiinni vanhassa sano massa."
Isäni on kuitenkin kovin levoton tästä; hän ei ymmärrä, miks'ei saisi olla profeettoja Wittenbergissä yhtä hyvin, kuin Jerusalemissa; ja näihin ihmeellisiin aikoihin, väittää hän, mitkä ihmeet lienevät liian suuret uskottavaksi?
Minä ja moni muu kaipaamme sydämestämme T:ri Lutheria. Minä luulen kyllä, että Gottfried on oikeassa, mutta se olisi kauheata, jos erehtyisi; ja T:ri Luther näyttää aina kohta käsittävän kaikki asiat, ja voittaa rynnäköllä linnan, sillä välin kuin Melancthon käyskelee sen ympäri ja tarkastelee jokaista varustusten osaa.
T:ri Luther ei koskaan horju ajatuksissaan kirjeissään, vaan varoittaa meitä ankarasti näistä saatanan petoksista. Mutta siihen ihmiset vastaavat, ettei hän ole nähnyt eikä kuullut "profeettoja." Kirjeestä ehtii keskustella, ja kirjeesen ehtii vastata aikaa ennen, kuin toinen tulee, ja elävä silmä ja ääni maksavat paljon tämänlaisessa taistelossa.
Mikä päällikkö voisi kirjeitten kautta viedä väkeänsä tuleen?
Helmikuun 26 p. 1522.
Rauhan kyyhkysemme on palannut kotiin; meidän Evamme! Kun tänä iltana kävin kadun poikki asialla äitini luona, näin minä kummastuksekseni Evan istuvan käsi isäni kädessä ja levollisesti lukevan hänelle kolmattakolmatta Psalmia, sillä välin kuin äidin-äitini istui ja kuunteli ja äitini tyytyväisesti kutoi heidän vieressään.
Tuntui siltä kuin hän olisi tuskin ollut päivääkään poissa, niin hiljaisesti hän pujahti jälleen entiselle paikallensa. Se näytti niin luonnolliselta, vaan kuitenkin niin unenkaltaiselta, että kummastuksen tunto katosi minusta, niinkuin tapahtuu unelmissa, ja minä menin hänen luokseen ja suutelin hänen otsaansa.
"Kallis serkku Elsa, sinäkö se olet!" hän lausui. "Minä aioin huomenna kaikkein ensiksi tulla sinun luoksesi."
Minkä rauhan tuo rakas, levollinen, sointuva ääni levitti meidän kotiimme jälleen!
"Te olette kaikki jättäneet täti Cottan", hän lausui, ja hänen äänensä värisi hiukan, "niin minä olen tullut takaisin olemaan hänen luonansa aina, jos hän sallii."
Äitini ja Eva eivät koskaan vaihettaneet keskenänsä mitään rakkauden vakuutuksia; he ymmärtävät toinen toisensa niin täydellisesti.
Helmikuun 23 p.
Niin, se ei ole mikään unelma. Eva on jättänyt luostarin ja on taas yksi meistä. Nyt, kun hän on ruvennut jälleen kaikkiin vanhoihin askareihinsa, kummastelen minä enemmän, kuin ennen, kuinka olemme tulleet toimeen ilman häntä. Hän puhuu niin levollisesti paostansa luostarista ja ylimäisestä matkastansa maakunnassa, kuin se olisi ollut helppo ja aivan jokapäiväinen tapaus. Hän kertoo, että jokainen näytti olevan halukas auttamaan häntä ja pitämään huolta hänestä.
Hän on kovasti vähän muuttunut. Hänen kasvonsa eivät olleet niitä, jotka muuttuivat. Sama viattomuus asuu hänen huulillaan, kuin ennen — sama luottavainen, totinen valo on hänen mustissa, lempeissä silmissään; tyven, rauhallinen otsa, joka aina muistutti päivänpaisteisesta, pilvettömästä taivaasta, on tyven ja kirkas vielä; ja sen ympärillä kultainen tukka, joka ei vielä ole kasvanut luostarin leikkauksen perästä, sykertyy vähäisiksi kiehkuroiksi, jotka muistuttavat minua hänen ensimäisista ajoistaan kodissamme Eisenachissa. Kuitenkin koko kasvojen luonto näyttää tyventyneen, minä en voi sanoa varjostuneen, vaan täyttyneen sillä katseella, joka luullakseni aina eroittaa pyhimysten kasvot tuolla ylhäällä enkelein kasvoista — niitten kasvot, jotka ovat kärsineet, niitten kasvoista, jotka ovat vaan tunteneet sääliä —- niin, täyttyneen tuolla syvällä, hellällä, kärsivällisellä luottamuksella, inhimillisellä katseella, joka ilmestyy niitten kasvoissa, jotka ovat päässeet taivaalliseen, riemulliseen "Sinun tahtosi tapahtukoon" tuon "Ei minun tahtoni, vaan Sinun" tuskan kautta.
Ensiksi meni Greeta häntä vastaan sillä kunnioittavaisella katsannolla; joka hänellä on kirkossa; ja hän kysyi minulta jälestäpäin: "onko tämä todella se serkku Eva, jonka kuva on meillä?" Mutta nyt he ovat mitä parahimmat ystävät, ja suurella luottamuksella ja aivan tarkasti juttelee Greeta serkku Evalle kaikki salaisimmat tuumansa ja ilonsa. Pojatkin panevat tavattoman paljon arvoa hänen hyvään ajatukseensa ja näyttävät pitävän päätöksiään viisaampina, kuin tavallisten naisten; sillä eilen pikku Fritz selitti hänelle hartaasti sen uuden joutsen ansioita, jonka hän oli saanut ja joka oli tehty englantilaisen mallin mukaan.
Hän koettaa kaikin toimin saada yhdeksän nuorta nunnaa, jotka ovat ruvenneet Lutherin oppiin, vapaaksi Nimptschenistä. Gottfried luulee sitä sangen vaikeaksi, mutta ei millään lailla mahdottomaksi aikaa myöten.
Vaan kuitenkin, mihin myrskyiseen mailmaan kyyhkysemme on palannut! — yliopisto on melkein häviämällänsä; kaupunki riivoksissa; eikä yhtään saksalaista raamattua kenenkään kädessä, jonka johdolla, niinkuin Gottfried sanoo, näitten uusien profeettain vaatimuksia tutkittaisiin.
Se ei sentään näytä tekevän Evaa alakuloiseksi. Hän sanoo, että hänestä tuntuu, kuin hän astuisi arkista uuteen mailmaan; eikä Noach suinkaan tavannut kaikkia järjestykseen pantuna edestänsä. Hän on kokonaan äitini puolella, mitä profeettoihin tulee. Hän sanoo, etteivät apostolit saarnanneet, itseänsä, vaan Kristusta Jesusta Herraamme. Jos Zwickau'in profeetat saarnaavat Häntä, eivät he saarnaa mitään uutta; ja jos he saarnaavat itseänsä, ei Jumala eikä liioin enkeli Gabriel käskenyt heitä siihen.
Suuresti meitä surettaa, että Fritz vielä on vankeudessa. Ensiksi olimme varmat, että hänen onnistuisi paeta, mutta jokainen kuukausi vähentää toivojamme, siksi kuin tuskin tohdimme mainita häntä, paitsi rukouksissamme. Kuitenkin me joka päivä, Gottfried ja minä, rukoilemme, ettei ainoastaan hän pääsisi vapaaksi, vaan myöskin T:ri Luther palaisi ja onnellisesti päättäisi saksalaisen raamatun-käännöksensä, joka, Gottfriedin luullen; on oleva suurin lahja, minkä T:ri Luther milloinkaan on antanut taikka milloinkaan voi antaa Saksan kansalle ja sen kautta kristikunnalle.
Lauantaina, Maaliskuun 8 p. 1522.
Tuo suuri, lämmin sydän sykkii taas meidän joukossamme!
T:ri Luther asuu taas levollisesti Augustinin-luostarissa, jonka hän jätti vuosi takaperin, Wormsiin lähteäksensä. Mitä muutoksia siitä ajasta! Hän jätti meidät kesken kyyneliämme ja turhia rukouksiammme, ettei hän uskoisi kallista henkeänsä sille petolliselle suojeluskirjalle, joka oli kietonut Johan Hussin martyri-paaluun.
Hän palajaa eheänä ja voittoisana — hyvän asian puollustajana keisarin, pappien ja ruhtinaitten edessä Saksan kansan sankarina.
Hänen lähtiessänsä juuri osa kaupunkilaisista ja ylioppilaista vapisi hänen rohkeitten sanojensa ja tekojensa puolesta.
Palatessaan hän näkee, kuinka ylioppilaat ja porvarit rajusti ja sokeasti syöksevät eteenpäin sitä tietä, jonka hän avasi — tuolle puolen hänen päätöksensä ja vakuutuksensa rajoja.
Hän lähti ensimäisenä taisteloon, ja muut seurasivat pelolla, kun hän yksin ryntäsi eteenpäin kuoleman uhalla.
Hän palajaa kutsumaan takaisin hajonneita joukkojansa, jotka ovat levinneet ja jakaantuneet tuimassa ja tulisessa takaa-ajossaan.
Lieneekö nyt hänen äänensä yhtä voimakas peräyttämään ja jälleen järjestämään, kuin se oli eteenpäin käskemään?
Matkallansa Wartburgista kirjoitti hän vaaliruhtinaalle ja kieltäysi hänen suojelustansa vastaan-ottamasta, ilmoittaen, että hän palasi sen lauman luo, jonka Jumala oli antanut hänelle Wittenbergissä, että Jumala itse oli kutsunut ja kehoittanut häntä, ja että hän oli mahtavamman suojassa, kuin minkään vaaliruhtinaan! "Miekka", hän sanoi, "ei voinut puollustaa totuutta. Väkevimmät ovat ne, joitten usko on vahvin. Hän tuli turvaten Herraansa Kristukseen ja Häneen yksinään."
Gottfried sanoo, että se on tyhjä luulo, mutta minusta on jo, kuin näkisin suuren eroituksen kaupungissa — ei jutella niin rohkeasti ja suureen ääneen, kuin toispäivänä; niinkuin perheessä hilpeät, telmivät pojat asettuvat, kun isä taas astuu heidän joukkoonsa. Mutta ylihuomenna voimme päättää paremmin. Hän aikoo saarnata kaupungin-kirkossa.
Maanantaina, Maaliskuun 10 1522.
Me olemme kuulleet hänen saarnaavan kerran vielä. Kiitos Jumalan, nuot erämaan päivät, joksi hän sanoi niitä, eivät suinkaan ole menneet hukkaan T:ri Lutherilta.
Kun hän jälleen seisoi saarnastuolissa, oli harva taajassa sanankuulia-joukossa, joka sai kyyneliänsä pidätetyksi. Tässä hyvin tunnetussa kuvassa ja näissä vilpittömissä, vakavissa kasvoissa näimme sen miehen, joka oli seisonut järkähtämättä keisarin ja kaikkien valtakunnan suurten edessä, yksinään puollustaen Jumalan totuutta.
Useat meistä näimme paitsi sitä vielä suuremmalla liikutuksella kärsijän, joka näinä viime kymmenenä kuukautena oli Wartburgin yksinäisyydessä seisonut vielä kauheamman vihollisen edessä, kuin paavin taikka keisarin; ja joka sillä välin, kuin hänen oma sydämensä ja lihansa usein melkein nääntyivät taistelossa, ei ollut koskaan tauonnut urhoollisesti ja voittoisasti taistelua jatkamasta meidän, hänen laumansa puolesta; joka lähetti mestarillisia vastauksia Parisin yliopistolle; joka yhdellä ainoalla jalolla nuhteella väänsi valheellisen anekaupan Mainzin arkkipiispan vapisevasta kädestä, joka kirjoitti lakkaamattomia lohdutuksen tai isällisen neuvon kirjeitä Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergiin, ja kaikkien näitten ohessa valmisteli sitä Jumalan Sanan Käännöstä, josta meidän maamme toivoo niin paljon.
Mutta vanhemmat, hellemmät, tutummat muistot valloittivat kaikki muut, kun jälleen kuulimme hänen äänensä — sen uskollisen äänen, joka oli varoittanut ja lohduttanut meitä niin kauan sekä julkisesti että yksityisesti. Muille T:ri Luther olkoon Wormsin sankari, Saksanmaan opettaja, se Pyhä Yrjänä, joka tappoi valheen lohikäärmeen: meille hän oli luopumaton, lempeä sielunpaimen; ja moni meistä kuuli, luullakseni, varsin vähän hänen saarnansa ensimäisistä sanoista pelkästä ilosta, että saimme kuulla hänen äänensä jälleen, kun kirkkaat, syvät säveleet värähtelivät hiljaisessa kirkossa.
Aluksi hän kiitti meidän uskoamme. Hän sanoi, että olimme suuresti edistyneet hänen poissa ollessaan. Mutta hän jatkoi sanoen: "meillä täytyy olla enemmän kuin usko — meillä täytyy olla rakkaus! Jos mies on yksinään; miekka kädessä; tekee se yhtä, joko hän pitää sitä tupessa taikka ei; mutta jos hän on keskellä ihmisjoukkoa, tulee hänen pitää sitä niin, ettei hän haavoita ketään."
"Äiti antaa aluksi lapsellensa maitoa. Eläisikö se, jos hän antaisi ensin lihaa ja viiniä?"
"Mutta sinä, ystäväni, olet ehkä saanut kylläksi maitoa. Liha ja viini kenties tekee sinun hyvää. Salli kuitenkin heikomman, nuoremman veljesi saada maitoa. Oli semmoinenkin aika, kuin et sinäkään olisi voinut nauttia mitään muuta."
"Katso aurinkoa! Se tuottaa meille kaksi asiaa — valon ja lämpimän. Valon säteet lankeevat suorastaan meidän päällemme. Ei mikään kuningas ole voimallinen kyllä katkaisemaan noita teräviä, suoria, nopeita säteitä. Mutta lämmin hohtaa meille joka taholta. Näin tulee uskon, niinkuin valonkin, aina olla suora ja taipumaton; mutta rakkauden pitäisi, niinkuin lämpimän, hohtaa joka taholta ja nöyrästi mukaantua kaikkien tarvetta myöten."
Hän jatkoi: "messun poistaminen, sanotte, on Pyhän Raamatun mukaan. Minulla on sama ajatus, kuin teillä. Mutta kun poistitte sen, millä lailla te huolitte järjestyksestä ja säädyllisyydestä? Teidän olisi tullut hartaasti rukoilla Jumalaa, kääntyä esivallan puoleen, ja jokainen olisi huomannut, että asia oli Jumalasta."
"Messu on paha asia; Jumala on sen vihollinen; se on poistettava; ja minä soisin, että koko mailmassa Pyhä Ehtoollinen asetettaisiin sen sijaan. Mutta älköön kukaan väkisin temmatko ketään pois siitä. Asia on jätettävä Jumalan haltuun. Hänen sanansa se on, joka on vaikuttava, emmekä me. Ja miksi? te kysytte. Siksi, että minä en pidä ihmisten sydämiä kädessäni, niinkuin savenvalaja pitää saven kädessään. Meidän työmme on puhua; Jumala toimittaa. Saarnataan me. Kaikki muut ovat Hänen tehtävänsä. Jos käytän väkivaltaa, mitä voitan? Muutosta käytöksessä, ulkonäköä, niuristelemista, petosta, teeskentelemistä. Mutta mihin joutuvat sydämen, uskon, kristillisen rakkauden rehellisyys? Kaikki puuttuu, missä nämät puuttuvat; ja lopusta minä en anna pähkinän-varttakaan."
"Sydämen me tarvitsemme; ja sitä voittaaksemme tulee meidän saarnata evankeliumia. Silloin sana pystyy tänään yhteen sydämeen, huomenna toiseen, ja niin vaikuttaa, että jokainen luopuu messusta. Jumala saa aikaan enemmän, kuin mitä te ja minä ja koko mailma voisimme yhdessä yrittääkään. Hän valloittaa sydämen; ja kun se on voitettu, on kaikki voitettu."
"Minä en sano tätä sentähden, että messu perustettaisiin jälleen. Koska se nyt on poistettu, jääköön se Jumalan nimessä pois. Mutta oliko se poistettava teidän tavallanne? Kun St. Paavali tuli suuren Athenan kaupunkiin, näki hän alttareita, jotka olivat rakennetut väärille jumalille. Hän kävi toisesta toiseen, mietiskeli itseksensä kaikista, mutta ei koskenut yhteenkään. Sen sijaan hän palasi tyvenesti torille ja ilmoitti kansalle, että kaikki nuot jumalat olivat epäjumalia. Tämä ilmoitus vaikutti muutamien sydämeen, ja epäjumalat kaatuivat, ilman että Paavali koski niihin. Minä saarnaisin, minä puhuisin, minä kirjoittaisin, mutta minä en pakoittaisi ketään; sillä usko on vapaa-ehtoinen asia. Katsokaat, mitä minä olen tehnyt! Minä nousin vastustamaan paavia, aneita ja paavin seuralaisia; mutta minä tein sen ilman meteliä taikka väkivaltaa. Minä käytin ennen kaikkia Jumalan sanaa; minä saarnasin, minä kirjoitin; minä en tehnyt mitään muuta. Ja kun minä nukuin, taikka istuin pöydän ääressä, keskustellen Amsdorfin ja Melancthonin kanssa ja juoden Wittenbergin oluttamme, oli se Sana, jota olin saarnannut, vaikuttamassa ja hävitti paavin valtaa enemmän, kuin minkään ruhtinaan taikka keisarin rynnistys koskaan on sitä vahingoittanut. Minä en tehnyt mitään; sana teki kaikki. Jos minä olisin turvannut väkivaltaan, olisi Saksa ehkä tähän aikaan upotettuna mereen. Ja mikä seuraus olisi ollut? Sielun ja ruumiin häviö ja hukka. Sentähden minä pysyin itse levollisena, ja jätin Sanan raivaamaan tietä itselleen mailman lävitse. Tiedättekö, mitä perkele ajattelee, kun hän näkee, että ihmiset käyttävät väkivaltaa evankeliumia levittääksensä? Istuen kädet ristissä helvetin tulen takana, sanoo saatana pahanjuonisella katseella ja kauhealla hymyllä: 'voi, mutta nuot hullut vasta viisaat ovat, kun tekevät työtä minulle!' Mutta kun hän näkee, että Sana astuu esiin ja yksin ryhtyy taisteloon, silloin hänen on paha olla; hänen polvensa lyövät yhteen, häntä värisyttää ja hän pyörtyy pelosta."
Levollisesti ja kunnioituksella, ilman iso-äänisiä keskusteluita taikka kerskauksia sen suhteen, mitä aikoivat tehdä, hajosi seurakunta.
Niin lujasti lähti kehoitus pitkämielisyyteen tästä rohkeasta, pelottomasta sydämestä, joka Jumalan tähden on yksinään ja urhoollisesti kohdannut paavin ja keisarikunnan vihaa, ja yhä vielä kohtaa kirkon ja valtakunnan pannaa!
Keskiviikkona, Maaliskuun 11 p.
Eilen T:ri Luther taas saarnasi. Hän varoitti meitä vakavasti pyhää sakramenttiä kevytmielisellä tavalla nauttimasta. "Se ei ole ulkonainen syöminen, joka tekee kristityn", hän sanoi; "se on sisällinen ja hengellinen syöminen, joka on uskon tuote ja jonka puutteessa kaikki ulkonaiset asiat ovat vaan tyhjiä koruja ja turhia temppuja. Nyt on tämä usko luja luottamus siihen, että Jesus Kristus on Jumalan Poika; että, otettuaan päällensä meidän syntimme ja vääryytemme ja niitä ristissä kannettuaan, Hän on itse ainoa, riittävä sovitus; että Hän aina seisoo Jumalan edessä; että Hän lepyttää Isää meidän puolestamme, ja että Hän on antanut meille ruumiinsa sakramentin, vahvistaaksensa uskoamme tuohon sanomattomaan armoon. Jos uskon nämät, on Jumala minun puollustajani. Kun Hän on minun vieressäni, en minä huoli synnistä, kuolemasta, helvetistä eikä perkeleestä; he eivät voi tehdä mitään pahaa minulle, ei edes liikuttaa yhtä hiuskarvaa minun päässäni. Tämä hengellinen leipä on murheellisen lohdutus, sairaan lääke, kuoleman elämä, nälkäisen ruoka, köyhän aarre. Joka ei sure syntejänsä, hänen ei siis tule lähestyä tätä alttaria. Mitä hän siinä tekisi? Voi, jos omatuntomme soimaisi meitä, jos sydämemme tuntisi itsensä musertuneeksi virhettemme ajatuksesta, silloin me emme kevytmielisesti lähestyisi pyhää sakramenttiä."
Löytyi paljon muita meidän joukossamme, kuin munkki Gabriel Didymus (muutamia päiviä sitten yksi hurjan puolueen rajuimpia, joka nyt on tyyntynyt ja saatettu järkeensä), joitten sopi sanoa, kun kuuntelimme: "totisesti, se on niinkuin enkelin ääni."
Mutta, kiitos Jumalan, se ei ole mikään enkelin ääni, vaan ihmis-ääni, josta jokainen sydämemme tunne väreilee — meidän oman, uskollisen, suoran Martin Lutherimme ääni, joka nyt, niinkuin toivomme, jää meille ylösrakentamaan meitä samalla sanalla, joka jo on tehnyt niin paljon siivoa.
Vaan kuitenkin tuntuu minusta, kuin hänen poissa-olonsa olisi tehnyt tehtävänsä meidän hyödyksemme yhtä hyvin, kuin hänen takaisintulonsa. Jos nyt saadaan väkivallan käsi hillityksi, täytyy minun riemuita siitä, että se on toimittanut juuri sen verran, kuin se on.
Noudatettakoon nyt vaan T:ri Lutherin peruslausetta: älä hävitä mitään, jota ei Pyhä Raamattu suorastaan kiellä.
Maaliskuun 30 p.
T:ri Lutherin kahdeksan saarnaa ovat nyt päätetyt; ja rauha on palannut jälleen Wittenbergiin. Ylioppilaat ryhtyvät uudestaan lukemisiinsa, pojat tulevat takaisin kouluun; jokainen aloittaa jälleen nöyrällä sydämellä tointansa.
Ei ole ketään rangaistu. Luther ei tahdo, että väkivaltaa käytetään, olipa haira-uskoisia taikka uskottomia uudistelioita vastaan. "Vapaus", hän sanoo, "on uskon olemus."
Kun ajattelemme, kuinka hän luonnostaan säälii muita, kärsiviä, emme ihmettele tätä niin paljon.
Mutta me ihmettelemme kaikki hänen sanojensa lempeyttä. Sanotaan, että urhoollisimmat soturit ovat parhaimmat hoitamaan haavoitettuja kumppaneitansa. Lutherin käsi näyttää laskeneen pois sotatapparan, ja tultuaan sairastavan, haavoitetun ja hämmennetyn väkensä luo, hoitaa hän heitä kuin armasteleva nainen — niinkuin meidän oma äitimme, joka nyt on itse saatu rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kaikesta sydämestä.
Ei yhtäkään katkeraa sanaa ole päässyt hänen suustaan, vaikka se asia, jonka tämä sekasorto on saattanut vaaran alaiseksi, on sama asia, jonka tähden hän on pannut henkensä alttiiksi.
Eikä ole enää mitään meteliä kaduilla. Säikähtyneet Fransiskanit saavat jatkaa juhla-menojansa ilman pelotta taikka sotaväen avutta. Kaikki sotaisat henget ovat taas herjenneet vähäisiä ulkonaisia asioita hätyyttämästä ja kääntyvät siihen suureen taisteloon, joka alkaa kaikkialla orjuutta ja haira-uskoa vastaan.
T:ri Luther itse on pyytänyt T:ri Melancthonilta apua, kun hän oikaisee ja viimeistelee sitä Uuden Testamentin käännöstä, jonka hän toimitti yksinäisyydessänsä Wartburgissa. Heidän ystävyytensä näyttää hartaammalta, kuin koskaan.
Kristoferin kirjapaino on täydessä työssä, ja kaikki näyttävät ryhtyneen iloisiin, säännöllisiin askareisinsa jälleen.
Välisti minä, kun ajattelen, kuinka paljon me riipumme T:ri Lutherista, pelkään, että teemme itsellemme epäjumalan hänestä; mutta Thekla, joka taas on meidän joukossamme, lausui minulle, kun ilmoitin tämän pelkoni:
"Voi, kallis Elsa, tämä on tuota vanhaa haira-uskoa. Kun Jumala antaa meille ihanan kesän ja runsaan sadon, tuleeko meidän vastaan-ottaa se kylmäkiskoisesti ja nauttia sitä sillä pelolla, että Hän tulevana vuonna lähettää meille huonot ilmat estääksensä meitä olemasta liian onnellisia? Jos Hän lähettää meille pimeitä aikoja, eikö Hän myös anna meille lamppua jalkojemme eteen?"
Ja leppeä äitimmekin sanoi:
"Minä luulen, että jos Jumala antaa meille sauvan, Hän tarkoittaa, että me nojaamme siihen."
"Ja kun Hän ottaa sen pois", lausui Eva, "luulen minä, että Hän aikoo antaa meille oman kätensä sen sijaan! Minä luulen, että se surettaa Jumalaa, kun käytämme Hänen lahjojansa siksi, miksi hän ei aikonut niitä; niinkuin jos esimerkiksi istuttaisimme sauvamme maahan emmekä nojaisi siihen; taikka pystyttäisimme sen kuvaksi ja palvelisimme sitä emmekä nojaisi siihen ja palvelisi Jumalaa. Silloin saisimme, luullakseni, oppia, että epäjumalamme ei ollut itsessään mikään tuki eikä edes mikään elävä olento, vaan ainoastaan hengetön puupalanen."
"Niin", sanoi Thekla ratkaisevalla äänellä, "kun Jumala antaa meille ystäviä, luulen minä Hänen tarkoittavan, että me rakastamme heitä niin paljon, kuin jaksamme. Ja kun Hän antaa meille onnea, tarkoittaa Hän varmaan, että me nautimme sitä niin paljon, kuin voimme. Ja kun Hän antaa sotamiehille hyvän kenraalin, tarkoittaa Hän, että he luottavat häneen ja seuraavat häntä. Ja kun hän antaa meille takaisin T:ri Lutherin ja serkku Evan", lisäsi hän, vetäen Evan kättä hänen työstään ja suudellen sitä, "tahtoo hän varmaan, että me toivotamme heitä tervetulleeksi kaikesta sydämestämme ja tunnemme, ettemme voi milloinkaan kylläksi panna arvoa heihin. Voi Elsa", jatkoi hän hymyillen: "minä pelkään, ettet sinä koskaan pääse vapaaksi vanhoista kahleista. Tuon tuostakin saamme aina kuulla niitten kalisevan sinun ympärilläsi, niinkuin Gersdorfien perhe-aaveen kahleet. Sinä et voi koskaan kokonaan uskoa, rakas, hyvä sisar, ettei Jumala ole enemmän mieltynyt sinuun, kun olet murheellinen, kuin jolloin olet onnellinen."
"Hän on usein likinnä", arveli Eva lempeästi, "kun olemme murheissa." Ja Theklan huulet värisivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän vastasi muuttuneella äänellä:
"Minä luulen, että minäkin olen sitä kokenut, serkku Eva."
Lapsi raukka, hän on monesti saanut kokea sitä. Hänen sydäntänsä vihavoittaa usein, kun hän ajattelee Bertrand de Créqui'n vaarallista asemaa vihamielisten sukulaisten joukossa Flanderissa. Ja sen vuoksi hän ei siedä, että vähintäkään epäillään, että he varmaan tapaavat toinen toisensa jälleen.
Evankelista oppia tervehditään riemulla Antverpenissa ja muissa Alankomaitten kaupungeissa. Mutta toiselta puolen valtiolliset ja kirkolliset virkakunnat vastustavat sitä kiivaasti ja uhkaavat vainomusta.
Toukokuulla 1522.
T:ri Luther on pitänyt kokousta Markus Stübnerin, koulun-opettaja Cellariuksen ja muitten Zwickau'in profeettain ja heidän opetuslastensa kanssa. Hän ilmoitti heille suoraan, että hänen luullaksensa heidän väkivaltainen, itsepäinen, vimmattu menetyksensä ei lähtenyt rakkauden ja totuuden Pyhästä Hengestä, vaan valheen ja pahuuden hengestä. Kuitenkin hän kerrotaan malttavaisesti kuunnelleen heitä. Cellarius, niin jutellaan, vahtui ja kiristeli vihasta hampaitansa, mutta Stübner osoitti enemmän itsehillintöä.
Kuitenkin ovat profeetat kaikki jättäneet Wittenbergin, ja rauha vallitsee jälleen.
Jonkunlainen levollisuus on levinnyt kaupunkiin ja jokaiseen sen kotiin — järjestyksen ja alamaisuuden levollisuus levottomuuden ja itsepäisyyden sijaan. Ja kaikki on toimitettu sen miehen läsnä-olon ja sanojen kautta, jonka Jumala on lähettänyt johdattajaksemme ja jota me siksi tunnustamme. Ei yhtäkään väkivallan työtä ole tehty siitä saakka, kuin hän tuli. Hän ei suvaitse, että kenenkään omaatuntoa pakoitetaan, ei profeettain opetuslasten eikä myöskään vanhain haira-uskolaisten. Hän luottaa, niinkuin me kaikki, raamatun saksalaisen käännöksen vaikutukseen. Tämä teos edistyy nyt häiritsemättä ja nopeasti.
Joka viikko kokoontuvat tohtorit Augustinin-luostarissa, joka nyt on melkein tyhjä, tutkimaan, mitä jo on valmista, ja neuvottelemaan vaikeista paikoista. Kun tämä kerta on päätetty, tuntevat he, että Jumala on puhuva näitten jumalallisten lehtien kautta suoraan kaikkein ihmisten sydämeen, ja saarnamiehet ja tohtorit saavat palata halpaan ja alhaiseen virkaansa.