XXIII.
Atlantin kertomus.
Chriemhild ja minä olemme aina olleet perheen vähälahjaisimmat lapset eikä meissä ole ollut mitään erinomaista, niinkuin toisissa. Minä luulen todella, että ainoa huomattava asia on, että olemme kaksoiset. Thekla sanoo, että me olemme vento Sachsilaisia ja ettei meissä kummassakaan ole mitään kiivasta czechiläistä elikkä bömiläistä verta; joka lienee minulle sitä parempi, kuin Konradilla melkoisessa määrässä on Schweitziläisten totista luontoa. Jokainen puhui aina Chriemhildistä ja minusta ja ajatteli meitä yhdessä; ja kun he sanoivat meitä perheen kaunottariksi, tarkoittivat he luullakseni etupäässä, että me näytimme hupaisilta yhdessä vastakohdan vuoksi. Thekla sanoo, että Jumala lähettää kukkia mailmaan kaksoisparina, olemaan toistensa vastakohtana juuri niinkuin me — mustasilmäisiä orvokkeja ja vaaleanpintaisia kelta-esiköitä, kultaisia heluntai-kukkia ja purpuranpunaisia kanervia. Hänen oli tapa sanoa Chriemhildiä sisko Kelta-esiköksi, ja minua sisko Orvokiksi. Chriemhild on kuitenkin kaunis itseksensä ilman minutta — niin pitkä, valkeaverinen, levollinen ja ruhtinaallinen; hänellä on niin isot, harmaat silmät, niin tyven, leveä otsa ja suora, uhkea vartalo, joka aina tekee, että hänen tasainen käytöksensä näyttää armolliselta, kuin kuningattaren. Mutta minä en ole mitään ilman Chriemhildiä; se vaan, että ihmiset mielellään katselivat minun vähäistä, hoikkaa vartaloani, mustia silmiäni ja hiuksiani hänen rinnallansa.
Olisi hauska tietää, mitä Konrad Winkelriedin kansa ajattelee minusta tuossa kaukaisessa, vuorisessa Schweitzissä, johon hän aikoo viedä minut! Hän on varma, että kaikki rakastavat minua; mutta mistäpä sen minä tiedän? Välisti sydäntäni oikein sykähtää, kun ajattelen, että minun pitää jättää koti, Elsa, kallis äitini ja kaikki. Se on totta, että Chriemhild näytti katsovan sitä aivan luonnolliseksi, kun aika tuli, mutta hän on niin toisenlainen. Jokainen tiesi, että kaikki mieltyisivät Chriemhildiin.
Ja minä olen niin tottunut rakkauteen ja hyvyyteen. He tuntevat minut kaikki niin hyvin täällä ja tietävät, kuinka minun taitoni on paljon vähempi, kuin kaikkien muitten, niin että he kaikki ovat varsin kärsivällisiä minua kohtaan. Yksin Theklakin, joka usein on hiukan tuittupäinen, on aina lempeä minulle, vaikka hän toisinaan vähän nauraakin, kun sanon jotakin tavallista tyhmempää. Minä keksin niin usein asioita, joita kaikki muut tiesivät jo aikaa. Minä en luullakseni pelkää niin paljon omasta puolestani, sillä minulla on niin vähän oikeutta odottaa mitään ja minä saan aina niin paljon enemmän, kuin ansaitsen, meidän kalliilta taivaalliselta Isältämme ja jokaiselta. Ainoastaan Konradin tähden olisin minä mielelläni vähäisen viisaampi, koska hän osaa niin monta kieltä ja on niin kovin taitava. Kun minä puhuin tästä Elsalle kerta, hymyili hän ja sanoi, että hänellä oli joskus samanlainen pelko, mutta jos pyydämme Jumalalta, kyllä Hän aina antaa meille juuri sen viisauden, jota me joka päivä tarvitsemme. Se on osa "jokapäiväisestä leivästämme", hän arveli. Eikä Elsa suinkaan ole mikään oppinut, vaan kuitenkin jokainen rakastaa häntä, ja hän tekee niin paljon hyvää hiljaisuudessa. Mutta vaikka hän ei olekaan oppinut, on hän minusta viisas vähäisissä asioissa. Ja hänen oli tapa kirjoittaa aikakirjaa, kun hän oli nuorempi, kuin minä olen. Hän kertoi minulle niin, vaikka minä en koskaan ole nähnyt sitä. Minä olen ajatellut, että kenties aikakirjan kirjoittaminen on tehnyt hänetkin viisaammaksi; ja sentähden minä aion koettaa kirjoittaa semmoista. Mutta kun en tällä haavaa itsestäni muista puhua mitään, kopioitsen minä aluksi erään kertomuksen, jonka Konrad muutamia päiviä sitten lainasi minulle luettavaksi. Yksi hänen ystävistään, nuori schweitziläinen ylioppilas, joka on juuri tullut Wittenbergiin St. Gallenista, jossa hänen omaisensa asuvat, on kirjoittanut sen. Hänen nimensä on Johan Refsler, ja Konrad pitää häntä oikein hyvänä ja ahkerana.
Kopia Johan Reflerin kertomuksesta.
"Kun matkustimme Wittenbergiin Pyhää Raamattua opiskelemaan, yllätti meidät Jenassa kauhea myrsky. Me kuulustelimme monelta jotakin ravintolaa kaupungissa, jossa saisimme olla yötä, mutta meidän oli mahdoton löytää mitään, vaikka kyllä sekä etsimme itse että kyselimme muilta. Ei kukaan tahtonut antaa meille yö-sijaa. Oli juuri karnavalin-aika, jolloin ihmiset huolivat viisi pilgrimeistä taikka vieraista. Me lähdimme sen vuoksi taas kaupungista koettamaan, löytäisimmekö jotakin kylää, johon sopisi jäädä yöksi."
"Mutta kaupunginportilla kohtasi meitä arvokkaan-näköinen mies, joka puhutteli meitä ystävällisesti ja kysyi, mihin me niin myöhään illalla aioimme, koska emme missäänpäin pääsisi mihinkään taloon taikka ravintolaan, joka antaisi meille suojaa, ennenkuin musta yö saavutti meidät. Paitsi sitä eksyi helposti tällä tiellä; hän kehoitti meitä sentähden pysymään yötä siinä, missä olimme."
"Me vastasimme:
"Rakas isä, me olemme käyneet kaikissa ravintoloissa, mutta he lähettivät meidät toisesta toiseen; joka paikassa he kielsivät meiltä majaa; meillä ei ollut sentähden muuta neuvoa, kuin lähteä edemmäksi."
"Silloin hän kysyi, olimmeko myöskin kysyneet huonetta Mustassa
Karhussa."
"Johon vastasimme:
"Sitä paikkaa me emme ole nähneet. Hyvä ystävä, missä se on?"
"Nyt hän vei meidät kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia. Ja kun näimme Mustan Karhun, katso, vaikka kaikki muut ravintolan-isännät olivat kieltäneet meiltä suojaa, tuli isäntä itse ulos portille meitä vastaan, toivotti meitä tervetulleeksi ja saatti meidät sisään."
"Siellä näimme yhden miehen istuvan yksinään pöydän ääressä, ja hänen edessään oli vähäinen kirja. Hän tervehti meitä ystävällisesti, käski meidän tulla likemmäksi ja asettua hänen viereensä pöydän luo. Sillä meidän kenkämme olivat (luvalla sanoen) niin kurassa, ettemme kehdanneet rohkeasti astua huoneesen, vaan istahdimme vähäiselle penkille oven nurkkaan."
"Silloin hän tarjosi meille juoda, eikä meidän käynyt kieltäminen. Kun näimme, kuinka sydämellinen ja ystävällinen hän oli, menimme istumaan likelle häntä hänen pöytänsä ääreen, niinkuin hän oli pyytänyt meitä, ja tilasimme viiniä, että saisimme vuorostamme tarjota hänelle. Me emme ajatelleet häntä muuksi, kuin ratsassoturiksi. Hän oli vaan tavan mukaan puettu sukkiin ja ihotakkiin, ilman haarniskoita, miekka kupeella, oikea käsi miekan-ponnessa ja vasen sen kahvassa. Hänen silmänsä olivat mustat ja syvät, ne leimuivat ja säteilivät, kuin tähdet, ettei ollut helppo katsella niitä."
"Pian hän alkoi kysyä, mistä kotoisin olimme. Mutta hän lisäsi itse:
"Te olette Schweitziläisiä. Mistä osasta Schweitzistä?"
"Me vastasimme:
"St. Gallenista."
"Silloin hän sanoi:
"Jos lähdette täältä Wittenbergiin, niinkuin luulen, tapaatte hyviä maanmiehiä siellä, nimittäin Tohtori Hieronymus Schurf'in ja hänen veljensä Tohtori Augustinuksen."
"Me sanoimme:
"Meillä on kirjeitä heille. Ja sitten kysyimme:
"Tiedättekö sanoa onko Martin Luther nyt Wittenbergissä, taikka missä hän on?" hän vastasi:
"Minulla on varma tieto, ettei Luther nyt ole Wittenbergissä. Mutta hän tulee sinne ennen pitkää. Filip Melancthon on siellä nyt, hän opettaa kreikkaa ja muut hebrean kieltä. Minä neuvon teitä lujasti opiskelemaan molempia; sillä molemmat ovat tarpeelliset, jos mieli ymmärtää Pyhää Raamattua."
"Me sanoimme:
"Jumala olkoon kiitetty! Sillä jos Jumala suo meille elinaikaa, emme lähde sieltä, ennenkuin olemme nähneet ja kuulleet tuota miestä. Me olemme nimittäin hänen tähtensä tehneet tämän matkan, koska olemme ymmärtäneet, että hän aikoo poistaa pappisvallan sekä messun, jotka hän ei katso olevan mitään perustusta. Vanhempamme ovat lapsuudestamme asti aikoneet meitä papiksi ja sentähden tahtoisimme mielellään tietää, minkälaista opetusta hän antaisi meille ja millä voimalla hän aikoo ryhtyä näihin muutoksiin."
"Niitten sanojen jälkeen hän kysyi:
"Missä tähän asti olette opiskelleet?"
"Vastaus: Baselissa."
"Silloin hän kysyi: kuinka Baselissa laita oli? Onko Rotterdamin
Erasmus yhä siellä, ja mitä hän tekee?"
"Meidän tietääksemme, hyvä herra", sanoimme, "on siellä hyvin laita. Erasmus on myös siellä, mutta mitä hän paraikaa työskentelee, sitä ei kukaan tiedä, sillä hän elää hyvin hiljaisesti ja aivan itsekseen."
"Tämä keskustelu näytti meistä hyvin kummalliselta sotamiehen puheeksi. Hän tiesi jutella molemmista Schurfeista, Filipistä ja Erasmuksesta, ja myöskin hebrean ja kreikan oppimisesta."
"Paitsi sitä käytti hän silloin tällöin latinaisia sanoja, jotta päätimme häntä paremmaksi, kuin tavalliseksi soturiksi."
"Ystäväni", hän kysyi, "mitä Schweitzissä Lutherista ajatellaan?"
"Siellä, niinkuin joka paikassa, pitävät eri mieltä hänestä. Useat eivät voi kylläksi ylistää häntä ja kiittää Jumalaa, että on hänen kauttansa tehnyt totuutensa selväksi ja paljastanut erehdykset; toiset päinvastoin ja niitten joukossa erittäin papit soimaavat häntä jumalattomaksi väärä-uskolaiseksi."
"Tähän hän arveli: sen minä kyllä uskon, että papit puhuvat niin."
"Näin keskustellen tulimme varsin tuttavaksi, jotta kumppanini otti sen vähäisen kirjan, joka oli soturin edessä, ja katseli sitä. Se oli hebreankielinen Psaltari. Hän pani taas nopeasti kiinni sen, ja soturi veti sen puoleensa. Ja kumppanini sanoi: minä antaisin sormen kädestäni, jos ymmärtäisin tuota kieltä."
"Hän vastasi: te ymmärrätte pian sitä, jos olette ahkera; minäkin soisin ymmärtäväni sitä paremmin, ja minä harjoitan sitä joka päivä."
"Tällä välin päivä ehtoontui, ja tuli aivan pimeä, kun isäntä astui pöydän luo."
"Kun hän ymmärsi, kuinka hartaasti me olisimme tahtoneet nähdä Martin
Lutheria, sanoi hän:
"Hyvät ystävät, jos olisitte olleet täällä pari päivää takaperin, olisitte saaneet halunne tyydytetyiksi, sillä hän istui täällä tämän pöydän vieressä, ja (osottaen sormellansa) tuossa paikassa."
"Se suututti ja harmitti meitä kovasti, että olimme viipyneet matkalla; ja me sadattelimme lokaisia ja huonoja teitä, jotka olivat myöhästyttäneet meitä."
"Mutta lisäsimme:
"Se ilahuttaa meitä kuitenkin, kun saamme istua samassa huoneessa ja saman pöydän ääressä, kuin hän istui."
"Tähän isäntä naurahti ja läksi ulos ovesta."
"Vähän ajan kuluttua kutsui hän minut luoksensa oven suuhun. Minä olin levoton ja pelkäsin, että olin jollain lailla menetellyt sopimattomasti taikka tietämättäni loukannut häntä. Mutta isäntä lausui minulle:
"Koska näen, kuinka suuresti haluatte nähdä ja kuulla Lutheria — se on hän, joka istuu teidän kanssanne."
"Minä luulin, että hän laski leikkiä, ja lausuin:
"Voi isäntä, te teette pilkkaa minusta ja toiveistani ja näytätte minulle väärän Lutherin!"
"Hän vastasi:
"Oikein totta, se on hän. Mutta älkäät olko siitä tietävänänne.
"Minä en voinut uskoa sitä; mutta minä palasin huoneesen ja aioin kertoa kumppanilleni, mitä isäntä oli ilmoittanut minulle. Viimeiseltä minä käännyin hänen puoleensa ja kuiskasin hiljalleen:
"Isäntä on jutellut minulle, että tuo on Luther."
"Ei hänkään voinut heti sitä uskoa, vaan arveli:
"Hän sanoi ehkä Hutten, ja sinä ymmärsit hänet väärin."
"Ja koska vieraan käytös ja soturin puku sopi Huttenille paremmin kuin Lutherille, tulin minäkin siihen päätökseen, että hän oli sanonut: 'se on Hutten', koska molemmat nimet kuuluivat melkein samalta. Mitä minä sittemmin puhuin, puhuin sentähden siinä luulossa, että keskustelin Ulrich von Huttenin, ritarin, kanssa."
"Tällä välin saapui kaksi kauppiasta, jotka myöskin aikoivat jäädä tähän yöksi; ja päällysvaatteensa ja kannuksensa riisuttuaan, laski toinen viereensä sitomattoman kirjan."
"Tuosta se, jota isäntä oli (niinkuin minä luulin) sanonut Martin
Lutheriksi, kysyi, mikä kirja se oli."
"Se on T:ri Martin Lutherin Selitys muutamiin evankeliumeihin ja epistoliin, joka juuri on ilmestynyt. Ettekö ole vielä nähneet sitä?"
"Martin vastasi: se lähetetään pian minulle."
"Nyt lausui isäntä:
"Istukaat pöytään ja ruvetkaamme aterioimaan."
"Mutta me käskimme hänen pyytää anteeksi meidän puolestamme ja sijoittaa itseämme toiseen paikkaan. Mutta hän sanoi:
"Hyvät ystävät, istukaat vaan pöytään. Minä takaan, että olette tervetulleet."
"Kun Martin kuuli tämän, sanoi hän:
"Tulkaat, tulkaat, kyllä minä sitten suoritan asian isännän kanssa."
"Syödessämme lausui Martin monta hurskasta ja ystävällistä sanaa, jotta kauppiaat ja me olimme ääneti hänen edessään ja pidimme enemmän vaaria hänen keskustelustaan, kuin ruoastamme. Muun muassa hän huoaten valitti, että ruhtinaat ja aateliset olivat koossa valtiopäivillä Nürnbergissä Jumalan sanan, monen vaikean seikan ja seikan ja Saksan kansan sorron vuoksi, eikä heillä kuitenkaan näyttänyt olevan mikään muu tarkoitus, kuin synnyttää parempia aikoja turnajaisilla, reki-ajoilla ja kaikenlaisilla turhilla hovihuvituksilla; kun sitä vastoin Jumalan pelko ja kristilliset rukoukset toimittaisivat paljoa enemmän."
"Kuitenkin nämät", hän sanoi murheellisesti, "ovat meidän kristityitä ruhtinaitamme!"
"Lisäksi hän lausui: meidän tulee tahtoa, että lapsissamme ja jälkeläisissämme, joita eivät mitkään paavilliset erehdykset ole myrkyttäneet, vaan jotka istutetaan puhtaasen totuuteen ja Jumalan sanaan, evankelinen totuus tuottaa parempia hedelmiä kuin heidän vanhemmissaan, joihin nämät erehdykset ovat niin syvältä juurtuneet, että on vaikea saada niitä poistetuksi."
"Tämän perästä kauppiaat ilmoittivat ajatuksensa, ja vanhempi heistä sanoi:
"Minä olen halpa, oppimaton maallikko enkä erittäin ymmärrä näitä asioita; mutta sen verran kuin minä käsitän, sanon minä, että Luther on joko enkeli taivaasta taikka perkele helvetistä. Minä mielelläni maksaisin kymmenen florinia, jos hän ripittäisi minut, sillä minä luulen, että hän voisi ja tahtoisi valistaa omaatuntoani."
"Tällä välin isäntä tuli salaisesti luoksemme ja sanoi:
"Martin on maksanut illallisenne."
"Tämä ilahutti meitä paljon, ei rahojen eikä ruoan puolesta, vaan sen vuoksi, että hän oli tehnyt meidät vieraiksensa."
"Illallisen jälleen nousivat kauppiaat ja menivät talliin hevosiansa katsomaan. Martin jäi huoneesen meidän kanssamme, ja me kiitimme häntä hänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään, ja rohkenimme sanoa, että me luulimme häntä Ulrich von Hutteniksi. Mutta hän arveli:
"Ei, en minä en ole se."
"Nyt isäntä tuli, ja Martin sanoi:
"Minä olen tänä iltana muuttunut aatelismieheksi, sillä nämät luulevat minua Ulrich von Hutteniksi."
"Ja sitten hän nauroi pilapuhettansa ja arveli:
"He pitävät minua Huttenina, ja te pidätte minua Lutherina. Pian minusta tulee leikinlyöjä Markolfus."
"Ja tämän jälkeen otti hän ison olut-lasin ja sanoi vaan tavan mukaan:
"Schweitziläiset, saakaat tästä toistemme onneksi."
"Mutta kun juuri olin ottaa lasin häneltä, pani hän pois sen, käski sen sijaan lasillisen viiniä ja lausui:
"Olut on outo ja tuntematon juoma teille. Juokaat ennemmin viiniä."
"Tuosta hän nousi ylös, heitti vaippansa hartioillensa ja sanoi hyvästi. Hän ojensi meille kätensä ja lausui:
"Kun tulette Wittenbergiin, tervehtikäät T:ri Hieronymus Schurfia minulta."
"Me sanoimme:
"Ilomielin me sen tekisimme, mutta miksi me sanomme teitä, että hän ymmärtää tervehdyksen?"
"Hän vastasi:
"Älkäät sanoko muuta kuin: Hän, joka tulee, lähettää teille terveisiä. Nämät sanat hän heti ymmärtää."
"Näin hän jätti meidät hyvästi ja lähti levolle."
"Jälestäpäin palasivat kauppiaat huoneesen ja käskivät isännän tuoda heille enemmän juotavaa. He puhuivat sitten paljon hänen kanssaan, kuka tämä vieras oikeastaan oli."
"Isäntä tunnusti, että hän luuli häntä Lutheriksi; jota hekin pian uskoivat, ja alkoivat nyt katua, että olivat puhuneet niin sopimattomasti hänen läsnä-ollessaan, sanoen, että he tahtoivat nousta varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hän lähti pois, ja pyytää, ettei hän olisi suutuksissaan heille taikka ajattelisi pahaa heistä, koska he eivät olleet tietäneet, kuka hän oli."
"Kaikki kävi heidän mieltänsä myöten, ja he tapasivat hänet seuraavana aamuna tallissa."
"Mutta Martin lausui: te sanoitte eilen illallisella, että mielellään antaisitte kymmenen florinia, jos Luther ripittäisi teitä. Kun olette ripillä hänen edessään, saatte nähdä, olenko minä Martin Luther vai ei."
"Sen koommin hän ei selittänyt, kuka hän oli, vaan nousi kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ratsasti Wittenbergiin."
"Samana päivänä saavuimme Wartburgiin, ja kun astuimme yhteen kylään, (se sijaitsee vuoren alla, vuorta sanotaan luullakseni Orlamunde'ksi ja kylää Nasshaufen'iksi), oli virta, joka juoksi sen läpi, tulvillansa edellisen päivän sateesta ja oli vienyt pois osan sillasta, ettei kukaan päässyt kulkemaan ylitse. Samassa kylässä olimme yötä, ja sattui, että ravintolassa taas tapasimme molemmat kauppiaat; niin he Lutherin tähden vaativat meitä vieraiksensa tässä ravintolassa."
"Lauantaina sen jälkeen, päivää ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa, menimme T:ri Hieronymus Schurf'in luo jättämään hänelle suosituskirjeitämme. Kun meitä käskettiin huoneesen, katso! siellä näimme soturi Martin'in, niinkuin ennen Jenassa; ja hänen kanssansa olivat Filip Melancthon, Justus Jonas, Nikolaus Amsdorf ja T:ri Augustinus Schurf, jotka kertoivat hänelle, mitä Wittenbergissä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän tervehti meitä, osoitti nauraen sormellansa ja sanoi: 'tämä on Filip Melancthon, josta minä puhuin teille.'"
Minä olen kopioinnut tämän sen vuoksi, että rupeisin itse edistymään ja olisin parempi kumppani Konradille, ja myöskin sen vuoksi, että me tuonnempana luullakseni pidämme arvossa kaikki, mikä osoittaa, kuinka meidän Martin Lutherimme suostutti vieraitten sydämet ja kuinka, kun hän palasi Wittenbergiin pannaan julistettuna ja lainhylkynä, samalla kuin kaikki evankelisen opin huolet olivat hänen hartioillansa, hänen sydämellänsä joutohetkinä oli aikaa vähäisiin hyviin töihin ja vilpittömän neuvon sanoihin.
Mikä siunaus minulle, joka en ymmärrä mitään "Theologia Teutsch'istä" edes Saksan kielellä, enkä koskaan olisi oppinut latinaa, niinkuin Eva, että T:ri Lutherin saarnat ovat niin selvät minulle, vaikka hän on niin suuri ja oppinut. Chriemhild ja minä ymmärsimme aina niitä; ja vaikk'emme koskaan osanneet puhua paljon muitten kanssa, oli meidän tapa öisin makuu-huoneessamme jutella keskenämme niistä ja sanoa, kuinka yksinkertaiselta uskonto näytti, kun hän puhui siitä — ei muuta kuin uskoa rakkaasen Herraamme Jesukseen Kristukseen, joka kuoli meidän syntiemme tähden, rakastaa Häntä ja tehdä kaikki, mitä voimme, että kaikki ympärillämme ovat onnellisemmat ja paremmat. Mikä siunaus ihmisille, jotka ovat taitamattomat, niinkuin Chriemhild ja minä, kun on saanut syntyä semmoiseen aikaan, jolloin meitä opetetaan, että uskonto on uskossa ja rakkaudessa eikä missään monimutkaisissa säännöissä ja korkeissa, yliluonnollisissa avuissa, joita ihmisten oli tapa nimittää uskonnoksi.
Vaan kuitenkin väitetään, että usko, rakkaus ja nöyryys ovat todella vaikeammat, kuin kaikki vanhat katumusharjoitukset ja hyvät teot.
Mutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat oppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän ylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu vaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.